Kun hiihtäjä kuolee, latu vilisee silmien ohi Antti Heikkisen onnistuneessa biofiktiossa - Kulttuuri | HS.fi

Kun hiihtäjä kuolee, latu vilisee silmien ohi Antti Heikkisen onnistuneessa biofiktiossa

1930-luvun maailmanmestari Pauli Pitkänen menetti jalkansa talvisodassa – ja henkensä vähän myöhemmin.

Hiihtäjämestari Pauli Pitkänen (1911– 41) on nimissään kolme maailmanmestaruutta, joista yksi tuli Puolan Zakopanesta vuonna 1939. Kuvassa Pitkänen Zakopanessa.

3.1. 12:26

Romaani

Antti Heikkinen: Latu. WSOY. 172 s.

Viime vuosien elämä­kerrallisten romaanien tulvassa olen huomannut kaipaavani kahta asiaa: biofiktioita melko tuntemattomista henkilöistä ja lyhyitä biofiktioita.

Monesti kansakunnan kaapin päälle jo ennakkoon aseteltu päähenkilö luo odotuksia monumen­taalisesta teoksesta, joita kovin harva pystyy täyttämään. Historiallisen henkilön elämään pohjaava fiktio on ennen kaikkea rajaamisen taidetta, joka toimii parhaiten tehokkaiden kohtausten sommitelmana.

Jos etenee kohdehenkilön elämässä lineaarisesti synnyinrääkäisystä saattoväen huokaukseen, lopputulos on elämäkerta ja usein varsin tylsä sellainen.

Nilsiäläisellä Antti Heikkisellä on rutkasti kokemusta romaanien ja elämäkertojen kirjoittamisesta, mutta Latu on hänen ensimmäinen nimettyyn historialliseen henkilöön pohjautuva romaaninsa. Tosin erityisesti Ponssen perustaja Einari Vidgrenin elämäkerta Einari (2020) äityi paikoin niin kaunokirjalliseen lentoon, että se huomioitiin kaunokirjallisuuden Savonia-palkintoehdokkuudella.

Kirjailija Antti Heikkinen vuonna 2019.

Poikkeuksellisen tuotteliaan tekijän uusin teos Latu sai saman huomionosoituksen, varsin ansaitusti, sillä se toteuttaa rajaamisen taidetta paremmin kuin leijonanosa biofiktioista. Etenkin romaanin alkupuolen väkevissä takaumissa hahmottuu kelana silmien ohi vilisevä elämä, jonka kuolinvuoteellaan makaava hiihtäjä tietenkin näkee latuna.

Hiihtäjä Pauli Pitkänen (1911–41), maailmanmestari 1930-luvulta, ei ollut minulle ennestään tuttu henkilö, ja Latu loppuu varsin vetoavasti lyhyeen, joten odotukset olivat kirjaan tarttuessa korkealla. Latu on kirja paitsi hiihtäjästä, myös sotaveteraanista, ja tässä se tuo mieleen Terhi Törmälehdon Taavi-romaanin, yhden kirjavuoden helmistä.

Mannerheim-ristin ritari Taavi Törmälehto on kirjailija Törmälehdon isoisä, ja myös Heikkinen pyrkii lyhyessä esipuheessa samaistamaan Pitkäsen omaan sukuunsa:

”Romaanin kertoja käy elämäänsä läpi Tarinaharjun sotasairaalassa syyskuussa 1941. Samassa sairaalassa ukkini kuoli noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin sodassa saamaansa keuhkovammaan. Hänenkin nimensä oli Pauli.”

Suuri sukujen yhteenliittäjä on tietenkin sota. On vahva kulttuurinen oletus, että erityisesti sotaveteraanin tarina on edelleen kertomus meistä kaikista.

Heikkisen romaani edustaa lajin pasifistisempaa siipeä, mikä on sille kunniaksi. Kertoja tekee erottelun jo lapsena aloitetun hiihdoissa kilpailemisen ja sodan julmuuden välille. Samalla latu saa metafyysisen merkityksen:

”Kisaavalle hiihtäjälle latu on koko maailma ja kanssahiihtäjät sen asukkaita. Heitä vastaan hiihtäjä käy sotaa, jossa hävitään tai voitetaan. Kuolla ei.

Siksi se on paljon parempi sota kuin tämä, jonka tähden Kalle istuu tuossa ja jonka vuoksi minäkin nyt lepattelen turrutusaineiden suomin siivin menneestä tulevaan.”

Katkelman Kalle on syyskuussa 1941 menehtynyt suonenjokelainen hiihtäjä, olympiavoittaja Kalle Jalkanen (1907–41). Hän saa Ladussa olla eräänlainen manalan lautturi, joka kuoltuaan ilmaantuu sairasvuoteen äärelle noutamaan ystäväänsä.

Pitkänen ei kuitenkaan halua vielä lähteä, koska elämä on pään sisällä vielä kesken. Niinpä hän kertoo osan tarinastaan myös uteliaille sairastupakavereille, joista ehtii lyhyen kirjan mittaan rakentua tunnistettavia persoonallisuuksia.

Erityisesti Pitkäsen elämän hyvin dokumentoitu kohtalonhetki on niin hyvä eksistentiaalisen romaanin kohtaus, että kirjailijoilla olisi varmasti vaikeuksia sellaista keksiä. Jo talvisodassa haavoittunut, jalasta halvautunut hiihtäjä löysi käsikranaatin käydessään läpi kaatuneiden varusteita.

Käsikranaatti syttyi, ja Pitkäsellä oli kaksi vaihtoehtoa: joko heittää se ulos, missä lapsia oli leikkimässä tai pitää sisällä huoneessa. Muut ehtivät rynnätä ulos, mutta invalidi Pitkänen sai kuolettavat vammat ja menehtyi sairaalassa kuusi viikkoa myöhemmin.

Pauli Pitkänen ajoittamattomassa kuvassa.

Vahvan alun jälkeen kirjan jälkimmäinen puolisko lähtee paikoin etenemään liiankin suoraviivaisesti Pitkäsen elämäntapahtumien mukana: tulee mieleen, että olisiko kirja ollut sittenkin parempi vain jostakusta hiihtäjästä kertovana pienoisromaanina.

Sairasvuoteen preesensiä Heikkinen ei myöskään saa toimimaan läheskään niin hyvin kuin takaumia. Ehkä nyt-hetkeä varten tarvittaisiin ulkopuolinen kertoja, sillä sisäisenä monologina miehekäs tuskailu on tahattoman koomista:

”Koskee, koskee niin, että hiki tulee ja tuleeko huuto, ei tule, en anna tulla. Koskee, koskee.”

Vaikka lopuksi suksi ei enää niin hyvin luista, Latu kannattaa hiihtää päätyyn asti.

Erityissuosituksen annan äänikirjaversiolle, jossa näyttelijänäkin kunnostautunut Heikkinen näyttää, että audio on ihan oma taiteensa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat