Kun runous antaa oikeutuksen olemassaoloon – Jouni Inkala kirjoittaa kutsumuksestaan - Kulttuuri | HS.fi

Kun runous antaa oikeutuksen olemassaoloon – Jouni Inkala kirjoittaa kutsumuksestaan

Runoilijan syntymätarina ja kasvukertomus alkaa hänen sukunsa varhaisvaiheista.

Jouni Inkala

24.12.2021 2:00 | Päivitetty 24.12.2021 12:49

Proosa

Jouni Inkala: Jumalalle pyhitetty susi. Siltala. 309 s.

Yhdysvaltalainen minimalistisen proosan taitaja Lydia Davis on kirjoittanut älykkään ja hauskan esseen, jossa antaa 30 ohjetta kirjoittaville ihmisille.

Yksi niistä kuuluu: ”Muista lukea runoutta säännöllisesti.”

Se on tärkeä ohje, etenkin prosaisteille. Jos prosaistit viettäisivät enemmän aikaa lyriikan äärellä, lukijat saisivat nauttia paremmin kirjoitetuista romaaneista.

Ranskalainen runoilija Paul Valéry sanoi, ettei voisi olla romaanikirjailija, koska ei suostu päästämään kynästään sellaisia lauseita kuin ”Markiisi lähti ulos kello viideltä.”

Valéry kammosi tapahtumia ja toimintaa suoraviivaisesti kuvailevaa proosaa. Hän piti sellaista pikemminkin informaation välittämisenä kuin kaunokirjallisuutena.

Kaunokirjallisuuden pitäisi olla taistelua kielen ja ajattelun kliseitä vastaan. Kirjailija, joka käyttää ensimmäisiä mieleensä tulevia sanoja, tuomitsee itsensä hävinneeksi taistelussaan.

”On sitouduttava siihen, että on vastuussa jokaisesta sanasta”, kirjoittaa Jouni Inkala (s. 1966) Jumalalle pyhitetyssä sudessa.

Vaatimuksen voi tulkita sekä eettiseksi että esteettiseksi. Kirjailijan on toimittava hyvässä uskossa, oltava sisäisesti totuudellinen. Mutta hänen täytyy myös pitää kielensä ilmaisuvoimaisena, kirjoittaa poeettisesti täysipainoisesti.

Inkala on aikaisemmin julkaissut toistakymmentä runokokoelmaa. Jumalalle pyhitetty susi liittää hänet niiden kotimaisten lyyrikoiden joukkoon, jotka ovat viime vuosina livahtaneet proosan puolelle, joko pistäytymään tai jäädäkseen.

Toisin kuin Henriikka Tavin, Sinikka Vuolan, Vesa Haapalan tai Veera Antsalon kaltaiset kollegansa, Inkala ei ole sentään tehnyt romaania.

Uusi kirja asettuu proosan ja lyriikan välimaastoon, mikä tuntuu luontevalta Inkalan kaltaiselle romanttiselle runoilijasielulle. Pitkä kertova proosa saattaisi olla hänen sensibiliteetilleen liian karheaa.

Jumalalle pyhitetty susi on syntymätarina ja kasvukertomus. Sen enimmäkseen Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvat proosajaksot kuvaavat Inkalan tietä runoilijaksi. Ajallisesti ne ulottuvat Inkalan suvun varhaisvaiheista vuoteen 1991, jolloin runoilija saa kustannussopimuksen esikoiskokoelmalleen.

Proosajaksojen kanssa vuorottelevat Inkalan kokoelmista poimitut runot. Ne kytkeytyvät eri tavoin hänen henkilö- ja kokemushistoriaansa. Teksti jättää yhteydet lukijan havaittavaksi ja aistittavaksi.

Inkalan proosalauseista kuvastuu lyyrikon kielellinen herkkyys sekä rytmin ja soinnillisuuden taju. Lauseisiin tallentuu merkityksellisiä välähdyksiä sekalaisesta muisti- ja havaintoaineksesta.

On ilo lukea tekstiä, joka ei kierrätä perusproosan geneerisiä latteuksia. Inkalan henkilöhahmoilla ei ”sydän muljahtele rinnassa” tai ”veri kohise korvissa”.

Viritykseltään, tunnelmaltaan ja kuvastoltaan Inkalan proosassa on samaa korkeakirjallista patinaa kuin hänen lyriikassaan. Kun eräässä proosajaksossa eteen tuli Patti Smith -lainaus, hätkähdin melkein kuin olisin törmännyt rivoon sanaan Antti Hyryä lukiessa.

Inkala ei ole niitä, jotka ottavat asiakseen yhdistellä korkeaa ja matalaa. Enkä sano tätä moittiakseni. On virkistävää, että hänen kaltaisiaan hahmoja vaikuttaa ajassa, jossa marginaalitaiteilijatkin varovat elitismisyytöksiä.

Jumalalle pyhitetty susi sekoittelee historiaa ja myyttiä, realismia ja fantasiaa. Läpi kirjan kulkee susi eri hahmoissa.

”Asiakirjassa sukumme nimi on kirjoitettu muotoon Ingolffson. Ingolf, Ingwolf, on vanha skandinaavinen nimi, jonka merkitys on Jumalan susi, Jumalalle pyhitetty susi”, Inkala muotoilee sukunsa alkumyytin.

Sudella on kulttuurissamme kaksoismerkitys: onhan se laumaeläin, joka vaeltelee joskus yksinään. Samalla tavalla Inkala hahmottaa asemaansa runoilijana.

Säkeiden valmistaminen on eriskummallinen taito, joka erottaa hänet tavallisesta rahvaasta. Toisaalta sen ansiosta hän pääsee Sapfon, Danten, Ahmatovan ja Mandelstamin seuraan runouden historian susilaumaan.

”Kun alan ymmärtää, että runojen kirjoittaminen on paras kunnianosoitus luetuille runoille, kaikille unohtumattomille kuolemattomille runoille, lupaan maksavani jotain velastani Dantelle aikanaan.”

Charles Baudelaire sanoi, että suuria ihmisten joukossa ovat pappi, runoilija ja sotilas. Inkala näki isässään, Jumalan armeijan palvelijassa, sekä papin että sotilaan. Hänelle itselleen jäi ”runouden antama oikeutus olemassaoloon”.

Eräässä proosajaksossa Inkala kuvaa äitiään, joka kantaa häntä vatsassaan viimeisillään raskaana. Kaksi lapinnoitaa miettii, mikä lapsesta tulee. Toinen ehdottaa kuvataiteilijaa, mutta toisen mielestä vatsasta näkee, että tulossa on runoilija.

Fantasiaksi paisuva kohtaus tiivistää Jumalalle pyhitetyn suden ydinteesin: runous ei ole ammatti, vaan kutsumus, ellei peräti kohtalo. Väite saattaisi kuulostaa baaritiskillä lausuttuna juhlalliselta, mutta Inkalan kirjassa se kuulostaa vain tosiasian tunnustamiselta.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat