Kamarimusiikki on muuttunut miellyttävästä seurustelusta hurjasteluksi, ja pisimmälle menevät Patricia Kopatchinskaja ja Joonas Ahonen - Kulttuuri | HS.fi

Kamarimusiikki on muuttunut miellyttävästä seurustelusta hurjasteluksi, ja pisimmälle menevät Patricia Kopatchinskaja ja Joonas Ahonen

Beethovenin viulusonaatit tarjoavat äkkivääryyttä ja riskinottoa

Patricia Kopatchinskaja, Ludwig van Beethoven ja Joonas Ahonen

7.12.2021 14:02

Albumi / klassinen

Beethoven: Viulusonaatit 1–10. Frank Peter Zimmermann, Martin Helmchen. BIS. Kolme eri eri levyä. ★★★★

Beethoven: Viulusonaatit op. 30. Christian Tetzlaff, Lars Vogt. Ondine. ★★★★★

Tässä sitä taas ollaan. Eurooppalaisen, neroksi mainitun valkoisen miessäveltäjän musiikin äärellä.

Syy on tämä: kamarimusiikki on muuttunut miellyttävästä seurustelusta vaaralliseksi riskinotoksi. Kehityskulkua voi kätevästi valaista Ludwig van Beethovenin viulusonaateilla, joista on julkaistu – taas kerran – parikin kokonaislevytystä erillislevytysten lisäksi.

Ryhtymättä kamarimusiikin määrittelyyn on tunnustettava, että Beethovenin viulusonaatit, tarkemmin sonaatit pianolle ja viululle, eivät välttämättä ole edustavinta todistusaineistoa, sillä ne jo syntyjään tarjoavat äkkivääryyttä ja riskinottoa roppakaupalla.

Kaksi sonaattia Beethoven omisti viulisteille, mutta heistä kumpikaan ei halunnut niitä soittaa. Esimerkiksi sonaattia nro 9 op. 47 Rodolphe Kreutzer piti käsittämättömänä, sen verran äkäisesti rouhiva varsinkin sen avausosa on. Aikalaisyleisö saattoi ensin olla ymmällään, mutta sitä seurasi pian suuri ihastus.

Uutta vaaraa ja vauhtia edustavat pianisti Lars Vogt ja viulisti Christian Tetzlaff ovat tallentaneet levylle kolme sonaattia op. 30. Kokonaislevytyksen valmiiksi saaneet pianisti Martin Helmchen ja viulisti Frank Peter Zimmermann sijoittuvat heistä hivenen traditionaalisempaan suuntaan.

Silti vertailu Jascha Heifetziin, Isaac Sterniin ja Itzhak Perlmaniin on selvä. Juuri viuluosuudessa kuulee kehityskulun selvimmin. Vanhat mestarit varjelevat äänen kauneutta kaiken aikaa, välttelevät liian hiljaisia tai voimakkaita ääniä, käyttävät vibratoa kautta linjan kukin omalla tiheydellään, noudattavat kohtuutta dynaamisissa kontrasteissa ja tempovalinnoissa.

Tulkintojen kirjaimellisuus ja varovaisuus – hyvätapaisuus – pyrkivät haukotuttamaan, varsinkin laahaavissa hitaissa osissa.

Monet nykyviulistit ovat jo tovin aikaa laajentaneet sointipalettiaan, hauraasta ja lähes katkeilevasta pianissimosta piikkisuoriin repäisyihin. Vibrato on taiten säännöstelty ilmaisukeino. Voiman paisutukset ajetaan tappiin asti, samoin hiljentymiset kuin seinää päin.

Melodioihin ja pitkille pysähdyksille improvisoidaan koristeita ja monenmoisia liverryksiä. Perustempoa elävöitetään karaktäärin, sävellajin vaihdoksen, dynamiikan ja laulavuuden mukaan. Staccatot ovat kuin naskalin pistoja tai katkeilevia kuivia oksia.

Pisimmälle tässä on mennyt Joonas Ahosen viulistipartneri Patricia Kopatchinskaja, joka saattaa repäistä viuluaan niin häijysti, että paikat irtoavat hampaista. Youtubesta löytyy video sonaatin nro 7 op. 30/2 esityksestä, jossa kauneus, rumuus, jännitys ja hulluus määritellään uudelleen.

Alku on kuin vaaniva pantteri, joka hyökkää karjahtaen, mutta rupeaakin kyhnäten kehräämään. Duo ei ole toistaiseksi levyttänyt Beethovenin sonaatteja.

Toistakymmentä vuota sitten Aleksandr Melnikov ja Isabelle Faust levyttivät Beethovenin sonaatit (Harmonia Mundi) niin sensitiivisesti ja täydellisesti, että tuntui vaikealta panna paremmaksi.

Nyt Vogt–Tetzlaff-duo yltää sonaateissa nro 6–8 krouvimmalla tyylillä vertaiseksi. Esityksistä kerta kaikkiaan riemastuu. Vaikka vivahderikkaus ja näkemyksen rohkeus tuntuvat tyhjentäviltä, syttyy selittämättömyyden mysteeri: mitä kaikkea tähän musiikkiin vielä kätkeytyykään.

Vaikka Helmchen–Zimmermann-duo seisoo kokonaislevytyksessään tukevammin maan kamaralla, ilon ja onnen aiheita tulkinnoissa on riittämiin. BIS:n monikanavaäänitykset ovat suuri plussa niille, jotka niitä kykenevät hyödyntämään.

Usein jää huomaamatta, että riehakkuuden ja puuskaisen oikullisuuden lomaan Beethoven on sirotellut runsaasti liikuttavan herttaisia hetkiä ja kaihoisia melodiafragmentteja. Toistuva esitysohje on dolce, suloisesti.

Rakastettavimmillaan Beethoven on Kevät-sonaatin nro 5 op. 24 avausmelodiassa.

Aivan omassa maailmassaan, remahtelevasta jyrkkyydestä etääntyneenä on myöhäiskauden aloittanut sonaatti nro 10 op. 96. Se herää tokkuraisena kuin unesta, jatkuu hitaan osan hiljaisilla sävelketjuilla, pyrähtää hypähtelevän scherzon kautta lähes banaalisti rallattelevaan korvamato-finaaliin.

Kriitikon valinnat: Kalevala-musiikkia ja viiden tähden RSO-levy

Albumi / klassinen

Scenes from the Kalevala. Sinfonia Lahti, Slobodeniouk. BIS. ★★★★

Vaikka Kalevalan keskushenkilö Väinämöinen on tietäjä ja laulaja, Kalevala-aiheiset sävellykset ovat sotaisia ja traagisia, kuten Leevi Madetojan Kullervo ja Tauno Pylkkäsen Kullervon sotaanlähtö. Uuno Klamin Kalevalasarjassa alkuvoimaisten Maan synnyn ja Sammon taonnan väliset kolme osaa soivat pastoraalisesti ja tumman hellästi. Jean Sibeliuksen Lemminkäinen Tuonelassa, lopullista laveampi kakkosversio vuodelta 1897, saa ensilevytyksensä. Dima Slobodenioukin johtama Sinfonia Lahti kajauttaa uljaat fanfaarit yhtä komeasti kuin maalaa herkästi hämyiset kuoleman maisemat.

Albumi / klassinen

Oceano. Chamber Music by Sebastian Fagerlund. BIS. ★★★★

Taitavat muusikot – Meta4-kvartetti, klarinetisti Christoffer Sundqvist, cornisti Hervé Joulain ja pianisti Paavali Jumppanen – varastavat päähuomion kuusi Sebastian Fagerlundin kamariteosta (2007–13) sisältävällä levyllä. Ristiin säksättävät rytmit, terävät aksentit, hurjistuneet syöksyt ja jyrkät tunnelmanvaihdot eivät tunne kompromisseja. Orkesteriteoksiin verrattuna kamarimusiikki päästää lähemmäksi Fagerlundin tapaa koostaa musiikkinsa sykkivistä, pisteestä toiseen ampaisevista palasista. Vilkas kuviointi saa hetkiseksi melodisen muodon, jossa on klezmerin tai Lähi-idän tyylistä ”eksoottista” sävyä, vain kadotakseen pian. Tätä uskallusta avoimesti melodiseen hahmoon soisi olevan enemmänkin.

Albumi / klassinen

Larcher: Sinfonia nro 2, Die Nacht der Verlorenen. Schuen, RSO, Lintu. Ondine. ★★★★★

Itävaltalaisen Thomas Larcherin (s.1963) uusekspressionistisissa teoksissa Hannu Lintu ja RSO ovat parhaassa elementissään. Väkivaltainen, paniikin tartuttama, toivon valoa väläyttelevä, lacrimosa-sävyttynyt ja aaltoihin vaipuva sinfonia nro 2 Kenotaph on saanut kimmokkeen Välimeren pakolaiskriisistä. Ingeborg Bachmannin runofragmentteihin sävelletty Die Nacht der Verlorenen (Kadotettujen yö) lähenee psykoosia tai raahautuu masennuksen alhossa. Baritoni Andrè Schuen loistaa synkän sielunmaiseman tulkkina. Levyn musiikki ei auta ongelmiin tai tuo kuulijalleen edes katarsista, mutta silti siitä on vaikea olla vaikuttumatta.

Albumi/klassinen

Tanguy: Klarinettikonsertto, Viulukonsertto nro 2, Matka. Génisson, Pusker, Jyväskylä Sinfonia, Matvejeff. Ondine. ★★★

Parasta ovat erinomaiset solistit, klarinettikonsertossa Pierre Génisson ja viulukonsertto nro 2:ssa Júlia Pusker. Palkitun ranskalaisen Éric Tanguyn musiikki on päällisin puolin eloisaa ja taitavaa, mutta sävelpyörittely on geneeristä. Klarinettisoolo kirmailee ylös alas olennaisesti muuttumattomana, mitään aikaan saamatta. Vasta finaalin tahdissa 213 tulee virkistävä poikkeus. Viulukonsertossa karaktääri vaihtuu hiukan useammin. Myös orkesteriteos Matka tarjoaa vaihtelumahdollisuuksia, mutta Jyväskylä Sinfonian esitys jää varovaiseksi. Varsinkin vasket jäävät koko levyllä harmaiksi.

Lue lisää: Claes Andersson piti Beethovenin viimeistä jousikvartettoa ”ihmisen saavutuksista suurimpana”, mutta onko se totta? – Uudet jättikokoelmat paljastavat, mistä Beethovenissa on kyse

Lue lisää: Hannu Lintu teki RSO:n ylikapellimestarikaudellaan hurjan levysarjan – kausi huipentuu viiden tähden Fagerlund- ja Lindberg-tulkintoihin

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat