Kun Yleisradion musiikkitoimittajaa Eva Tigerstedtiä muutama vuosi sitten pyydettiin tekemään podcast klassisen musiikin suurimmista hiteistä, hän ihmetteli, mitä uutta sanottavaa hän enää keksisi Vivaldin Vuodenajoista tai Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta.
”Ajattelin, että ne ovat aika kuluneita kappaleita. Mutta toisaalta myös, että eihän ole vaikkapa Vivaldin vika, että hänen konserttonsa ovat äärimmäisen suosittuja.”
Asiaa hetken pohdittuaan hän tulikin toisiin ajatuksiin.
”Tunnetuimmat klasarisävellykset ovat silti erinomaista musiikkia, ja ehkä niistä voisi kertoa vähän raikkaammin.”
Tigerstedtin podcastin tavoitteena oli saada kuulijoiksi ihmisiä, jotka eivät ole vihkiytyneitä klassiseen musiikkiin, mutta jotka todennäköisesti ovat elämänsä aikana kuulleet sen suurimpia hittejä. Onhan niistä tehty versioita niin elokuviin ja mainoksiin kuin jazziin ja rockiin.
”Samalla halusin avata koko sitä maailmaa niin, että jaksoista rakentuisi kokonaisia äänitarinoita. Tehdä korvaherkkua, joka vangitsee myös äänimaailmassaan.”
Eva Tigerstedt ei halua aliarvioida kuuntelijoita.
Siinä Tigerstedt todellakin onnistui. 8 klasaria -podcastia on tehty kaksi kautta, ja jokainen jakso koukuttaa kuuntelijan jo ensi minuuteilla. Monia ensimmäisen kauden ohjelmia on kuunneltu lähes 30 000 kertaa.
Tigerstedt pystyy parissa kymmenessä minuutissa loihtimaan kuulijan eteen kokonaisia elämänkaaria ja aikakausia herkullisine anekdootteineen. Hän pohtii, mitä kuuro Beethoven kuuli, kun hän johti yhdeksännen sinfoniansa ensimmäistä kertaa, ja kertoo, kuka kuuluisa säveltäjä käveli 450 kilometriä tavatakseen idolinsa. Entä kuka sai ideansa marihuanapöllyssä?
Ennen kaikkea Tigerstedt osaa kuljettaa kouliintumattomankin kuulijan sisään musiikkiin ja kuulemaan sen yksityiskohtia, ilman että tämä tuntee itsensä tyhmäksi.
Esimerkiksi näin: Kun Tigerstedt esittelee Beethovenin yhdeksännen sinfonian hidasta osaa, hän kertoo usein ajattelevansa väsynyttä säveltäjää, joka on vaeltanut niityn laitaan, istuu puun alla katsellen pilviä ja vaipuu uneen. Vivaldin Keväässä Tigerstedt kehottaa kuuntelemaan sävelmän kolmea eri kerrosta: väliäänessä viulut soittavat hiljaista lehtien huminaa lempeässä tuulessa, ja ylimpänä sooloviulu on paimen, joka nukkuu.
”Mutta alttoviulu, alttoviulu haukkuu kuin yksinäinen koira, koska se esittää paimenen yksinäistä koiraa, joka haukkuu koko ajan, kun isäntä vetää hirsiä”, Tigerstedt puhuu sävellyksen lomaan.
Voisi luulla, että jos ihminen on alansa kova ammattilainen, hänen olisi vaikea asettua aloittelijan asemaan. Tigerstedt ei kuitenkaan halua aliarvioida kuulijoita, ja hän inhoaa ylhäältä päin puhumista. Hän vertaa musiikinkuuntelua metsässä kulkemiseen.
”Metsästä voi nauttia ihan täysillä ilman, että on mikään biologi. Mutta jos kävelee siellä biologin kanssa ja hän näyttää, että tässä on tällainen puu, jolla on tällainen symbioosi tämän sienen kanssa, alkaa nähdä eri tasoja.”
Juuri näin mielellään luonnossa liikkuvalle Tigerstedtille käy, jos hän saa retkelle mukaansa kasvinjalostustieteen professorina työskennelleen isänsä.
Sama pätee musiikkiin. Ei tarvitse olla muusikko tai musiikkitieteilijä nauttiakseen siitä, mutta kuuntelusta tulee monipuolisempaa, jos joku auttaa huomaamaan tiettyjä asioita. Välillä voi keskittyä yksityiskohtiin ja hienouksiin, välillä vaan fiilistellä.
Niinpä Tigerstedtistä on aivan luontevaa avata ohjelmansa kuulijoille tavallisimpia musiikkitermejä.
”Selittäminen ei vaadi paljon, eivätkä termit ole kauhean ihmeellisiä, mutta koska niitä käytetään paljon, ne on hyvä tuntea. Kaikki suunnilleen tietävät, mikä sinfonia on, mutta mikä sen idea oli ja miksi sinfonia on eri asia kuin vaikka orkesterirunoelma?”
”Tai Bach-ohjelmassa kerroin, mikä preludin ja fuugan idea on. Miksi joku viitsii säveltää tällaisia, että miksei hän sävellä vaan, mitä sattuu.”
Eva Tigerstedtin ura huilistina päättyi, kun hän sairastui fokaaliseen dystoniaan. ”Olin hirveässä umpikujassa, sillä identiteettini rakentui niin paljon muusikkouden varaan”, hän muistelee.
8 klasaria -ohjelman ensimmäisellä tuotantokaudella jaksot lähtevät liikkeelle hittibiisistä.
”Aluksi mietin, mikä kussakin kappaleessa on se juttu. Esimerkiksi Vivaldin Vuodenajoissa olennaista on kertova sävelmaalailu, johon liittyvät Italian maaseutu ja luonnonäänet. Vivaldi oli keskeinen konserttomuodon kehittäjä, ja siitä puhuttaessa päästään Vivaldin ajan Venetsiaan ja siihen maailmaan, jossa hän eli.”
Toisella kaudella Tigerstedt halusi laajentaa perspektiiviä.
”Mukana ovat esimerkiksi Kaija Saariaho ja Hildegard Bingeniläinen, koska ajattelin, että on syytä esitellä myös naisia, vaikka ne tunnetuimmat hitit eivät nyt sattuneesta syystä olekaan naisten säveltämiä. Ja kyllähän Saariahon paikka tämän hetken musiikkimaailmassa on aivan kiistaton.”
Hän halusi myös tehdä vaikeaksi koettua nykymusiikkia helpommin lähestyttäväksi.
”Kaikista musiikeista ei pidä etsiä samaa asiaa, esimerkiksi Saariahon musiikista jotain melodiaa tai tietynlaista biittiä, koska sitä ei hirveästi siellä ole. Mutta siellä on jotain muuta: värejä tai äänitila.”
Jos Tigerstedtin elämä olisi mennyt suunnitelmien mukaan, hän ei kertoisi meille radiossa musiikista vaan esittäisi itse sitä konserttisalien lavalla.
Musiikkiin vakavasti – muttei tosikkomaisesti – suhtautuvassa perheessä kasvanut Tigerstedt soitti pienenä tyttönä pianoa, vaihtoi instrumentin myöhemmin huiluun, ja sitten harrastus veikin mukanaan. Hän valmistui Sibelius-Akatemian solistiselta osastolta ja soitti vuosia erilaisissa kokoonpanoissa kamarimusiikkia ja nykymusiikkia. Hän teki töitä muun muassa Saariahon kanssa.
Kunnes kesken tiiviin harjoittelu- ja työkauden hän alkoi ihmetellä, miksei hänen vasemman kätensä sormi toimi. Muusikoilla on aina kipuja ja kremppoja, mutta tässä ei ollut kyse lihaskivusta tai väsymisestä.
”Se oli pelottavaa, koska kyse oli liikeradoista, jotka alkeisopiskelijakin oppii kahdessa viikossa”, Tigerstedt muistelee. Hän juoksi eri neurologien, fysiatrien ja käsikirurgien vastaanotolla, kunnes diagnoosiksi varmistui fokaalinen dystonia.
”En edes tiennyt, että sellaista sairautta on olemassa. Huilisteilla se liittyy melkein aina vasemman käden kolmos- ja nelossormeen, koska niillä tehdään otteita, jotka voivat olla hankalia ja joita joutuu harjoittelemaan paljon”, hän kertoo.
Koska sairaudessa on kyse sormen hermoimpulssin virheestä, sitä on miltei mahdoton korjata.
Tigerstedt kertoo, että vaikka hän nyt tässä haastattelussa pystyy puhumaan asiasta, ei se vuosikausiin ollut mahdollista, koska aihe sai hänet vain itkemään. Hän ei myöskään voinut käydä konserteissa, koska pystyi ainoastaan ajattelemaan, ettei koskaan enää itse nousisi lavalle.
”Olin hirveässä umpikujassa, sillä identiteettini rakentui niin paljon muusikkouden varaan. Musiikki oli ilmaisukeinoni, enhän minä osannut puhua enkä kirjoittaa”, hän kuvailee.
Lopulta Tigerstedt tajusi surevansa jotakin, joka oli iäksi kadotettu. Hänen oli pakko suunnata energiansa siihen, että keksisi elämälleen uuden sisällön ja ennen kaikkea työn, jolla elää.
Häntä oli aina kiinnostanut kerronta ja dramaturgia, ja kun hän vähän sattumankin kautta päätyi Yleisradioon, oma juttu löytyi. Parhaimmillaan radio on hänelle äänitarinoiden kertomista, missä äänet, musiikki ja puhe muodostavat verkoston.
”Ihailen sitä, miten äänisuunnittelijat osaavat luoda radiofonisia äänimaailmoja”, Tigerstedt sanoo. 8 klasaria -sarjan äänisuunnittelusta ovat vastanneet Jukka Herva ja Kai Rantala.
”Radion kaikista suurin voima on siinä, että sellaista auditiivisuutta ei tehdä missään muussa mediassa. Haluan antaa kuulijalle ainekset niin, että hänellä on vapaus käyttää myös omaa mielikuvitusta ja tehdä assosiaatioita. Auditiivisuus on hyvin intiimiä eikä lukitse niin paljon kuin kuvat.”
8 klasaria, Yle Areena sekä Radio 1 to klo 17.10 ja pe noin klo 21.35.