Romaani
Kira Poutanen: Surun kartta. WSOY. 324 s.
Voivatko isovanhempien parantumattomat haavat märkiä vielä seuraavissakin sukupolvissa? Viime vuosina puhe ylisukupolvisista traumoista on ottanut tulta alleen. Käsittelemättömien traumojen siirtymistä sukupolvelta toiselle tutkitaan jopa geenien tasolla.
Kira Poutanen käsittelee aihetta romaanissaan Surun kartta. Teoksessa äitiyden ensiaskelia ottava minäkertoja kokee traumaattisen sektion, jonka jälkiseuraukset vievät naisen kuoleman rajalle.
Nainen selviää, mutta koettu trauma tuntuu ylitsepääsemättömältä. Leikkaushaava ei parane. Seinät rapistuvat ympäriltä. Kukaan muu ei tunnu ymmärtävän, millaisissa syövereissä minäkertoja ajelehtii.
Lopulta paljastuu, että ehkä yhdessä ihmisessä elääkin yhden trauman sijasta useampien ihmisten traumat.
Surun kartta on alusta loppuun saakka varsin fyysinen lukukokemus.
Kirjan hurjinta antia on vaikean synnytyksen kuvailu. Poutanen pukee vaikuttavasti sanoiksi kivun, vihan ja pelon.
Kirjailija kertoi hankalasta synnytyskokemuksestaan haastattelussa marraskuussa (HS 10.11.). Omakohtaisuuden aistii riveiltä.
Kätilöt kulkevat vihaisina ja koskevat huolimattomasti leikkaushaavaa kielloista välittämättä. Hoitovirheen tehneelle henkilölle tekee mieli toivotella kuolemaa. Ajatus on morfiinihuurujen sumentama. Kipu on tunteen lisäksi värejä.
Kun lääkärit viiltävät vatsaa auki, kokee lukijakin aikamoista kauhua.
Synnytyksen jälkeinen aika on toinen kirjan kahdesta aikajänteestä. Toinen aikajänne alkaa puolitoista vuotta myöhemmin terapeutin istunnosta. Poutanen rakentaa ajassa edestakaisin loikkien jännitysnäytelmän, jossa paljastuvat sukupolvien kokemat traumat ja niiden koteloituminen päähenkilöön.
Aluksi tilaa saa suvun traumoista ilmiselvin, eli isoisän sotatraumat. Onneksi muutkin yksilöiden kokemat traumat pääsevät esiin.
Poutanen nostaa nimittäin miehisten sotatraumojen rinnalle naisten traumat. Synnytykset eivät ole koskaan olleet läpihuutojuttuja. Äitien on odotettu jaksavan, ja tähän Poutasenkin terävin kritiikki kirjassa osuu.
Kun lapsi on maailmassa, ketään ei enää kiinnosta äidin vointi. Ei, vaikka äiti jäisi yksin kotiin lapsen, leikkausarven ja traumapeikkojensa kanssa. Onhan sitä ennenkin pärjätty.
Tai sairastuttu vahvuuteen, kuten Poutanen kirjan loppupuolella osuvasti kuvailee sodan ajan naisten mielenmaisemaa.
Lopulta päähenkilö ymmärtää, ettei trauma ehkä ole pelkästään hänen omansa. Edellisten sukupolvien hiljaisiksi painetut kokemukset alkavat keriytyä auki.
Kun kerä lähtee purkautumaan, johtopäätökset ovat vähän turhankin suoraviivaisia ja heppoisia. Esimerkiksi isoäidin leukaan saamat iskut tuntuvat päähenkilönkin leuassa.
Lopulta yksityisestä tulee yhteistä. Romaani etsii edellisten sukupolvien traumaattisista kokemuksista vastausta kansakuntamme huokailuun ja ainaiseen melankoliaan
Raskaasta aiheestaan huolimatta kirjan soljuva kieli ja ytimekäs lause tekevät lukukokemuksesta vaivattoman. Oman leimansa tarinaan luo tapahtumakaupunki.
Valtaosa tapahtumista sijoittuu Poutasen kotikaupunkiin Pariisiin. Miljöö luo sopivan ristiriidan traumojen käsittelyyn. Pariisi on arvonsa tunteva kaupunki, jossa synnyttämisenkin pitäisi olla yhtä juhlaa. Suomi taas näyttäytyy synkeänä ja sotiensa lannistamana.
Toisaalta pariisilaisillakin on osansa traumoista, ja kertoja kaipaa kaikesta huolimatta toistuvasti Suomeen.
Kulttuurieroista tarina saa myös keveyttä. Sitä hieman jopa huvittuu, kun suomalainen koettaa selittää ranskalaiselle terapeutille kansan ominaispiirteitä, sotien pitkää laahusta ja melankoliaa. Miten ulkopuoliselle kertoisi, että meillä on tällainen pienen kansakunnan iso arpi?
Loppua kohden kiihtyvä traumanpurkuoperaatio paljastaa suvun salaisuudet. Tämän ansiosta lukija saa rauhan, vaikka tarinassa puhumattomuus voittaa.