Toimittaja Elisa Rimailan esi-isät olivat Sibeliuksen tuntemia huippumuusikoita, mutta voiko musikaalisuus periytyä? Näin kävi, kun asiaa alettiin testata - Kulttuuri | HS.fi

Onko musikaalisuus periytyvää?

Ikävät muistot lapsuuden musiikkitunneilta saivat toimittaja Elisa Rimailan uskomaan, ettei musiikki ole hänen juttunsa. Musikaalisten esi-isien jälkeläinen halusi kuitenkin testata oman musikaalisuutensa.


8.1. 2:00 | Päivitetty 8.1. 9:33

Böömiläissyntyinen isoisäni iso­isä Jaromir Hřímalý (1845–1905) oli ammattimuusikko. Hän opiskeli sellonsoittoa aikansa arvostetuimpiin kuuluneessa musiikkialan korkeakoulussa Prahan konservatoriossa ja soitti muun muassa orkesterissa saksalaisen säveltäjä-kapellimestarin Richard Wagnerin johdolla.

Jaromir saapui Helsinkiin syksyllä 1872 saatuaan kiinnityksen kaupungin teatteriorkesteriin. Veli Bohuslav saapui Helsinkiin kesällä 1876. Veljekset esiintyivät yhdessä myös omissa musiikki-iltamissaan.

Kapellimestari ja viulisti Bohuslav Hřímalý vuonna 1878.

Erityisen kuuluisia olivat ravintola Kappelissa järjestetyt musiikki-illat. Ne mainitaan muun muassa Riitta Konttisen kirjoittamassa Aino Sibeliuksen elämäkertakirjassa, kun nuori Jean Sibelius pohtii, olisiko Hřímalýn veljesten iltamissa esiintyminen ollut hyvä tapa ansaita rahaa perheen elättämiseksi.

Erään maininnan mukaan Sibelius olisi myös toivonut Jaromirin opettavan itselleen sellonsoittoa, mutta tätä tietoa en ole pystynyt vahvistamaan.

Se on kuitenkin fakta, että Jaromir toimi sellonsoiton opettajana vuonna 1882 perustetussa, Martin Wegeliuksen johtamassa Helsingin Musiikkiopistossa, joka on nykyisen Sibelius-Akatemian edeltäjä.

Koko Hřímalýn perhe oli hyvin musikaalinen, joten Jaromir oli varmasti harjoitellut ja harrastanut musiikkia koko elämänsä. Isä Vojtěch soitti perheen kotikaupungin Plzeňin Pyhän Bartolomeon katedraalissa urkuja, ja äiti Barboralla oli laulajataustaa.

Vanhin sisko Maria opetti pianonsoittoa ja lauloi Salzburgissa, samoin toisiksi vanhin sisko Anna. Adalbert-veli soitti viulua, sävelsi ja toimi kapellimestarina useammassa orkesterissa Euroopassa.

Viulisti Jan Hřímalý vuonna 1878.

Veljessarjan vanhin, Jan, päätyi professoriksi Moskovan konservatorioon. Hänen käsialaansa on viulunsoiton opiskelussa edelleen käytetty asteikko-oppikirja Scale studies for violin.

Minä en ole koskaan opetellut soittamaan mitään. Esi-isäni ovat kuitenkin olleet mielikuvitustani kutittelevia alaviitteitä ja kiehtovia anekdootteja isäni suvun puheissa. Muusikkoina heistä on jäänyt yllättävän vähän materiaalia meille jälkipolville, vaikka he olivat osa oman aikansa Helsingin keskeisiä kulttuuripiirejä.

Katosivatko musiikki ja musikaalisuus suvustamme Jaromirin ja Bohuslavin mukana? Tai oikeastaan minua kiinnostaa, olisiko minustakin voinut tulla huippumuusikko, jos olisin yrittänyt?

Omaa musikaalisuuttani olen koetellut mielestäni hyvin tyypillisellä suomalaisella tavalla.

Inhosin peruskoulussa pakollista nokkahuilun soittamista. Soittamista sisältäneet musiikintunnit olivat melkoista kidutusta korville, enkä olisi jaksanut rassata tuota sulatejuustoviipaleenväristä muovikapistusta kuivaksi soittoläksyjen jälkeen.

Tunsin oloni epämukavaksi myös laulukokeissa. Hetken innostuin laulamaan kuorossa, mutta pian jo lintsasin harjoituksista.

Aikuisena olen uskaltautunut karaokeen joitakin kertoja ja todennut, että omat lempikappaleeni ovat mukavampia laulettavia suihkussa tai yksin autossa kuin viihteellä olevan yleisön edessä.

Voiko omaa musikaalisuuttaan tutkia, jos ei ole laulu- tai soittoharrastuksia, suorituksia ja taitoja, joita ulkopuolinen pystyy arvioimaan?

Musiikintutkimuksen professori Tuire Kuusi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta innostuu kysymyksestä. Hänen mukaansa ajatus omasta epämusikaalisuudesta on Suomessa varsin yleinen.

”Luulen, että kouluissa on aiemmin ollut musiikinopetuksessa toimintatapoja, joissa korostui osaaminen ja syntyi helposti kuva, että pitäisi osata itse tehdä musiikkia”, Kuusi sanoo.

Myös valtaosa 2000-luvun alussa brittien musikaalisuuskäsitystä selvittäneeseen tutkimukseen vastanneista kytki musikaalisuuden laulu- ja soittotaitoihin. Käsitys musikaalisuudesta yhdistyi siis vahvasti muusikkona toimimiseen.

”Omasta mielestäni musikaalisuus on lähtökohta, kapasiteetti, jonka päälle muusikkouden voi rakentaa, jos se kiinnostaa”, hän sanoo.

Tietysti soittamista tai laulamista auttaa, jos ihmisen on helppo esimerkiksi erottaa sävelkorkeuksia toisistaan tai kuulla äänen värin eroja.

Kuusi on valmistunut Sibelius-Akatemiasta ja väitellyt musiikin tohtoriksi. Hän on soittanut pianoa ja käyrätorvea sekä laulanut. Hän pitää itseään musikaalisena, mutta korostaa, että pelkän kiinnostuksen lisäksi musiikin tuottaminen vaatii harjoittelua.

”Vaikka olen musikaalinen, en osaa soittaa viulua tai harppua. Ymmärrän, miten niitä soitetaan, mutta en osaa, koska en ole harjoitellut.”

Oma ääni, siis laulu, on hyvin vaativa instrumentti.

”Se, että saa itsestään ulos tarkkaan kontrolloituja ääniä, on lihastyötä. Lihaksia pitää treenata laulaessa ihan samalla tavalla kuin urheillessa”, selittää Kuusi.

Siksi esimerkiksi viisivuotiaan lapsen musikaalisuudesta on vaikea päätellä mitään, jos hän ei pysy sävelessä. Hänen lihaksistonsa ei ehkä vielä ole harjaantunut laulamaan.

Toki soittaminen vaatii motorisia taitoja ja aivojen ja lihasten välistä yhteistyötä. Esimerkiksi viulunsoitossa jousikäsi tekee eri asioita kuin toinen käsi, mikä vaatii harjoitusta. Lisäksi viulunsoittajan on jatkuvasti kontrolloitava soittamiensa äänien sävelkorkeutta. Vastaavasti pianonsoitossa tarvitaan käsien ja sormien motoriikan hallintaa.

Valtaosalla ihmisistä on riittävästi kiinnostusta, motivaatiota tai peruslahjakkuutta oppia ainakin musiikin alkeet. Amusiaa, täydellistä kyvyttömyyttä erottaa sävelkorkeuksia, esiintyy vain noin neljällä prosentilla väestöstä. Tällaisille henkilöille saattaa esimerkiksi tuottaa vaikeuksia tunnistaa edes lempikappaleitaan, jos niitä soitetaan ilman sanoja tai eri rytmissä kuin normaalisti.

Jaromirin poika, isoisäni isä Wladimir perusti kotipaikkakunnalleen edelleen toiminnassa olevan torvisoittokunnan. Myös hänen siskonsa Milada oli lupaava laulaja. Sittemmin musisoiminen on suvussani ollut enemmän poikkeus kuin tapana. Siinä kaikki.

Onko kuitenkin mahdollista, että geenini antaisivat minulle valmiuksia musiikin harrastamiseen tai ymmärtämiseen?

Helsingin yliopistosta vuonna 2016 valmistunut väitöskirja löysi jonkinlaista geneettistä yhteyttä musikaalisista suvuista. Mukana oli yli sata perhettä ja sukua. Geneetikko Jaana Oikkosen tutkimuksessa niin sanottujen musikaalisten sukujen perheenjäsenten kykyjä testattiin esimerkiksi sävelkorkeuden, sävelrakenteiden ja musiikin keston hahmottamistehtävillä. Taipumuksia säveltää ja sovittaa kartoitettiin kyselyn avulla.

Tulosten perusteella näytti siltä, että musiikillisia kykyjä yhdisti ainakin sama kromosomi. Musikaalisuuteen vaikuttaa kuitenkin todennäköisesti useampi kuin yksi geeni. Tunnistetuilla alueilla tiedetään olevan myös sisäkorvan kehitykseen ja aivojen toimintaan vaikuttavia geenejä.

Oikkosen tutkimuksessa tunnistettiin geenien lisäksi kasvuympäristön merkitys musikaalisuuden kehittymiselle. Myös Kuusen mukaan soittoa tai laulua sisältävä kotiympäristö yleensä ruokkii kiinnostusta ja motivaatiota musiikkiin.

”Sellaisessa ympäristössä lapsi näkee, että soittaminen ja laulaminen on hyväksyttävää ja normaalia toimintaa, jota tekevät ympärillä siinä maailmassa kaikki.”

Musiikkia harrastavat vanhemmat vievät lasta todennäköisesti musiikkileikkikouluun tai lapsi kuulee vanhempiensa laulamista.

Jotkut vain keksivät itse, että musiikki on ”se juttu”. Samalla tavalla kuin toiset lapset haluavat palavasti jääkiekkoilijoiksi tai vaikka elokuvaohjaajiksi. Vai onko kyse kuitenkin geeneistä tai jostakin sellaisesta lahjakkuudesta, joka hyppää sukupolven tai parin yli ja jota on mahdotonta tunnistaa tutkimuksissa?

Entä jos on aina ajatellut, ettei musiikki ole minun ”juttuni”?

”Se voi johtua siitä, että sinulla ei ole geenejä, jotka tekevät musiikin sinulle helpoksi ja ymmärrettäväksi”, Kuusi sanoo.

”Yhtä hyvin voi olla, että et ole koskaan päässyt edes kokeilemaan musikaalisuuttasi muilla tavoilla kuin esimerkiksi laulukokeisiin liittyvässä paineessa.”

Yritän etsiä mahdollisuutta testata musikaalisuuttani. Se osoittautuu lähes mahdottomaksi, koska minulla ei ole varsinaista taustaa tai pohjakoulutusta musiikin harrastajana. En siis osaa soittaa enkä ole harjoittanut ääntäni tai tunne terminologiaa.

Testit ovat usein yksipuolisia, osatotuus, kuten älykkyystestit, muistuttaa Kuusi. Mensan testi kertoo älykkyydestä vain mitattavien asioiden osalta. Musikaalisuustestissä voidaan mitata äänen korkeuden, keston, värin tai joidenkin usein toistuvien asioiden havaitsemista.

Eikä pidä unohtaa kulttuurillisia tekijöitä.

“Jos musikaalisuustesti käyttäisi vaikka intialaisen musiikin säveljärjestelmää, olisin ainakin itse aivan pihalla”, sanoo Kuusi.

Helsingin konservatorion rehtori Rea Warme-Korpinen kertoo osallistuneensa opiskeluaikoinaan kokeilumielessä musikaalisuustestiin. Kai Karman kehittämä tehtäväpatteristo mittaa musiikin hahmottamiskykyä. Testiä käytettiin Suomessa 1970–1980-luvuilla ainakin joidenkin musiikkiopistojen pääsykokeissa. Karman testissä kokelaan ei tarvinnut itse tuottaa musiikkia. Tehtävänä oli tunnistaa syntetisaattorilla soitettujen äänitteiden samanlaisuutta ja erilaisuutta. Testissä painottuivat rytmitaju ja sävelten erottelukyky.

Helsingin konservatorio tarjoaa musiikinopetusta harrastajille ja järjestää musiikkialan ammatillista koulutusta. Tavoitteellisiin, taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän ei-ammatillisiin musiikkiopintoihin hakeutuville on yleensä jonkinlainen oppilasvalintatilaisuus, jossa selvitetään hakijan motivaatiota ja valmiuksia musiikkiopintoihin.

Valmiuksilla tarkoitetaan Warme-Korpisen mukaan esimerkiksi keskittymiskykyä, sopivan instrumentin valintaan liittyviä motorisia kykyjä ja kykyä toistaa kuulemiaan rytmejä ja melodioita.

Lasten osalta pyritään selvittämään koko perheen asennetta ja mahdollisuuksia tukea kotiharjoittelua.

“Oma kiinnostus ja motivaatio ovat kaiken perusta musiikkiharrastuksessa”, kertoo Warme-Korpinen sähköpostitse.

Motivaatio vauhdittaa harjoittelua ja taidot kasvavat. Ilo kehittymisestä kannustaa eteenpäin ja harjoittelemaan lisää.

“Kuten urheilussa, hyväksi tai huipuksi kehittyminen vaati tuhansia ja tuhansia harjoitustunteja.”

Warme-Korpisen mukaan musiikkikasvatuksessa on nykyisin lähtökohtana ajatus siitä, että musiikki kuuluu kaikille. Sillä tavalla jokainen voi löytää sopivan tavan harrastaa musiikkia omien edellytystensä mukaan. Se tuntuu rohkaisevalta.

”Opetuksen pitäisi aina olla niin laadukasta ja oppilaan yksilönä huomioon ottavaa, etteivät yhdenkään lapsen mahdollisuudet jäisi toteutumatta.”

Soili Perkiö (vas.) ja Elisa Rimaila testailevat soittimia, joita Perkiö on kerännyt pitkän uransa aikana ympäri maailmaa.

Näyttää siltä, että musikaalisuuden käsite on niin lavea, että tyhjentävän vastauksen löytäminen kysymyksiini musikaalisuudesta ja sen periytymisestä vaikuttaa mahdottomalta. Olen jo hieman luovuttamassa musikaalisuuteni testaamisen kanssa, kun musiikkikasvatuksen lehtori Soili Perkiö Sibelius-Akatemiasta vastaa viestiini ja kutsuu luokseen Nurmijärvelle.

Perkiö on kerännyt pitkän uransa aikana itselleen valtavan määrän kaikenlaisia soittimia ympäri maailmaa, ja nyt ne saavat auttaa minua selvittämään omia musikaalisia valmiuksiani. Aloitamme hyllystä, joka on täynnä eri materiaaleista kuten puusta ja luusta tehtyjä soittimia. Niiden erilaisia pintoja hangataan äänen aikaansaamiseksi.

”Tämä on rapsuhyllyni eli niin sanotut rapsuteltavat. Haaveilen, että näillä voisi tehdä rapsuttelusinfonian, jossa soitettaisiin vain näitä”, Perkiö kertoo, kun valitsen käteeni ensin pienen puisen rypyläselkäisen sammakon ja sen jälkeen krokotiilia muistuttavan esineen ja kokeilen, minkälaisia ääniä saan aikaan.

Rapsuteltavien jälkeen saan valita rummutettavista soittimista. Länsiafrikkalaista djembe-rummun vuohennahkaista kalvoa paukutellessani alan unohtaa itseni tarkkailemisen. Perkiön lämmin innostus tarttuu. Kokeilemme erilaisten rytmien soittamista vuorotellen ja testaamme, pystynkö säilyttämään oman rytmini Perkiön improvisoidessa.

Elisa Rimaila soittaa yläsävelhuilua, joka on ennemminkin kielellä soitettava rytmisoitin kuin melodiasoitin.

Seuraavaksi tartumme muovisiin onttoihin keppeihin, joiden oikea nimi on yläsävelhuilu. Huilussa ei ole lainkaan sormiaukkoja, mutta ääni muistuttaa alkuun nokkahuilua. Kuulen jo mielessäni alakoulussa yhä uudelleen soitetun Ostakaa makkaraa -laulun, mutta huilusta tulevaa melodiaa on vaikea hallita, vaikka rytmi periaatteessa mukaileekin yksinkertaista kappaletta.

”Tämä on enemmän kielellä soitettava rytmisoitin. On aina vähän arvoitus, minkä korkuisia säveliä tulee ulos”, Perkiö kertoo.

Soitamme huiluja vuorotellen. Yritämme keksiä omia melodioita ja matkia toisiamme. Rytmiikan lisäksi olemme testanneet nyt ymmärrystäni soinnuista ja melodioista.

Lopuksi testaamme vielä kalimbaa tai mbiraa eli peukalopianoa. Saan etsiä soittimesta mieleistäni pientä melodiaa, jota pystyn toistamaan.

Totuuden hetki. Mitä mieltä Perkiö on musikaalisista valmiuksistani?

Minulle on hänen mukaansa luontevaa päästää kanssasoittajan kanssa samaan sykkeeseen.

”Otit vastaan ja kuuntelit, mutta aistin sinusta, että et halunnut vain matkia vaan teit myös omia juttuja. Siitä tuli olo, että olemme yhteisessä musiikissa ja vain teimme sitä yhdessä”, Perkiö kommentoi.

”Näytti myös siltä, että sinusta oli aidosti hauska kokeilla, minkälaisia ääniä eri instrumenteista tulee. Sitähän musiikki on, äänen leikkiä.”

Englannin kielessä sanat soittaminen ja leikki jopa ilmaistaan samalla verbillä play. Toki musiikkia on erilaista. Esi-isieni taitoihin kuulunut klassisen musiikin koulutus vaatii nuottien lukutaitoa ja vuosien, ellei vuosikymmenten harjoitusta. Se ei kuitenkaan ole ainoa tapa soittaa tai tehdä musiikkia. Musiikki voi olla myös tässä hetkessä, kiinnostusta ja hauskanpitoa, leikkiä ilman päämäärää.

”Se on mielestäni aitoa musikaalisuutta. Jos sinua kutkuttaa soittaminen tai laulaminen, niin siitä vaan. Musiikki on elämän energiaa ja voimaa, joka kannattelee”, Perkiö kiteyttää.

Olo on todellakin energinen. Ehkä elämänvoima on alkanut paremmin virrata suonissani Soili Perkiön kanssa viettämäni parituntisen aikana.

Voisipa jokainen saada musisoinnista tällaista riemua ja unohtaa arkiset paineet ja tarpeen verrata omia kykyjä muihin.

Oikaisu 8.1. klo 9.31: Toisin kuin kuvatekstissä kirjoitettiin, Jan Hřímalý oli viulisti, ei pianisti ja kapellimestari.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat