Helsingin taloihin on piilotettu viestejä, joihin harva keksii kiinnittää huomiota: julkisivujen koristeista voi lukea irvailuja julkkiksille tai löytää suunnittelijan kuvan - Kulttuuri | HS.fi

Helsingin taloihin on piilotettu viestejä, joihin harva keksii kiinnittää huomiota: julki­sivujen koristeista voi lukea irvailuja julkkiksille tai löytää suunnittelijan kuvan

Juha Ilosen Julkisivustakatsojat johdattaa Helsingin rakennusten koristeiden ja niiden monien piiloviestien lukemiseen.

Robert Stigellin veistämien Kalevan talon (Uudenmaankatu 1 / Erottajankatu 2) atlanttien anatomiassa on ajankohdan kuvanveiston suosimaa realismia. Atlantit puettiin kansallismielen ilmaisuna karhuntaljaan. Se kertoi kuulumisesta germaaniseen heimoon erotuksena itäisestä.

26.12.2021 11:04 | Päivitetty 26.12.2021 13:22

Arkkitehtuuri

Juha Ilonen: Julkisivustakatsojat. Ihmis- ja eläinhahmot Helsingin arkkitehtuurissa. AtlasArt. 496 s.

Julkisivustakatsojat on nokkela nimi kirjalle, jossa käsitellään monesti huomaamatta jääviä rakennusten koristeita: veistoksia julkisivujen syvennyksissä, pylväiden, ikkunoiden ja sisäänkäyntien runsaita kuva-aiheita, friisejä ja reliefejä päädyissä.

Niihin sisältyy usein myös piilomerkityksiä, joita arkkitehti ja taiteilijaprofessori Juha Ilonen selvittää uudessa, lähes 500-sivuisessa teoksessaan ansiokkaan seikkaperäisesti.

Ilonen on julkaissut Helsinki-tutkimuksiaan jo useamman teoksen verran. Yksi hänen teemoistaan on tehdä näkymätöntä näkyväksi kuten Helsingin sisäpihoja kirjassa Toinen Helsinki (1996) tai julkisivujen aikakerrostumia teoksessa Kolmas Helsinki (2013).

Nya Teaternin (sittemmin Svenska Teatern) karyatidit poistettiin 1930-luvun muutoksissa. Teatterisäätiön voimahahmo Amos Anderson sijoitti ne kesäkartanonsa Söderlångvikin autotallin päädyn koristeiksi. Karyatidit suunnitteli pietarilainen kuvanveistäjä Lindenstruth.

Onko helsinkiläisten talojen seinissä enemmän karhuja vai pöllöjä?

Karhuja esitettiin sekä kansalliseläimenä, jumalolentona että pelottavan naapurin uhkan symbolina tai uhmakkaasti tapettuna, taljana Suomi-neidon yllä.

Pöllö taas kaikista suositumpana eläinaiheena on viisauden symboli, mutta kyllä siihenkin liitettiin kansallisuusaatetta kuten kaikkeen Suomen eläimistön käyttöön rakennusten koristelussa. Pöllöjä löytää eri puolilta kaupunkia, esimerkiksi Kruununhaasta ja Huvilakadulta.

Kansalliset eläimet kuten karhu, ilves, orava ja joutsen kuuluivat sortokausien ja itsenäisyystaistelun kuvastoon 1800–1900-lukujen vaihteessa ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Sitä ennen, empiren ja kertaustyylien aikana, julkisivuissa nähtiin lähinnä antiikin kuvamaailmaa, eläimistä leijonia ja 1800-luvun loppupuolella paljon alastomia naisia, Ilosen mukaan tuolloin oli näkyvillä jopa eroottista kuvastoa.

Sanmarkin talon (Bulevardi 13, 1903) sfinkseinä on ilmeisesti talon rakennuttajapariskunta Arvid ja Lilli Sanmark.

Muitakin piilomerkityksiä julkisivudekoraatioihin voi kätkeytyä.

Esimerkiksi kielitaistelujen aikaan arkkitehti Selim Lindqvist saattoi ilmoittaa ruotsimielisyytensä viikinkikuvastolla.

Joidenkin talojen julkisivuihin on kätketty irvailuja ajan julkisuuden ihmisiä kohtaan, jonnekin on laitettu suunnittelijan tai rakennuttajan muotokuva. Esimerkiksi Bulevardi 13:n rakennuttajapariskunnan Sanmarkin muotokuvat ovat sfinkseinä kolmiopäädyssä.

Tuomiokirkon torin puoleisen julkisivun siivekkäällä kerubilla on C.L. Engelin piirteet – Engelhän tarkoittaa enkeliä.

Helsingin Tuomiokirkon julkisivun kerubeista muutamat ovat ilmiselviä muotokuvia kiharapäisestä arkkitehdista, jonka sukunimikin tarkoittaa enkeliä. Ne ovat todennäköisesti taiteilijan kunnianosoituksia Carl Ludvig Engelille, joka ei ehtinyt nähdä päätyötään täysin valmiina.

Gunnar Finne hallitsi 1910–40-luvuilla julkisivutaidetta, hänen töitään näkee muun muassa Eduskuntatalossa.

Finne viljeli piilohuumoria. Hän esimerkiksi lisäsi pylväikön takana Mannerheimintien puoleisessa julkisivussa olevaan karhuleijona-detaljiin Eduskuntatalon arkkitehdin J. S. Sirénin piirteitä kuten otsarypyt.

Finnen jälkeen hallitsevan aseman julkisivutaiteessa sai venäläissyntyinen keraamikko Michael Schilkin, jonka teoksista tunnetuin on Kauppakorkeakoulun julkisivu-reliefi.

Naisia ei tekijöinä ole monia. Poikkeuksena on Hilda Flodin, joka sai jopa asiatonta palautetta Pohjolan talon mielikuvitusolioistaan sekä Eva Gyldén, jonka töitä on lähinnä Viipurissa.

Kiinteistöosakeyhtiö Klion talossa (Lönnrotinkatu 7, 1905) voi nähdä eläimistä pienimpiä.

Kun Helsingin julkisivukoristelua katsoo kokonaisuutena, antiikin kuvasto näyttää yksinkertaisesti tylsältä, mutta ei tietenkään kauttaaltaan.

Antiikin kuvastoa ovat jumalhahmot kuten Hermes, Athene, Minerva ja käärmesauvat.

Jugend-aikana käytettiin myös huumoria. Napasammakot, peikot, mielikuvitushirviöt ja pirut ilmestyivät seinille.

Siinäkin kuvastossa näkyy 1900-luvun alussa vaikuttaneen egyptomanian tausta. Näitä vaikutteita näkee esimerkiksi Rautatieaseman lyhdynkantajissa ja myöhemmin Gunnar Finnen estetiikassa.

Suomalainen niin sanottu kultakauden taide ja arkkitehtuuri olivat hyvin kansainvälisiä, vaikka ajoivatkin itsenäistymispyrkimyksiä. Ilonen kertoo teos kerrallaan seikkaperäisesti näistä kansainvälisistä vaikutteista.

1800- ja 1900-lukujen vaihteen kiinnostus esoteriaan on sekin luettavissa julkisivudekoraatioiden historiasta. Olisipa kiinnostavaa nähdä joskus vaikkapa Ateneumin, Design-museon ja Arkkitehtuurimuseon yhteinen näyttely esoteriasta suomalaisessa taiteessa ja arkkitehtuurissa. Esimerkkejä löytyy enemmän kuin arvaisikaan.

Eliel Saarinen, Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Hugo Simberg ja Pekka Halonen olivat kiinnostuneita esoteriasta, teosofiasta ja okkultismista, ja osa oli mukana myös vapaamuuraritoiminnassa. Tämäkin ilmiö oli kansainvälinen tuona aikana.

Huumoria Gunnar Finnen tapaan Lutherinkaru 14:ssa. Varhaisteiniksi kasvanut putto harjoittelee atlantin osaa kannattelemalla joonialaista kapiteelia. Hahmon voi Juha Ilosen mukaan nähdä joko suojelemassa klassismin tunnusmerkkejä orastavan funktionalismin uhan edessä tai valmiina heittämään ne kadulle antautumisen merkiksi.

Lastenlinna on 1900-luvun rakennuksista runsaiten koristeltu. Taiteen Lastenlinnan julkisivuihin toteuttivat osittain arkkitehti Elsi Borgin luonnosten pohjalta muurarimestari Yrjö Kyllönen sekä kuvanveistäjä Sakari Tohka.

Suhtautuminen vuonna 1948 valmistuneen Lastenlinnan satumaailmaan oli omana aikanaan nihkeää. Se vaiettiin kuoliaaksi alan lehdistössä ja muussa alan kirjoittelussa.

Kuusikymmenluvulta 2000-luvulle julkisivutaide oli varsin vähäistä, mutta tällä vuosituhannella kasvit ja eläimet ovat palanneet julkisivuihin ja varsinkin kouluihin ja päiväkoteihin, jopa ärsyttävyyteen asti. Sitä voi ymmärtää paremmin ehkä julkisivutaiteen historian valossa.

Graafinen betoni on tuonut uusia mahdollisuuksia, ja onneksi sitä on toistaiseksi käytetty melko hillitysti ja harkiten.

Kirja olisi saanut ehkä suuremman lukijakunnan, jos Ilonen olisi ehtinyt suomentaa runsaan ammattisanaston. Ei voi olettaa, että tavallinen lukija tietäisi kimeerit, tympanonit, palmetit, kartussit, maskaronit, kyborgit ja akroterionit.

Mutta kirja toimii erinomaisesti pitkäaikaisena hakuteoksena. Nyt nokka ylös ja katse julkisivutaiteeseen kaupunkikävelyillä.

Suosittelisin kirjan mukaan ottamista, ellei se painaisi 2,7 kiloa.

Kasarmikatu 40. Arkkitehti Karl Hård af Segerstad, 1900.

Spennertin talo, Erottajankatu 1. Arkkitehti August Nordberg, 1891.

Hermes (Mercurius). Meritullinkatu 22. Arkkitehti Albert Mellin, 1888.

Fabianinkatu 17.

Aeolus. Satamakatu 5 / Luotsikatu 2 / Kruunuvuorenkatu 1. Arkkitehti Selim A. Lindqvist, 1903. Aiolos (latinaksi Aeolus) on kreikkalaisessa mytologiassa Homeroksen Odysseiasta tuttu tuulten hallitsija, myöhemmin jumalaksi korotettu Aiolia-saaren kuningas.

Eino Kaurian mosaiikkitaidetta Kivelän sairaalassa (1935). Mosaiikkiteokset reunustavat alkuperäistä pääsisäänkäyntiporttia, joka suljettiin sisätilaksi ja peitettiin pensaalla muutos- ja laajennustöissä 1980-luvulla.

Klassiset lastensadut rinnastuvat arkiseen maataloustyöhön Michael Schilkinin töissä Karjaan ruotsinkielisen kansakoulun (1953) seinässä. Sadun ja arjen välissä on kookas naishahmo — opettaja, suojelija tai Suomi-neito.

Kari Juvan Hirvilauma-veistos Hirvilahdenkuja 5:ssä (1981) on hiljaisten vuosikymmenten poikkeuksia.

Entinen Sedmigradskyn pientenlastenkoulu, Oikokatu 7. Arkkitehdit Valter Jung ja Emil Fabritius, 1905.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat