Miksi ihmeessä kuninkaalliset kiinnostavat yhä niin monia? Mystisyyden, skandaalien ja historian takia, vastaavat tuoreet teokset - Kulttuuri | HS.fi

Kuningatar Elisabet II piti puheen parlamentin avajaisissa toukokuussa 2016.

Kruunupäät kansissa

Miksi kuninkaalliset kiinnostavat? Kolme kruunupäitä eri näkökulmista katsovaa kirjaa sen kertovat: ainakin mystisyyden, skandaalien ja ihan vain uskomattoman historian vuoksi.


2.1. 2:00 | Päivitetty 4.1. 16:49

Romaani

S. J. Bennett: Windsorin solmu (The Windsor Knot). 347 s. Suom. Kaisa Haatanen. WSOY.

Tietokirja

Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä. Kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen. 194 s. Docendo.

Sanna-Mari Hovi: Viikingeistä Victoriaan. Ruotsin monarkian tarina. 375 s. Minerva.

Englannin kuningatar Elisabet II peittosi kuningatar Viktorian ennätyksen jo kuusi vuotta sitten, oltuaan vallassa 63 vuotta ja 217 päivää. Tänä vuonna helmikuun 6. päivä Elisabet saa vetää jälleen uuden ruksin historian seinäpaperiin, kun hänestä tulee ensimmäinen brittimonarkki, joka juhlii platinum jubileeta eli 70 vuoden vallassaolon riemujuhlaa. Jos Jumala suo, tuntuu tähän kohtaan sopivalta lisätä.

Varsinaista juhlaa Britanniassa on tarkoitus viettää torstaista 2. kesäkuuta sunnuntaihin 5. kesäkuuta, jolloin kansalaiset saavat nauttia normaalia pidemmästä kansallisesta vapaasta. Kuningatar Elisabetin ja muun kuninkaallisen perheen on kerrottu vuoden mittaan ottavan osaa juhlallisuuksiin eri puolilla maata.

Monarkian vastustajienkin on myönnettävä, että vuodesta 1952 maata hallinneella Elisabetilla on, ja on aina ollut, uskomaton työmoraali. Siksi tuntuu todennäköiseltä, että vaikka 95-vuotias kuningatar on etenkin prinssi Philipin (1921–2021) kuoleman jälkeen vähentänyt työmääräänsä, ei hän jättäydy tyystin syrjään riemuvuoden juhlista.

Ja jos monarkian vastustajatkin ovat pehmenneet, niin kuninkaallisia eriasteisesti ihailevien kohdalla voitaneen puhua jo rakkaudesta.

Elämme jo 2020-lukua, mutta kuninkaalliset jaksavat alati vain kiehtoa ja kiinnostaa monia.

Miksi ihmeessä?

Se on hyvä kysymys, mutta yksinkertaista vastausta on vaikea löytää. Luultavimmin vastaus löytynee jostakin loiston, perinteiden ja tarinoiden suunnalta.

Myös tietynlaisella salamyhkäisyyden verholla on taatusti osansa.

Vaikka esimerkiksi brittilehdistö tekee kaikkensa tarjotakseen lukijoilleen kurkistuksia kuninkaalliseen elämään, ja vaikka katsojat kuinka haluaisivat uskoa The Crown -sarjan olevan pilkulleen totta, on iso osa kuningattaren viehätystä se, että me tavalliset ihmiset emme tiedä, millainen hän on omissa oloissaan, perheensä parissa, kameroiden tavoittamattomissa.

Elisabet on mysteeri.

Kuningatar Elisabet pitämässä puhetta pääministerin päivällisillä Torontossa kesäkuussa 1997. Prinsessa Diana kuoli Pariisissa elokuun 31. päivä samana kesänä.

Tähän nimenomaiseen tarpeeseen sopii oivallisesti viime kesänä suomeksi ilmestynyt, S. J. Bennettin dekkari Windsorin solmu. Kirjassa kuningatar Elisabet paljastuu tarkkavaistoiseksi salapoliisiksi.

Windsorin solmun kanssa samaa genreä edustaa esimerkiksi Alan Bennettin (ei tiettävästi sukua S. J. Bennettille!) ihastuttava, suomeksi vuonna 2008 ilmestynyt Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007), jossa Elisabet II törmää säntäilevien corgien takia kirjastoautoon ja hullaantuu lukemiseen.

S. J. Bennetin kirja aloitti viisiosaisen Hänen majesteettinsa tutkimuksia -dekkarisarjan ja sen kirjoittajanimen takaa löytyy nuortenkirjoja ja tietokirjan aiemmin kirjoittanut Sophia Bennett (s. 1966). Sarjan toinen osa All the Queen’s Men ilmestyi englanniksi tänä vuonna, suomennosta on lupailtu ensi vuodeksi.

Bennett kertoo kirjan kansiliepeessä tulleensa aikoinaan itse haastatelluksi kuningattaren yksityissihteerin tehtävään. Työnhaku ei onnistunut, mutta nyt kirjailija on päässyt sijoittamaan hommaan kuvitteellisen Rozie Oshodin, ensimmäisen mustan naisen kyseisessä tehtävässä.

Kuningatar Elisabet ja prinssi Philip kuvattiin yhdessä presidentti Barack Obaman ja Michelle Obaman kanssa Windsorin linnassa huhtikuussa 2016.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2016, tarkemmin Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman ja Michelle Obaman huhtikuisen vierailun aikaan. Kuningatar odottaa visiittiä innoissaan (Obamat ovat kuningattaren mielestä yhtä valovoimaisia kuin vain Kennedyt ja Reaganit heitä ennen) mutta perin harmillisesti vähän ennen vierailua Windsorissa murhataan illallisvieras, nuori ja lahjakas venäläinen pianisti.

Viralliset tutkimukset käynnistyvät tietenkin heti, etenkin Putinia epäillään. Kuningatar on kuitenkin alusta asti sitä mieltä, että poliisit ovat hakoteillä. Harmi vain, ettei hän voi kertoa mielipidettään suoraan, vaan joutuu murhan selvittelyn lisäksi keksimään keinot, joilla syöttää tieto MI5:n törpölle johtajalle.

Rozie Oshodin ja kuningattaren lisäksi kirjassa on paljon sivuhenkilöitä, heistä tärkeimpänä ja hauskimpana prinssi Philip, jolla on yleensä jokin keventävä letkautus takataskussaan.

Alussa mainituista riemuvuosijuhlista puheen ollen, Windsorin solmussa selviää sekin, millä mielellä (fiktiivinen) kuningatar ensi vuoden juhlallisuuksia odottaa. Windsorin hevosshow’sta nauttiessaan Elisabet nimittäin ajattelee: ”Tunnelma oli niin toisenlainen kuin kammottavissa riemujuhlavuosien tilaisuuksissa. (Jokijuttu oli ollut Philipille käytännöllisesti katsoen ylivoimainen.)”

Jokijuttu viittaa vuonna 2012 juhlittuun diamond jubileehen, jonka pääparaati pidettiin 3. kesäkuuta Thames-joella yli 600 kaikenkirjavan kanootin ja veneen voimin. Voi Philip-ressua!

Mitään kovin tiivistä jännitystä Windsorin solmu ei tarjoa, ja osa henkilöistäkin tuntuu hieman ylimääräisiltä. Vaan se ei haittaa, koska kirjan parasta antia ovat tekstiin sirotellut yksityiskohdat Elisabetin arjesta. Esimerkiksi: ”Kuningatar oli palannut ratsastusretkeltään ja istui pöytänsä ääressä yllään harmaa tweedhame ja suosikkikašmirvillatakkinsa, joka korosti hänen silmiensä sineä.”

Jos kuninkaalliset ovat viihdykettä omaan makuun, ei viihtymisen onneksi tarvitse rajoittua romaanien lukemiseen. Tietokirjat toimivat yhtä hyvin.

Kuningatar Elisabet ei ole tainnut koskaan itse aiheuttaa skandaalia – ainakaan jos hiljaisuutta prinsessa Dianan kuoleman jälkeen ei lasketa. Mutta noin yleisesti ottaen kuninkaalliset ja skandaalit ovat kuin kruunu ja kärpännahkaviitta: hyvin yhteensopivat.

Isolla kauhalla skandaaleja tarjoilee Satu Jaatisen kirja Paremmissakin piireissä.

Skandaalit on kirjassa ryhmitelty kahdeksaan eri lukuun, ja seksiskandaaleista tietenkin aloitetaan. Ensimmäiseksi käsittelyyn pääsee Walesin prinssi, mutta ei kuninkuuttaan vielä 73-vuotiaanakin odottava poloinen Charles, vaan vuonna 1841 syntynyt Edvard VII. Edvard oli kuningatar Viktorian (juuri sen, jonka Elisabet voitti kuusi vuotta sitten) ja prinssi Albertin vanhin poika.

Hänen ensimmäinen seksiskandaalinsa alle kaksikymmenvuotiaana irlantilaisen näyttelijän Nellie Clifdenin kanssa tuotti paitsi huolta vanhemmille, saattoi myös edesauttaa hänen isänsä kuolemaa. Albert kun lähti vilustuneena pitämään pojalleen moraalista puhuttelua, sairastui matkan jälkeen entistä pahemmin ja kuoli.

Suomalaisilla on ilo asua yhden maailman vanhimman monarkian naapurissa, ja heti Edvardin jälkeen Jaatisen kirjassa siirrytäänkin Ruotsiin. Siellä Oskar II:n kruununperijälle Kustaa V:lle löydettiin kuningattareksi Kustaa Vaasallekin sukua oleva saksalainen Viktoria. Avioliitto oli onneton, ja päätyi lopulta vuosikymmeniä kestäneeseen neliödraamaan, johon olivat Kustaan ja Viktorian lisäksi sotkeutuneet kirjailija Axel Munthe ja eräs Kurt Haijby. Haijbyn nimi tuli julkisuuteen, kun hänen vaimonsa 1936 syytti häntä aviorikoksesta kuninkaan kanssa. Homoseksuaalisuus oli tuolloin Ruotsissa rikos, joten syyte ja sitä seuranneet käänteet olivat takuuvarma skandaali.

Ruotsin kuningas Kustaa V oli tarkka tyylistään. Suomessa hän vieraili vuonna 1925.

Kun kirjassa Kustaa V:n jälkeen kuullaan Louis ”Dickie” Mountbattenin skandalööseistä käänteistä, konkretisoituu se, miten eläväksi The Crown -sarja on siinä esiintyvät Englannin kuninkaalliset tehnyt. Dickie Mountbattenin nimestä nousee heti mieleen häntä ensimmäisellä kahdella kaudella näytelleen Greg Wisen kasvot.

Seksiskandaalien lisäksi Paremmissakin piireissä käsittelee muun muassa valtaskandaalit, murhat ja muut kuninkaalliset vaarat sekä perheongelmat.

Jaatisen kirja on oikein viihdyttävä sukellus sekä uudempiin että vanhempiin skandaaleihin. Toki viihtymisellä on tässäkin tapauksessa rajansa: kirja tuo esiin myös sen, että sekä kuningasperheeseen syntyminen että sinne avioliiton myötä joutuminen on usein ollut nopea tie kurjuuteen ja kuolemaan. Esimerkiksi Tanskaan 15-vuotiaana Englannista naitu Karoliina Matilda kuoli lapsistaan erotettuna ja Hannoveriin karkotettuna vuonna 1775. Hän oli tuolloin 23-vuotias.

Kun Windsorin solmu on kevyttä kuninkaallis­kirjallisuutta ja Paremmissakin piireissä jo vähän painavampaa, niin Sanna-Mari Hovin teos Viikingeistä Victoriaan läjähtää pöytään tiiliskiven lailla.

Hovi, joka yhdessä (Windsorin solmu -kirjan suomentajan) Kaisa Haatasen kanssa julkaisi vuonna 2018 Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin olleen Monarkian muruset -kirjan on nyt kirjoittanut Ruotsin kuninkaallisista teoksen, joka on paitsi valtava tietopaketti, myös todella viihdyttävä. Ei ole kärjistämistä sanoa, että tässä on kirja, jota ilman kuninkaallisista kiinnostunut suomalainen ei tule toimeen.

Kuningatar Elisabet löi kuningattarena olemisen ennätyksen jo kuusi vuotta sitten, mutta pian saadaan naapurimaassammekin juhlia. Ruotsin Kaarle XVI Kustaa nimittäin on, om Gud vill, syyskuussa 2023 hallinnut maataan 50 vuotta, eli pidempään kuin yksikään toinen Ruotsin kuningas.

Jo kirjan johdannossa Sanna-Mari Hovi nostaa esiin sen tärkeän seikan, että Ruotsin kuninkaallisten historia on myös meidän historiaamme: vasta Kustaa IV Aadolf onnistui vuonna 1809 hukkaamaan puolet valtakunnastaan, eli Suomen. Kuninkaallisista voi olla viehättynyt monesta eri vinkkelistä, mutta kyllä kiinnostus historiaan on ihan aidosti osa tätä pakettia.

Kuten nimikin kertoo, Hovi aloittaa kirjansa viikingeistä, pohjoisista valloittajista. Tai oikeastaan sitäkin kauempaa muinaisista saagoista. Saagaan on ikuistettu esimerkiksi Agne-kuningas, joka tuli rohkeasti käymään tällä puolen merta. Hän tappoi Froste-nimisen päällikön ja rakastui tämän Skjalv-tyttäreen. Lopputulos: vähän myöhemmin Agne hirtettiin omissa häissään Frosten kaulakoruun.

Varhaisia Suomi–Ruotsi-maaotteluita.

Edellisen lauseen jälkeen on hyvä kohta kehua Sanna-Mari Hovin kirjallista ilmaisua. Hän kirjoittaa nautittavaa tekstiä, joka etenee sujuvasti ja sisältää myös ripauksen huumoria.

Ilman eloisaa kerrontaa Viikingeistä Victoriaan olisikin hankalaa kahlattavaa. Sukuja, avioliittoja, kuninkaita, kuningattaria, naimakauppoja, surullisia ja iloisia kohtaloita piisaa niin, että ne alkavat hetken lukemisen jälkeen suorastaan danssata päässä.

Kirjan aluksi Hovi kertoo, ettei ole niinkään kiinnostunut prinsessojen käyttämistä iltapuvuista, vaan kuninkaallisista osana Euroopan kulttuurihistoriaa. ”Sukujen verkostot kiehtovat: ihmisten liittyminen toisiinsa yli rajojen, kielten ja uskontojen”, Hovi kirjoittaa. Hän mainitsee myös kiinnostuneensa ihmiskohtaloista.

Sekä kuninkaallisten loputtoman tiheä verkosto että kuninkaalliset ihmiskohtalot kulkevatkin punaisena lankana läpi kirjan – eikä teksti muutu missään vaiheessa kuivaksi. Ei edes silloin, kun lukijan on myönnettävä itselleen, ettei enää muista kuka oli kenenkin kummi, serkku tai edes isä tai äiti.

Esimerkiksi Bernadottet, viimeiset kaksisataa vuotta vallassa ollut kuningassuku, odottakaahan. Toisena Bernadottena hallinnut Oskar I, ristimänimeltään Joseph François Oscar Bernadotte (s. 4.7.1799) etsi vaimoa Euroopasta vuonna 1822. Toisena vaimolistalla oli ”Leuchtenbergin prinsessa Joséphine, jonka äidin puoleinen isoisä oli Baijerin kuningas Maksimilian I ja isänpuoleinen isoäiti Napoleonin ensimmäinen puoliso Joséphine. Tytön isä, Eugène de Beauharnais, oli siis aiemmin mainittu Napoleonin ottopoika. -- Josèphine oli myös Vaasojen sukua. Kustaa Vaasa oli hänen äidinäitinsä isän äidinäidin äidinäidin äidin isänisä”.

Selvä?

Runsaasti yksityiskohtia sisältävä teos on myös selkeä ja kuvitettu huolellisesti. Monet kiintoisat jutut – esimerkiksi kuninkaalliset linnat, diadeemit, Bertilin ja Lilianin rakkaustarina ja Hagasessorna – on koottu omiksi pikku luvuikseen.

Isoisoisä Kustaa V pitelee Ruotsin nykyistä kuningasta Kaarle Kustaata sylissään.Vasemmalla lapsen isoisä, kruununprinssi Kustaa Aadolf ja oikealla isä, perintöprinssi Kustaa Aadolf, joka kuoli tammikuussa 1947. Kuva on otettu ristiäisissä kesäkuussa 1946.

Liikuttumiseltakaan ei lukiessa aina voi välttyä. Vaikka Kaarle XVI Kustaan julkisuuskuva on menneinä vuosikymmeninä saanut runsaasti tahroja esimerkiksi erinäisten herrakerhojen takia, ei häntä voi olla ajattelematta jonkinasteisella sympatialla, kun lukee, että hän sanoi ensimmäisen sanansa ”pa-pa” viikkoa ennen kuin tuo papa eli perintöprinssi Kustaa Aadolf kuoli lento-onnettomuudessa Tanskassa.

Ristimänimeltään nykyinen kuningas on Carl Gustaf Folke Hubertus, itse hän sanoi pienenä: Dustaf. Vain muutaman vuoden vanhempi isosisko Christinakin oli muuten heti ymmärtänyt veljen syntymän merkityksen. ”Äntligen en prins”, pienen Christinan on kerrottu tokaisseen.

Kuningasperhe kuvattiin heinäkuussa 2021 Öölannissa sijaitsevassa Sollidenissä. Kruununprinsessa Victorian syntymäpäivän viettäminen Sollidenissa on ollut perinne Victorian lapsuudesta asti.

Kuten tiedämme, tuli Dustafista vartuttuaan kuningas, joka löysi Saksasta Silvian kuningattarekseen, ja he saivat kolme kaunista lasta, jotka myös löysivät puolisot ja saivat lapsia – ja niin koko perhe on elänyt varmaankin suhteellisen onnellisena aina koronakevääseen 2021, johon Viikingeistä Victoriaan -kirja meidät jättää.

Jos kummempia ei satu, on kruununprinsessa Victoria seuraava kuningatar, neljäs lajissaan. Ennen häntä olivat tietenkin, odottakaahan kun selaan sivulle 324, Margareta (1389–1412), Kristiina (1632–1654) ja Ulriika Eleonoora (1718–1720).

Sen pituinen se.

Tai siis: jatkuu.

Victoria ja Daniel menivät naimisiin 19. kesäkuuta vuonna 2010. Sama päivämäärä on toistunut kuninkaallisissa häissä läpi vuosisatojen.

Muokattu juttua 2. tammikuuta kello 14.21: korjattu jutun alussa aikamäärettä liittyen kuningatar Elisabetin valtakauteen. 70 vuotta tulee täyteen tänä vuonna, ei ensi vuonna.

Oikaisu 4.1. kello 16.49: Kustaa Aadolf kuoli lento-onnettomuudessa Tanskassa, ei Hollannissa, kuten artikkelissa aiemmin luki.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat