Syksyllä 1972 Kaj Stenvall opiskeli toista vuotta Turun piirustuskoulussa, kun hän osallistui vapaaseen tarjontaan perustuvaan Valtion taidekilpailuun.
Kilpailun pohjalta tehty näyttely oli esillä sekä Wäinö Aaltosen museossa että Turun taidemuseossa. Siinä oli mukana paljon kilpailuun osallistuneita taiteilijoita, muun muassa Stenvallin opettajia.
Stenvall voitti kilpailussa olleilla realistisilla, tavallista ihmistä kuvanneilla maalauksillaan Valtion taidepalkinnon, 2 000 markkaa. Hän oli tuolloin vasta toisen vuoden taideopiskelija.
”Olihan se huvittavaa. Kukaan ei reagoinut palkintoon mitenkään, opettajat vaikenivat siitä täysin koulussa”, Stenvall muistelee.
Hän koki turkulaisen ilmapiirin pidättyväisenä ja haastavana Tampereelta muuttaneelle opiskelijalle.
Kaj Stenvall: Leikki sikseen, öljy kankaalle, 1972. Teos on yksi niistä, joilla Stenvall voitti Valtion taidepalkinnon.
Menestys ei syntynyt tyhjästä. Määrätietoinen piirtäminen ja maalaaminen alkoivat jo kouluaikana. Isä kannusti hakeutumaan arkkitehtiopintoihin isoisän jalanjäljissä.
15-vuotias Stenvall miettikin huonekalusuunnittelijan opintoja ja kävi jopa Taideteollisen oppilaitoksen infotilaisuudessa. Lopulta kuvataide vei voiton, ja Stenvall päätyi opiskelemaan Turkuun.
Turku valikoitui eri vaihtoehdoista underground-liikehdintänsä ansiosta.
”Ajattelin, että jos en pääse Piirustuskouluun, maalaan Turussa itsekseni. Olin Tampereella jo maalannut öljyväreillä ja tutustunut taiteilijoihin. Erityisesti Kimmo Kaivanto teki minuun vaikutuksen.”
Turussa kyseenalaistettiin vallitsevat perinteiset arvot, käännettiin ne päälaelleen. Välineitä olivat satiiri ja ironia. Koko ajatusmaailmaa väritti underground, vastakulttuuri.
Nuorta Stenvallia kiinnostivat amerikkalainen poptaide ja surrealistit, kuten René Magritte. Kiinnostusta riitti myös esittävän taiteen juuriin, vanhojen maalarien tuotantoon. Rembrandt, Vermeer ja Velázquez ovat nimiä, jotka vilahtelevat taiteilijan puheessa.
Kaj Stenvallin siveltimiä.
Nykyisin suuri osa ihmisistä tuntee Kaj Stenvallin maalauksista, joiden pääosassa on ilmeikäs ja mukautuva ankkahahmo.
Niitä nähdään jälleen Galleria Brondassa, jossa esillä olevalla näyttelyllä joulupäivänä seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt Kaj Stenvall juhlistaa sekä syntymäpäivää että ensi vuonna alkavaa 50-vuotistaiteilijajuhlaa.
Stenvallin taiteellinen ura alkoi kuitenkin realistisilla maalauksilla, joissa ihminen, työ ja luonto nousivat pääosaan. Vähitellen ilmaisu kääntyi symbolistisempaan suuntaan, ja vaikutteita näkyi muun muassa kultakauden taiteilijan Magnus Enckellin tuotannosta.
Lopulta 1980-luvulla postmoderni kuvakieli, erilaisten ainesten yhdistäminen ja populaarikulttuuriviittausten lisääntyminen johdattivat Stenvallin kohti vuotta 1989 ja ensimmäisen ankkamaalauksen syntyä.
”1980-luvulla kypsyin ajattelemaan, että voin luoda oman maailman yhdistelemällä eri elementtejä. Pyrkimykseni on luoda jotain, jota ei ole ollut olemassa”, Stenvall kertoo
Hän lisää kokevansa, että esittävän taiteen tekeminen edellyttää aina olemassa olevia lähtökohtia pelkän mielikuvituksen sijaan.
Kaj Stenvall: Punaisen hatun ylivoimaa, öljy kankaalle, 1999.
Vuonna 1989 alkoi selkeä vaihe, kun ankankaltainen hahmo kasvoi pääosaan.
”Entä jos irrotan hahmon kokonaan kontekstistaan ja kuljetan sen toiseen todellisuuteen? Luon jännitteen maailmojen välille mielellään useampia kuin kahta maailmaa yhdistämällä. Lainaan ankan, lainaan populaarikulttuurista ja lainaan taidehistoriasta, luon hetkellisen rinnakkaistodellisuuden. Mitä siitä voisi syntyä?” Stenvall kertoo miettineensä.
Välineet kuulostavat poptaiteen ja surrealismin työkaluilta, ja lopputulos oli menestys. Perinteinen esittävä öljymaalaus tekniikkana vieraannuttaa ankkateokset populaarikulttuurin kuvastosta siinä määrin, että yhteys sarjakuvaan ei ole enää olennainen.
Teokset näyttäytyvät rinnakkaistodellisuutena.
”Haastan samalla katsojaa, en narraa, mutta uskottelen, että tämä voisi olla totta.”
Kaj Stenvall asuu ja työskentelee Turun Ruissalossa Villa Roma -ateljeekodissaan.
Kolme ensimmäistä ankkaa oli esillä Porissa aluenäyttelyssä syksyllä 1989. Palaute oli heti uudenlaista, runsaampaa kuin aiemmin. Ankka teki teoksista helposti lähestyttäviä, ja yleisö innostui.
”Hahmon kautta sain mukaan inhimillisyyttä. Luonne ja ajatukset heijastuivat ankan kasvoista ja eleistä.”
Tarkasti varjellun brändin käyttäminen jännitti Stenvallia. Hahmon varastaminen omiin tarkoituksiin jännittää hänen mukaansa yhä, mutta samalla se pitää yllä mielenkiinnon, underground-henkisen ajatuksen siitä, mitä tapahtuu, jos puhelin soi keskellä yötä ja Disneyn lakimiehet soittavat.
Toki tekijänoikeuskysymykset selvitettiin heti alussa muodollisesti. Niihin erikoistunut professori Jukka Kemppinen totesi Stenvallin teosten ankan rinnastuvan kirjallisten sitaattien käyttöön ja olevan näin sallittua.
Kaj Stenvall: Rytmi valossa (ja housut jalassa), öljy kankaalle, 1998.
Stenvall sanoo tajunneensa nopeasti, että ankkahahmon käyttäminen ei rajoita mitään. Hahmo on vuosien saatossa taipunut oikeastaan mihin vain, ja aika usein sen voi tulkita taiteilijan omakuvana, eräänlaisena pelkojen ja toiveiden sekoituksena.
Alussa ankat olivat myös arvostelumenestys. Ensimmäinen näyttely Hagelstamin galleriassa vuonna 1990 sai Erkki Pirtolan kirjoittamaan kiittävän arvostelun Ilta-Sanomiin.
Samaan aikaan taidekauppa kuitenkin lopahti Suomessa ennennäkemättömään lamaan. Todennäköisesti tästä johtuen ankkojen ensimmäinen todellinen menestysnäyttely oli vuonna 1993 Galleria Brondassa.
Suosio jatkui koko 1990-luvun, ja kesällä 2000 Taidehallissa ollut näyttely herätti paljon kiinnostusta.
Samaan aikaan, kun teoksista alettiin tehdä kortteja ja julisteita ja ankasta tuli koko kansan ankka, alkoi kuulua myös kriittisiä ääniä.
Media ja kollegat eivät olleet enää myötäsukaisia, eikä huonoon vastaanottoon ja ikäviin juttuihin ollut helppo tottua. Stenvallia haukuttiin kaupalliseksi ja laskelmoivaksi.
”Ehkä se, etten ole verkostoitunut alan sisällä enkä esimerkiksi opiskellut Kuvataideakatemiassa, on vaikuttanut siihen, että kritiikkiä, myös henkilöön käyvää, on ollut helpompi esittää”, Stenvall pohtii.
Kaj Stenvall alkoi saada kritiikkiä ankkahahmostaan, kaupallisuudesta ja laskelmoivuudesta. 2010-luvulla hän alkoi maalata teoksia ikonisista vallankäyttäjistä.
Lopulta ankka jäi kuudeksi vuodeksi täysin sivuosaan. Stenvall maalasi 2010-luvulla lähinnä ikonisia vallankäyttäjiä Putinista Trumpiin sekä ajankohtaisia suomalaisia poliitikkoja, kuten Juha Sipilää ja Antti Rinnettä.
Nyt paluu ankkoihin on ollut eräänlainen kotiinpaluu.
Uudet teokset ovat entistä vapautuneempaa Stenvallia. Ankka-aiheisissa teoksissa on lumoava valo, ja ne on maalattu rennommin kuin aikoihin.
Suuri osa on maalattu käytännössä yhden maalauskerran aikana syntyvänä kertamaalauksena, joka poikkeaa aiemmasta maalaustavasta nopeampana ja ilmaisultaan suoraviivaisempana.
Nyt uudet maalaukset ovat ensimmäistä kertaa esillä.
Surrealismi, hauska käsitteellisyys, salaperäisyys ja viittaukset vanhaan taiteeseen ovat jälleen pääosassa Stenvallin teoksissa.
Tai ankka – vai pitäisikö kirjoittaa Ankka? Monen mielestä hän taitaa olla pääosassa riippumatta maailmasta, johon Stenvall on hänet asettanut.
Kaj Stenvallin teokset ovat nähtävillä Galleria Brondassa 9.1. saakka.
Kaj Stenvall on palannut taas ankkojen pariin.
Kaj Stenvall: Take a Picture, Donald, öljy levylle, 2016.
Kaj Stenvall: Nimeämätön teos, öljy levylle, 2016.
Kaj Stenvall: Swedish Style, öljy kankaalle, 2021.
Kaj Stenvall: Savua ilman tulta, öljy kankaalle, 2021.
Kaj Stenvall: Problems, öljy kankaalle, 2021.