Nainen piispana oli kova pala monelle – Irja Askola sai valtavan määrän vihapostia, ja vakavimpien uhkausten takia hänelle piti hankkia hetkellisesti oma turvamies - Kulttuuri | HS.fi

Nainen piispana oli kova pala monelle – Irja Askola sai valtavan määrän vihapostia, ja vakavimpien uhkausten takia hänelle piti hankkia hetkellisesti oma turvamies

Suomessa vallitsee sukupuolisesti painottunut kirkollinen aivovuoto: lahjakkaat naiset värvätään nopeasti kansainvälisiin tehtäviin.

Irja Askola valittiin Helsingin hiippakunnan uudeksi piispaksi 3. kesäkuuta vuonna 2010.

23.12.2021 10:41

Elämäkerta

Anne Mattsson: Irja Askola. Elämäkerta. Kirjapaja. 336 s.

Irja Askola valittiin 2010 ensimmäisenä naisena Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispaksi. Ensimmäisten naisten vihkimisestä papeiksi ehti kulua 22 vuotta, ennen kuin tämä virstanpylväs saavutettiin. Askola oli ollut heidän joukossaan 1988.

Hieman aiemmin 2010 arkkipiispaksi oli valittu Kari Mäkinen. Mäkisen ja Askolan valinnasta olivat iloisia erityisesti kirkon edistysmieliset tahot ja seksuaali­vähemmistöt. Samaan vuoteen kuului myös Ajankohtaisen kakkosen luterilaisen kirkon kannalta katastrofaalinen homoilta, jonka jälkeen vuoden loppuun mennessä kirkosta erosi yli 80 000 ihmistä.

Anne Mattsson valaisee kirjassaan Irja Askolasta monipuolisesti tämän elämänvaiheita lapsuudesta eläkepäiviin. Askola on erinomainen elämäkerran kohde, sillä hän on ehdottomasti kiinnostavampi kuin piispat keskimäärin.

Piispoista on harvoin kirjoitettu elämäkertoja heidän vielä eläessään. Vastaava tapaus oli Gustav Björkstrandin teos John Vikströmistä muutama vuosi sitten.

Nainen piispana oli kova pala monille – niin eräiden piispakollegoiden kuin tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Askola sai valtavan määrän vihapostia, joka on sittemmin talletettu Kansallisarkistoon tutkijoiden käytettäväksi. Yksi opinnäytekin sen pohjalta on jo tehty, ja kirjassa siitä on joitakin surullisia näytteitä.

Törkeä palaute ilmensi uskonnollisen oikeaoppisuuden kaapuun puettua naisvihamielisyyttä kaikissa muodoissaan. Toinen iltapäivälehdistämme pyrki leimaamaan Askolan ensin lesboksi ja myöhemmin alkoholin suurkuluttajaksi.

Erityisen suuren vihanpurkauksen kohteeksi Askola joutui 2013, kun hän vihki miesparin lähetystyöhön Kambodžaan. Hän sai niin vakavia uhkauksia ennen tilaisuutta, että hänen turvallisuudestaan huolehti koko päivän oma turvamies.

Mattssonin kirjan luettuaan tajuaa kyllä hyvin, miten erilainen tausta verrattuna moniin muihin piispoihin Askolalla oli. Hänen perheensä ei ollut erityisen uskonnollinen tai kirkollinen eikä suvussa ollut pappeja.

Teologisessa tiedekunnassa hän teki kirkkososiologisen opinnäytteen mutta ei edennyt väitöskirjaan asti, kun piispoilla oli yleensä meriiteissään väitöskirja jostakin perinteisestä teologisesta aineesta. Askola puolestaan on julkaissut useita runokirjoja.

Tutkinnon suorittamisen jälkeen Askola lähti Luterilaisen maailmanliiton stipendiaattina Chicagoon, missä hän pääsi tutustumaan hyvin erilaiseen kirkolliseen ympäristöön ja toimintakulttuuriin. Kotimaahan palattuaan hän sai monipuolista työkokemusta Järvenpään seurakuntaopiston piiristä 1980-luvulla.

Lähes koko 1990-luvun hän oli merkittävissä kansainvälisissä ekumeenisissa tehtävissä Genevessä ja tuli tutuksi erityisesti itäisen Euroopan kirkkojen kanssa.

Ennen piispaksi valitsemistaan hän ehti toimia useita vuosia edistysmielisenä tunnetun Espoon piispan Mikko Heikan erityisavustajana.

Irja Askola vihittiin piispaksi syyskuussa 2010. Kuvassa tuore piispa siunaa ensimmäistä kertaa seurakuntaa.

Herkullinen on kirjan kuvaus Geneven ekumeenisissa organisaatioissa 1990-luvulla käyneistä suomalaisista kirkollisista delegaatioista. Yleensä niihin kuului vain miehiä, jotka olivat pukeutuneet tummiin pukuihin ja papinkauluksiin. He seurustelivat lähinnä keskenään ja odottivat, että heitä kohdeltaisiin arvovieraina, joille joku lähtisi kohta esittelemään kaupunkia.

On silmiinpistävää, että Suomen luterilaisen kirkon edustajina tärkeissä kansainvälisissä organisaatioissa on ollut nimenomaan naisia. Heistä piispaksi on Askolan lisäksi noussut Espoon piispa Kaisamari Hintikka. Kotimaan hiippakuntien kansainvälisyystyö taas on ollut lähinnä miesten vastuulla.

Ehkä tämä kertoo sukupuolisesti painottuneesta kirkollisesta aivovuodosta; lahjakkaat naiset värvätään nopeasti kansainvälisiin tehtäviin.

Mattssonin teoksesta nousee hyvin esiin se, miten suuri merkitys erilaisilla verkostoilla, ei vain kirkollisilla vaan myös yhteiskunnallisilla, on vaikuttavalle piispan työlle. Piispana ollessaan Askola järjesti kotonaan ”nuotiopiirejä”, joille hän kutsui myös valtakunnan poliittisia työmyyriä – virkamiehiä ja poliitikkoja – puhumaan muustakin kuin politiikasta.

Tällaiselle työn ulkopuoliselle yhdessäololle oli kutsuttujen keskuudessa selvästi tarvetta.

Anne Mattsson on selvittänyt kirjan alkuosassa perusteellisesti Askolan ja hänen lähiomaistensa historiaa sisällissodan ajoista lähtien. Historioitsijana minua kuitenkin hieman häiritsee Askolan myöhemmissä vaiheissa ajoitusten puuttuminen. Olisi ollut sentään hyvä mainita, minä päivänä ratkaiseva toinen äänestys Helsingin historiallisessa piispanvaalissa pidettiin.

Osallistuin tuolloin 3.6.2010 kansainväliseen kirkkohistorioitsijoiden kokoukseen Otaniemessä, ja kun tieto Askolan valinnasta tuli, teologisen tiedekunnan dekaani Aila Lauha ilmoitti sen iloisesti koko ryhmälle. Sille taputtivat kohteliaasti myös kaksi mukana ollutta konservatiivisen katolisen Opus Dei -järjestön espanjalaista jäsentä. Ajat olivat muuttuneet.

Kirjoittaja on kirkkohistorian dosentti ja Vartija-lehden päätoimittaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat