Kauan odotettu Matrix-elokuva on hetkittäin hauska mutta kömpelö jatko-osa klassikolle - Kulttuuri | HS.fi

Kauan odotettu Matrix-elokuva on hetkittäin hauska mutta kömpelö jatko-osa klassikolle

Lana Wachowski on tehnyt jatko-osan enemmänkin Matrixista käydylle keskustelulle kuin itse elokuvatrilogialle, kriitikko Jussi Alroth kirjoittaa.

Trinity ( Carrie-Anne Moss) ja Neo (Keanu Reeves) palaavat Matrixin maailmaan uudessa elokuvassa.

24.12.2021 13:00

Scifi

Matrix Resurrections, ohjaus Lana Wachowski. Pääosissa Keanu Reeves, Carrie-Ann Moss, Yahya Abdul-Mateen II. 148 min. K12. ★★

Miten tehdä jatko-osa Matrixille, yhdelle viime vuosikymmenien keskeisimmistä elokuvista, ja siitä syntyneelle ristiriitaiselle elokuvatrilogialle, jonka viimeinen osa ilmestyi 18 vuotta sitten?

Kysymys on niin vaikea, että ohjaaja Lana Wachowski on nyt tehnyt jatko-osan, jonka pääsisältö on pohtia ja purkaa osiin sitä, miten vaikeaa Matrixista on tehdä jatko-osaa. Tuloksena on The Matrix Resurrections, hetkittäin hauska, monia hyviä ajatuksia sisältävä metaelokuva, joka viihdyttää varmasti joitain Matrixin faneja, mutta on lopulta sekava ja kömpelö.

Lana Wachowski on ohjannut uuden The Matrix Resurrections -elokuvan ja on yksi sen käsikirjoittajista. Vanhan Matrix-trilogian hän ohjasi ja käsikirjoitti sisaruksensa Lily Wachowskin kanssa.

Uudessa Matrixissa Keanu Reevesin esittämä Neo eli Thomas Anderson on pelintekijä. Hän on tehnyt vuonna 1999 ilmestyneen Matrix-pelitrilogian, joka on alansa klassikko. Peli perustuu hänen unenomaisille muistoilleen, käytännössä Matrix-elokuvien tapahtumille. Menestyksestä huolimatta Neolla menee huonosti. Hän epäilee elävänsä tietokonesimulaatiossa ja käy terapeutilla puhumassa tästä harhastaan.

Neo tekee seuraavaa peliään, jonka nimi on Binary. Neon yhtiökumppani kuitenkin sanoo, että nyt tarvitaan jatko-osa Matrixille.

“Warner Bros on päättänyt tehdä jatko-osan trilogialle, halusimme tai emme”, suunnittelupalaverissa sanotaan.

Ensin mietitään, mikä Matrixissa oli olennaisinta. Mikä on se juttu, joka alkuperäisestä pitää tuoda tähän aikaan? Toimintaa! Eikä kun filosofiaa! Entä mikä oli elokuvan viesti – transpolitiikkaa, kryptofasismia, ei kun kapitalismikritiikkiä! Tarvitaan uusi bullet time!

Yksi valittaa, että uusi peli ei voi olla reboot ja toinen huutaa, “rebootit myyvät!”

Tässä kohdassa elokuvaa viimeistään on selvää, mistä on kyse. The Matrix Resurrections on itsetietoista metatason kommenttia vanhoille Matrix-elokuville ja niistä käydylle keskustelulle. Samaan aikaan Neon ote todellisuudesta tuntuu kirpoavan. Terapeutin (Neil Patrick Harris) määräämät siniset pillerit eivät auta, hän alkaa tajuta todellisuuden olevan harhaa. Matrixin paljastuminen rinnastuu vanhojen Matrix-elokuvien kriittiseen tarkasteluun.

Tällainen metafiktioksi kutsuttu leikki on usein hauskaa. The Matrix Resurrections onkin paikoitellen hauska. Mutta miksi juuri Matrix, joka oli harvinaisen huumorintajuton elokuvasarja? No, ehkä juuri siksi. Metatasoilla otetaan myös ironista etäisyyttä vanhaan trilogiaan.

Warner Bros on ohjaaja-käsikirjoittaja Lana Wachowskin mukaan pyytänyt häneltä ja hänen sisarukseltaan Lilly Wachowskilta jatko-osaa joka vuosi edellisten ilmestymisen jälkeen 2003.

Vuonna 1999 ilmestynyt Matrix oli vallankumouksellinen tieteistoimintaelokuva. Sen yhdistelmä Hongkong-tyylistä toimintaa, äärimmäistä tyylitajua ja kevyttä filosofointia innoitti kokonaista sukupolvea. Jättimenestystä jatkettiin trilogiaksi, mutta kaksi jatko-osaa eivät olleet alkuperäisen arvoisia. Matrixin tarina elokuvissa loppui 2003, mutta jatkui esimerkiksi peleissä.

Lue täältä Juho Typön analyysi Matrixin merkityksestä, kun elokuva täytti 20 vuotta 2019.

Matrixin erikoistehosteet olivat aikanaan uudenlainen yhdistelmä teknologiaa ja Hongkong-elokuvien tyylikeinoja.

Alkuperäisen Matrixin idea on lopulta yksinkertainen. Maailma, jossa Neo elää, on vain simulaatio. Todellisuudessa hän ja kaikki muut ihmiset ovat voimanlähteitä maailmaa hallitseville koneille.

Myyttinen Morpheus (Laurence Fishburne) vapauttaa Neon tarjoamalla hänelle valinnan. Sininen pilleri vai punainen pilleri. Elämän jatkaminen valheessa vai karu totuus? Valintakohtaus on yksi aikakautemme ikonisia elokuvahetkiä.

Jatko-osissa aukeaa maailma Matrixin ulkopuolella ja samalla ensimmäisen elokuvan tiukka tyylitaju leviää. Tilalle tulee ihmisten ja koneiden sodasta kertova ison mittakaavan scifi-fantasia, joka hyppii Star Wars -tunnelmista pitkiin luentoihin, toimintaan, kaappausleffaan ja vähän mihin tahansa. Ihmiset asuvat Siionin luvatun maan mukaan nimetyssä kaupungissa. Konekaupungin pahat laitteet jahtaavat heitä. Kaiken takana ovat Oraakkeli ja Arkkitehti -nimiset tietokoneohjelmat. Villiintynyt vallanhaluinen tietokoneohjelma agentti Smith (Hugo Weaving) pelaa omaa peliään ja haluaa tehdä kaikesta osan itseään. Neo paljastuu olevan useita kertoja aiemminkin ilmestynyt messias, joka lopettaa sodan. Lopussa Neo ja Trinity molemmat kuolevat, mutta onnistuvat lopettamaan sodan.

Uusi elokuva The Matrix Resurrections herättää nimensä mukaisesti heidät henkiin.

Peliohjelmoija Neo kaukokaipaa päivittäin hänen kanssaan samassa kahvilassa käyvää Trinityä (Carrie-Anne Moss), joka elää Tiffany-nimisen perheenäidin elämää, eikä tiedä aiemmasta elämästään mitään. Morpheuksen uusi versio, jota esittää uusi kasvo Yahya Abdul-Mateen II, tulee tarjoamaan Neolle punaisen pillerin ja taas mennään. Neon yhtiökumppani (Jonathan Groff) paljastuu agentti Smithin uudeksi versioksi. Uutta sukupolvea edustaa hakkeri Bugs (Jessica Henwick), jolle Neo ja Trinity ovat vanhoja legendoja.

Yahya Abdul-Mateen II on uusi Morpheus.

Asetelma on vähän samantapainen kuin Star Wars: the Force Awakens -elokuvassa. Tehdään vanhan sarjan uudelleenkäynnistys, joka toisintaa alkuperäistä, mutta tuo mukaan uusia hahmoja ja kohtelee vanhoja kunnioitettavina veteraaneina.

Toimintaa ja taisteluita riittää, koska Matrix on ennen kaikkea toimintaelokuva, joka on kuorrutettu filosofisella kysymyksenasettelulla. Mutta paria hauskaa ideaa lukuun ottamatta toiminta on sitä samaa kuin kaikkialla muuallakin. Alkuperäisen ainutlaatuisuudesta ei ole paljoa jäljellä.

Matrix Resurrections ei ole niinkään jatko-osa aikaisemmille Matrix-elokuville, vaan ilmiölle, joka elokuvista on tullut ja niistä käydylle keskustelulle.

Elokuva vilisee ironisia metaheittoja vanhojen elokuvien ja niiden vastaanoton suuntaan. Vanhoista elokuvista näytetään lukuisia pätkiä, heijastettuna erilaisille pinnoille.

Lana Wachowskin paluu modernin klassikkonsa pariin jää sen perinnön valtavuuden vangiksi. The Matrix Resurrections on kuin Wachowskin kommenttiraita kolmelle vanhalle elokuvalle.

Puheenvuorona Matrixin merkityksestä ja perinnöstä käytävässä keskustelussa The Matrix Resurrections on toki mielenkiintoinen. Elokuvan teemat, kysymyksenasettelut ja teoreettiset asetelmat ovat täsmälleen oikeita. Mutta ei se kovin hyvä elokuva ole. Se on hyvin sekavasti kerrottu. Varmaa on, että jos ei ole nähnyt aiempia Matrix-elokuvia, tästä uudesta on täysin pihalla.

Suuren osan siitä mitä Lana Wachowski ja kaksi muuta käsikirjoittajaa, kirjailijat David Mitchell ja Aleksandar Hemon , olisivat halunneet sanoa, olisi todennäköisesti voinut sanoa kiinnostavammin esseessä. Toisaalta, Wachowskit ovat ennenkin korvanneet draaman toiminnalla ja puheenvuoroilla.

Jos unohdetaan se, että tämän edes pitäisi olla alkuperäistä lähellekään pääsevä teos, kyse on ajatuksista, nostalgiasta, paluusta ja tunteesta, joka on lopulta toive.

Matrixissa on kaksi keskeistä filosofista kysymystä: voisiko maailmamme olla vain jonkinlainen simulaatio ja onko meillä vapaata tahtoa? Sininen vai punainen pilleri?

Ensimmäisessä Matrixissa ajatus simulaatiosta kytketään filosofi-sosiologi Jean Baudrillardiin. Neolla on hänen teoksensa Simulacra & Simulation (ransk. Simulacres et Simulation), joka ilmestyi tasan 40 vuotta sitten. Kirja on leikattu ontoksi ja Neo säilyttää siellä myytävää tavaraansa, laittomia datalevyjä. Kun Morpheus esittelee Neolle maailman olevan ”todellisen autiomaa”, kyseessä on Baudrillardilta lainattu käsite.

Kirjassaan Baudrillard esittää teorian siitä, että elämme simulaatioyhteiskunnassa. Kyse ei ole siitä, että olisimme tietokoneohjelman sisällä. Kyse on yhteiskunnasta ja merkeistä.

Yhteinen todellisuutemme on, verrattuna esimerkiksi erilaisiin alkuperäiskansoihin, täysin median täyttämien merkkien rakentama. Esimerkiksi tällaisten ruuduilta luettavien lehtijuttujen, jotka käsittelevät digitaalisesti kuvattua kuvitteellista tarinaa, jota esitetään valosäteinä kankaan pinnalle heijastettuna, ja johon ostetaan lippuja rahalla, joka on ansaittu tekemällä työtä, koska kaikki mitä elämässämme käsittelemme, määrittyy suhteessa talouteen, jonka suuret voimat ovat täysin virtuaalisia ja meille näkymättömiä. Esimerkiksi.

Peilit ovat keskeinen symboli kaikissa Matrix-elokuvissa ja ovat viittaus mm. Lewis Carrollin Liisan seikkailut -teoksiin, joissa peilin takana on toinen maailma. Kuva elokuvasta Matrix Reloaded (2003).

Baudrillard lähtee siitä, että ihmiset ovat aina kysyneet, kuinka todellinen todellisuus lopulta on. Mitä on ilmiöiden takana, onko joku todellisempi todellisuus? Filosofia, uskonto ja tiede vastaavat tähän omilla tavoillaan. Länsimaisen filosofian perinteisin malli kahdesta maailmasta, harhasta ja todellisuudesta, on Platonin ajatus pysyvistä ideoista ilmiöiden takana.

Baudrillardin mukaan nyky-yhteiskunnassa Platonin malli ei päde. Emme voi enää erottaa todellisuutta ja mallia toisistaan. Kaikki on läpinäkyvää, kaikki on esillä. Asiat eivät katoa enää hämäryyteen, vaan liialliseen näkyvyyteen. Ei ole enää mitään vihjailtua, salaperäisyyttä, mysteeriä. Kuvittelemme, että koska kaikki on näkyvillä, niin kaikki on tässä.

Median, merkkien ja teknologian kautta elämme simulaatiossa niin syvällä, että emme voi enää löytää jotain todellisuutta, joka olisi alkuperäinen, simulaatiosta irrallinen. Kaikki on talouden mukaan laskettavissa ja vaihdettavissa. Kaiken perustana on koodi, joka ei merkitse mitään, se vain toimii. Ilmiöiden ja todellisuuden välinen ero on romahtanut.

Tämä voi ehkä kuulostaa Matrixilta, mutta kyse on täysin eri asiasta.

Keanu Reeves ja Carrie-Ann Moss ensimmäisessä Matrix-elokuvassa (1999).

Baudrillard antoi haastattelun Le Nouvealle Observateur -lehdelle vuonna 2004, Matrix-trilogian ilmestymisen jälkeen. Siinä hän irtisanoutuu jyrkästi Matrixin käsityksestä simulaatiosta.

“Kaikkein nolointa elokuvassa on, että simulaation luoma uusi ongelma sekoitetaan sen klassiseen platoniseen muotoiluun.”

Matrix erottaa täysin toisistaan todellisen maailman, sen jossa ihmiset ovat kapselien sisällä limassa lilluvia akkuja, ja matrixin simulaation. Baudrillardin mukaan simulaation ja jonkun “alkuperäisen” todellisuuden erottaminen on sen sijaan muuttunut mahdottomaksi.

Oli Baudrillardin teoriasta mitä mieltä tahansa, Wachowskit tulkitsivat häntä väärin. He pyysivät Baudrillardia mukaan jatko-osaa tekemään. Baudrillard kieltäytyi. Hän kertoo haastattelussa jatko-osien vain syventäneen ongelmaa.

Matrix-elokuvat ovat spektaakkelimaista viihdettä ja sellaisena osa simulaatiota, kuten Baudrillard sen ymmärtää. Siitä ei ole ulospääsyä. Sitä ei voi käsitellä ikään kuin tarinana, joka pysyy valkokankaalla. Baudrillard katsoo aina yhteiskunnallista tasoa ja siinä Matrix on ennen kaikkea jättimäinen viihdetuote ja osa ainoaa oikeaa matrixia, simulaatioyhteiskuntaamme.

Baudrillardin mukaan simulaation kaikenkattavuus tarkoittaa, että se ottaa kaiken, myös kaiken sitä kohtaan esitetyn kritiikin, osaksi itseään. Tästä syystä Baudrillard on olennainen tämän jatko-osan ymmärtämiseksi. The Matrix Resurrections, kommentoidessaan kaikkea alkuperäistä Matrixista käytyä keskustelua ja vastatessaan sitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin, toimii juuri tämän logiikan mukaan.

Matrix on täsmälleen sellainen elokuvasta matrixista, jonka matrix tuottaisi”, Baudrillard sanoi 2004. Sama pätee tähän uuteen elokuvaan. Baudrillardin hengessä voisi sanoa, että The Matrix Resurrections on elokuva, jonka matrix tekisi perustellakseen meille Matrixin tekemistä.

Baudrillardin yksi keskeinen kritiikki Matrixin jatko-osia kohtaan oli, että niistä puuttui täysin ironia. Nyt siis huumoria löytyy.

Alkuperäiseen Matrix-elokuvaan verrattuna uutuus on tosi monimutkainen. Ensimmäisen Matrixin filosofinen voima oli sen filosofisessa ohuudessa. Se on vain rakenne, jota voi soveltaa mihin vain. Muoto, johon voi laittaa oman sisällön.

Se on tavallaan myös sen heikkous. Tästä nimittäin johtuu se, että Matrix on ollut osa aikamme vainoharhaisuuden kulttuuria. Siitä on tullut salaliittoteorioihin uskovien suosikki. Punaisen pillerin ottamista pidetään kuvana sille, että herää valtavirran valheesta ja itsenäistyy, voimaantuu. Tämä itsenäistyminen tarkoittaa punaisen pillerin metaforaa käyttävissä piireissä yleensä sitä, että alkaa uskoa johonkin sillä hetkellä liikkeellä olevaan salaliittoteoriaan.

Metafora on myös voimaannuttava. Lily Wachowski sanoi jokin aika sitten haastattelussa, että hän itse näkee transmetaforan olleen tiedostamatta heillä mielessään elokuvaa tekiessään. Molemmat Wachowskit korjasivat sukupuolensa 2010-luvulla.

Tahdon vapaus ja valinnan luonne on Matrixin toinen filosofinen kysymys. Uskominen on aina valinta. Matrixin yksinkertainen kuva todellisuuden valitsemisesta ja valinnan vapaudesta soveltuu aivan yhtä hyvin transmetaforaksi kuin äärioikeistolaisen politiikan välineeksi. Siksi ensimmäinen Matrix on metafora, joka ei koskaan lakkaa puhuttelemasta ja siksi se on ajastamme klassikoksi jäävä elokuva. Neljäs osa ei jää sellaiseksi.

Yksi omituisimmista salaliittoteoriasta on uskomus, että elämme oikeasti jonkinlaisessa tietokoneen luomassa simulaatiossa. Tänä vuonna ilmestynyt Glitch in the Matrix -dokumentti (2021) luotaa tätä surullista ajatusmaailmaa, jota Matrix-elokuva suurelta osalta innoitti. Uskon tunnetuin kannattaja on kuulemma Elon Musk.

Ilmiö on jo sen verran tunnettu, että amerikkalaisissa oikeusistuimissa tunnetaan termi “Matrix-puolustus”. Siinä puolustus sanoo syytetyn luulleen olevansa simulaatiossa, ei todellisuudessa, eikä hän siksi ollut syyntakeinen teoistaan.

Juuri tällaisesta vaivasta Thomas Anderson eli Neo kärsii The Matrix Resurrectionsin alussa. Hän käy terapeutilla ja saa tältä sinisiä pillereitä, joiden avulla hän pitää kiinni yhteisestä todellisuudesta. Neo sanoo terapeutille, “joko minulla on hermoromahdus tai elän tietokoneen luomassa keinotodellisuudessa.”

Terapeutti vastaa, “Ehkä se ei ole niin binääristä”, ja muistuttaa että Neon tavoite oli tehdä peli, jota ei voi erottaa todellisuudesta.

Elokuvassa Neon epäily tietysti pitää paikkansa, siniset pillerit vain vaimentavat todellisuuden kutsun. Pelit, jotka hän teki, olivat tuntemattomien muistojen toteutuneita kuvauksia.

Kaksi toisilleen vastakkaista voimaa Neo (Keanu Reeves) ja agentti Smith (Hugo Weaving) ottavat yhteen Matrix-trilogian loppuhuipennuksessa elokuvassa The Matrix Revolutions (2003).

Matrix on binäärinen elokuva, kuten Baudrillard sanoi. Se perustuu kaksijakoisuuksille, kuten monet tarinat. Matrix ja todellinen maailma, sininen ja punainen pilleri, orjuus ja vapaus, ihmiset ja koneet, valinnanvapaus ja ohjelmointi, nolla ja yksi, Anderson ja Smith, totuus ja valhe, terveys ja mielisairaus.

Kuin vastauksena Baudrillardin kritiikkiin vanhan Matrixin liian jyrkästä jaottelusta simuloituun kuvitelmaan ja todellisuuteen, uusi Matrix kritisoi vanhaa pillerikohtausta ”liian binäärisenä”. Vähän vastaavan ajatuksen esittää filosofi Slavoj Žižek Elokuvan kätketty kieli -dokumentissa, jossa hän uhoaa pillerikohtauksen lavasteissa ”Haluan kolmannen pillerin!”

Kysymykseen binäärisyydestä tiivistyy oikeastaan kaikki, mitä Lana Wachowski näyttäisi haluavan tässä elokuvassa sanoa.

Vanhan Matrix-trilogian ratkaisu koitti, kun agentti Smith ja Neo yhdistyivät ja ylittivät kaksinaisuutensa. The Matrix Resurrectionsissa siis yritetään kyseenalaistaa todellisuuden ja matrixin kaksijakoisuutta. Lisäksi siinä rikotaan koneiden ja ihmisen kaksinaisuus.

Uudessa Matrixissa ihmiset ovat ystävystyneet joidenkin koneiden kanssa. Mukana on sympaattisia kuoriaisen oloisia koneita, jotka ovat ihmisten puolella. Itse Morpheuskin on nyt tietokoneohjelma.

Kummallisin ja pähkähullulla tavalla hauskin ohjelma on Merovingilainen (Lambert Wilson). Vanhoissa Matrixin jatko-osissa se oli sofistikoituneen ranskalaismiehen muodon ottanut ohjelma, jolla oli oma agendansa. Se yritti ymmärtää mitä ihmisten motivaatio on, miksi ihmiset tekevät mitä tekevät. Nyt siitä on tullut rähjääntynyt pummi, joka vaahtoaa miten asiat olivat ennen paremmin. “Meillä oli viehkeyttä! Meillä oli tyyliä! Ei tätä biib biib”, hän huutaa ja esittää puhelimen näpeltämistä, “Face-Zucker-roskaa!”

Matrix on melu ja ihmisten turvallisessa kaupungissa vallitsee hiljaisuus.

Simulaation läpitunkevin muoto meidän maailmassamme on se tiukka silmukka, joka vallitsee älypuhelimiemme ja meidän itsemme välillä. Tuntuu kuin Merovingilainen puhuisi tässä ainakin osittain Lana Wachowskin äänellä. Se on nostalginen ääni, joka kaipaa menneeseen, kaipaa ”kirjallisuutta ja taidetta”. Todellisuudesta on tullut nostalgian kohde.

Baudrillard oli lopulta paljon enemmän oikeassa kuin haluaisimme myöntää, kirjassa joka ilmestyi 1980-luvun alussa. Elämme Baudrillardin maailmassa.

Neo (Keanu Reeves) ja Trinity (Carrie-Anne Moss) joutuvat taas taistelemaan maailman ja toistensa puolesta.

Neo ja Trinity ovat lopulta koko Matrix-sarjan tärkein binäärinen pari.

Vanhassa trilogiassa Neo tekee valintansa Trinityn takia. Hän on valmis jopa riskeeraamaan koko ihmiskunnan rakastamansa naisen vuoksi. Tämä on Matrixin tunteellinen ydin ja se on sitä edelleen.

Lana Wachowski on sanonut Trinityn ja Neon olleen syy siihen, että hän lopulta suostui tekemään uuden Matrix-elokuvan, kun Warner Bros oli sitä häneltä 18 vuoden ajan pyytänyt. Wachowskien vanhemmat kuolivat vuonna 2019. Lana halusi herättää tutut ja turvalliset hahmot henkiin, tueksi itselleen.

Matrixin yksi keskeinen menestystekijä oli Carrie-Anne Mossin esittämä Trinity. Vahvoja naishahmoja ei oltu 1999 liikaa nähty tieteistoimintaelokuvissa.

Kun Neo ja Trinity syleilevät nyt, Matrixin todellisessa maailmassa aluksen karussa ympäristössä, he ovat tarkkapiirtoisessa kuvassa alleviivatun vanhoja, harmaita ja väsyneitä. Kaiken metakommentoinnin keskellä kerrotaan tämän parin tarina. Sille olisi voinut antaa enemmänkin aikaa ja tilaa.

Lopussa Lana Wachowski onneksi pitää kiinni Matrixin ohuesta metaforasta. Mutkikas juoni saa mennä, jää vain Matrixin lopulta yksinkertainen viesti. Vapauta mielesi.

Sen kertomiseen riittäisi ensimmäinen Matrix-elokuva.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat