Runot
Jaan Kaplinski: Ilta tuo takaisin kaiken. Runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Suom. Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Parkko. 595 s.
Tiedättekö mikä on 29528 Kaplinski? Se on asteroidivyöhykkeellä Aurinkoa kiertävä komeetta.
Harvalla runoilijalla on nimetty taivaankappaleensa.
Irvileuka voi aina epäillä, onko virolainen runoilija Jaan Kaplinski (1941–2021) komeettansa ansainnut, mutta tolkullista ei ole epäillä sitä, etteikö kotimainen kirjallisuus olisi ansainnut laajan Kaplinskin runojen suomennoksen.
Ilta tuo takaisin kaiken on kirjailija Anja Salokanteleen, runoilija Pauli Tapion ja kustannusliike Parkon suurponnistus. Vältän viimeiseen asti pompöösiä sanaa kulttuuriteko, mutta nyt käsillä on ehta sellainen.
Kirjallinen kulttuurivaihto Suomen ja Viron välillä on ollut kuluvana syksynä muutenkin poikkeuksellista. Samalla viikolla, kun Kaplinski-suomennos julkaistiin, ilmestyi Paavo Haavikon valittujen runojen laitos viroksi.
Aiemmasta Kaplinskin runojen suomennoshistoriasta löytyy vain kaksi teosta. Pirkko Huurton antologia 20 nykyvirolaista runoilijaa (1969) ja Anja Salokanteleen valikoima Sama meri kaikissa meissä (1984).
Runoilija, esseisti, filosofi ja kääntäjä Jaan Kaplinski syntyi Tartossa 22.1. 1941. Hän kirjoitti myös venäjäksi, englanniksi, suomeksi ja äitinsä Võrumaan murteella. Tuotantoon kuuluu tuhatkunta runoa, proosaa, matkakirjoja, filosofisia teoksia, esseitä, lastenkirjoja ja artikkeleja – noin 60 julkaistua teosta.
Kaplinski tuli virolaiseen runouteen 1960-luvulla nuoren modernistisen sukupolven myötä.
Uuden runon pyrkimykset ja teot ovat yksinkertaisia, julisti Kaplinski. Ei ole olemassa mitään monimutkaista modernismia. On vain vanhemman ja avaramman tradition paluuta klassismin ja romantiikan absoluuttisen ahtauden jälkeen.
Kaplinski karttoi määrittelyjä. Erityisen allerginen hän oli ulkoapäin tehtyihin luokitteluihin itsestään ja maastaan.
Jotkut ehkä muistavat vielä Kaplinskin kritiikin Sofi Oksasen Puhdistuksesta. Kirja antaa Kaplinskin mukaan vääristyneen kuvan Viron historiasta tietämättömille ulkomaalaisille.
Katsoin äsken Raphaël Gianelli-Merianon dokumenttielokuvan The Kaplinski System, jossa runoilija suostui määrittelemään itsensä vain Kirjallisuuden tasavallan kansalaiseksi. Tämän jälkeen kaikki muu oli hänestä – kärjistys tai ei – täysin toissijaista.
Näyte Jaan Kaplinskin tyylistä.
Kaplinskin runouden tärkeä aihe ja ongelma on minuus, sen rajat ja pysyvyys, minä-näkökulman ahtaus ja minuuden arvo. Runoilija koki minänä olemisen ahdistavana taakkana joka rajoitti ja vieraannutti maailmankuvaa, kirjoittaa tutkija ja runoilija Märt Väljätaga suomennoksen saate-esseessä
Kaplinski, hänen runoutensa ja maailmansa. Kaikki nämä ovat kysymyksiä, joita Kaplinskille läheinen buddhalaisuus pohtii.
Itäisiin uskontoihin ja vaikutteisiin viittaa sekin, kuinka Kaplinski ajattelee tasa-arvosta. Hänellä käsite on laajempi kuin mitä sillä ihmisoikeuksista puhuttaessa tarkoitetaan. Kaplinski ei hyväksy ihmisen erityisasemaa vaan näkee hänet tasa-arvoiseksi kaikkien luonnonolioiden kanssa.
"Ihminen on rajoittunut ja hyvin tilapäinen peilinsiru, johon kohdistuu ja josta heijastuu takaisin vain pieni osa maailmassa olevaa informaatiota", miettii Kaplinski esseessään Mitä on runous?
On mainiota, että tämä Kaplinskin ajattelua avaava kirjoitus on otettu mukaan suomennokseen.
Aiemmin se on ilmestynyt Parnassossa ja Juhani Salokanteleen kääntämässä Kaplinskin esseekokoelmassa Olemisen avara hiljaisuus (1982), jota ei ole aikoihin löytynyt divarien hyllyiltäkään.
Jaan Kaplinskin runot ovat konkreettisia. Ne ovat usein päiväkirjamaisia havaintoja ja merkintöjä – jotkut päivättyjäkin – ensisilmäyksellä arkisilta näyttävistä asioista: kotipihasta, lapsista, kasveista, eläimistä, puutarhanhoidosta tai säästä.
"Se ei ollut usvaa – hopeapaju / olikin todella hopeaa. Illanhiljaisuudessa / syreenien ympärillä lentelee / yksinäinen sudenkorento. Pysähdyn / kuulen sydämeni lyövän. Ymmärrän / taas paremmin kuin ennen / ajan ja taivaan syvyyden."
Kaplinski painottaa sitä, että runous lähtee kokemuksesta suhteestamme ympäristöön, josta kaikki on peräisin, ei meistä. Kaplinskin tarkoituksena ei suinkaan ole todellisuuden jäljentäminen, vaan jonkin tuoreuttavan kosketuksen löytäminen.
Runojen suomennos on kauttaaltaan kelpoa työtä. Niin ovat itse runotkin, taidokkaita ja turvallisia.
Kaplinski ei taivuta runojaan vaikeisiin asentoihin eikä lähde kielen kaukopartiomatkoihin. Tästä seuraa ilmaisun tietty konventionaalisuus, ainakin tämän päivän näkökulmasta.
Kaplinskin runouden kuuleminen vaatii tarkkaa korvaa. Sävyjen erot ovat pieniä, ja merkityksellisiä. Ne kutsuvat rauhalliseen ja zeniläiseen lähestymiseen, ja Kaplinski todella osaa saatella runojensa maailmaan.
Lukiessani Kaplinskin parhaita runoja – esimerkiksi suomennoksen nimikkokokoelmasta Ilta tuo takaisin kaiken (Õhtu toob tagasi kõik,1985) tai kokoelmasta Monta kesää ja kevättä (Mitu suve ja kevadet, 1995) tunsin itseni ainakin hetkeksi paremmaksi ihmiseksi. Pitääkö runoudelta oikeasti vaatia vielä jotakin muuta?
No, Kaplinskia on pidetty Nobel-ehdokkaana, mutta hänen runoutensa ei edusta sellaista maailmanluokan kirjallisuutta, kuten hänen hengenveljensä ja viroksi kääntämänsä nobelisti Tomas Tranströmer, johon verrattuna Kaplinskin ilmaisuvalikko on kapea ja temaattisesti toisteinen.
Ilta tuo takaisin kaiken on huolellisesti toimitettu. Silti olisin toivonut laajempaa runojen selitysosastoa. Samoin saksan- ja latinankieliset sitaatit olisi ollut aiheellista suomentaa.
Kaplinskin runouden tunteminen kuuluu kirjalliseen yleissivistykseen, eikä tällaista taiten tehtyä tymäkkää suomennosurakkaa tule liian usein tarjolle.