Kylmän sodan Suomi -sarja on hyvä muistutus Suomen häpeällisestä historiasta, jolloin lähes kaikki osallistuivat valehteluun - Kulttuuri | HS.fi

Kylmän sodan Suomi -sarja on hyvä muistutus Suomen häpeällisestä historiasta, jolloin lähes kaikki osallistuivat valehteluun

Puoli-itsenäisen Suomen historia 1945–1991 on perusvarmaa tv-dokumenttisuorittamista, ja erityisen suositeltavaa katsottavaa alle 50-vuotiaille.

Koko Suomen poliittinen eliitti vasemmistosta oikeistoon osallistui Neuvostoliiton hännystelyyn, sillä hyvät suhteet maan suurlähetystöön Tehtaankadulla olivat poliittista pääomaa.

27.12.2021 2:00 | Päivitetty 27.12.2021 9:14

Ylen kahdeksanosainen dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi on katsaus aikaan, jolloin Suomi ”opetteli ja oppi vuosikymmenien ajan valehtelemaan itselleen” maailman silloin mahtavimman diktatuurin naapurina.

Siis suomettumaan, tekemään mustasta valkoista ja valkoisesta mustaa, kuten kokoomuspoliitikko Ben Zyskowicz asian sarjassa sanoo.

Jari Tervon juontama ja toimittama (kertojaäänenä on Antti Seppänen), Marjo Vilkon käsikirjoittama ja Santtu Luodon taustatoimittama sarja on tervetullut muistutus siitä, kuinka rähmällään Neuvostoliittoon Suomessa oltiin erityisesti Urho Kekkosen (kesk) presidenttikaudella. Kekkonen rakensi itsestään hyvien idänsuhteiden takuumiehen.

Vastustamalla Kekkosta vastusti Neuvostoliittoa. Kekkosen omien sanojen mukaan hänen vastustamisensa oli äärioikeistolaisuutta. Ja niin Kekkonen toimi Suomen presidenttinä yli 25 vuotta.

Kyllä, poikkeuslaki Kekkosen jatkamisesta presidenttinä vuonna 1973 oli käytännössä vastalahja Neuvostoliitolle sen luvasta solmia kauppasopimus Euroopan talousyhteisön kanssa, ja Kekkonen vei osaltaan Suomea osaksi länsieurooppalaista yhteisöä.

Samalla Neuvostoliittoa mielisteltiin. Niin monesta asiasta ei uskallettu kertoa totuutta ja niin monta totuutta käännettiin päinvastoin, että sarja kysyy täysin oikeutetusti: missä vaiheessa ylitettiin sopivuuden raja ja kuinka pahasti se ylitettiin?

Sarjan vastaus on: se ylitettiin pahasti, osin jopa hyvin pahasti.

Vuonna 1973 Kekkonen piti erikseen puheen länsimaisesta tiedotusimperialismista. Hän edellytti lehdiltä neuvostomyönteisyyttä jopa mielipidekirjoitusten tasolla. Ulkoministeri Ahti Karjalainen (kesk) vaati samana vuonna Yleisradiota noudattamaan ”virallista ulkopolitiikkaa” eli YYA-sopimusta – käytännössä totuuden muuttamista valheeksi ja valheiden kertomista totuuksina.

Ehdotus ei mennyt läpi, mutta käytännössä Yle noudatti sitä jo. Ylen neuvostopropagandaa ja työpaikan aggressiivista ilmapiiriä perataan sarjassa jopa yllättävän paljon. Siitä Ylelle pisteet.

Urho Kekkosen suhteet Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriin Leonid Brežneviin olivat lämpimät.

Vuonna 1974 Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston suomennos jätettiin julkaisematta Suomessa, koska neuvostojärjestelmän sisältä tulleet paljastukset sorrosta ja vainosta olivat aivan liian räjähdysherkkää tavaraa Suomen viralliselle ulkopolitiikalle. Pääministeri Kalevi Sorsa (sd) painosti kustantaja Tammea Kekkosen käskystä. Suomennos julkaistiin Ruotsissa.

Huvittavaa, ellei se olisi niin surullista. Venäläinen sananlasku, sarja muistuttaa.

YYA-Suomi ei ollut aito länsimaa, sarja toteaa usean asiantuntijan, esimerkiksi Helsingin yliopiston dosentin Aleksi Mainion, emeritusprofessorin Timo Vihavaisen ja historiantutkijan Liisa Lalun, voimin.

Ei rähmällään oloa silti voi panna täysin Kekkosen niskoille. Todellisuudessa koko poliittinen eliitti vasemmistosta oikeistoon osallistui siihen, sillä hyvät suhteet Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulla olivat poliittista pääomaa. Suomessa ei kuitenkaan koskaan ole vaadittu tuon ajan poliittisia johtajia ja virkamiehiä tilille.

Lopulta myös riippumattomuuttaan varsin hyvin varjellut Helsingin Sanomat osallistui rähmällään oloon oikein toden teolla Helsingin Ety-kokouksen jälkeen vuonna 1975.

Kekkosen 75-vuotissyntymäpäivänä lehden etusivu annettiin Suomen omalle Isä Aurinkoiselle. Tavallisesti siinä oli aina mainoksia.

Myöhemmin on ollut helppo syyttää taistolaisia, mutta liike oli suomettumisen osalta vain jäävuoren huippu, ja kuten kirjailija Pirkko Saisio sarjassa sanoo: suurimmassa osassa mitä tahansa ideologiaa suurin osa kulkee tuulen mukana.

Koko maa oli ainakin vähän rähmällään, vaikka länsimaisia tuotteita mieluummin kuluttikin. Poikkeuksen teki pieni vähemmistö, joka äänesti niitä muutamia poliitikkoja, jotka uskalsivat sanoa asiat niin kuin ne olivat. Näihin kuuluivat muun muassa Georg C. Ehrnrooth (rkp) ja Tuure Junnila (kok). Harva muista heitä enää.

Heistä enimmäkseen vaiettiin, urakehitys estettiin. Sarjan mukaan tämä onkin suomettumisen ehkä häpeällisin perintö: fiksujen ja älykkäiden ihmisten sulkeminen pois yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Tv-dokumenttiestetiikaltaan sarja on perusvarmaa suorittamista: arkistomateriaalia on käytetty runsaasti mutta ei mitenkään oivaltavasti vaan paljolti kuvamattona. Sarja toimisikin kuunnelmana, sillä kuvat eivät tuo varsinaiseen tarinankuljetukseen mitään olennaista lisää.

Puhuvia päitä riittää, niin kuin aina tällaisissa sarjoissa. Pluspisteitä siitä, että välillä näytetään myös haastateltavan ja haastattelija Tervon keskinäistä kanssakäymistä.

Tervon äly leikkaa yleensä nopeasti, ja jos haastateltava jää miettimään sopivaa sanaa yhtään pidemmäksi aikaa, se tulee helposti kysymyksenä Tervon suusta.

Tervo pohtii sarjassa, että sillä saattaa olla muutama alle 50-vuotiaskin katsoja. Heille sarja onkin erinomaista puoli-itsenäisen Suomen historian läpikäyntiä. Aikakausi kaipaa kunnollista läpivalaisua, ja siitä sarja suoriutuu varsin mainiosti.

Sillä on vahva eettinen näkökulma, mutta se on tarpeellista, kun käsitellään aikaa, jolloin etiikka heitettiin romukoppaan.

Onko suomettuminen historiaa? Sarjan mukaan ei ole, vaikutus näkyy yhä esimerkiksi Nato-keskustelussa. Asioita ei sanota niin kuin ne ovat. Suomen poliittinen eliitti pelkää Venäjän ja diktaattori Vladimir Putinin reaktiota.

Niin ja nöyristely Kiinaan, se olisikin jo oman sarjansa väärti.

Kylmän sodan Suomi TV1:ssä 27.12. alkaen ma–pe klo 20.00. Nähtävissä myös Areenassa.

Sleepy Sleepers -yhtye pilkkasi suomettumisilmiötä Takaisin Karjalaan -levyllään 1977. Levyn alkuperäinen nimi oli Karjala takaisin, mutta levy-yhtiön juristit vaativat nimen muutettavaksi, koska pelkäsivät valtionjohdon reaktiota.

Lisäys 27.12. klo 9.14: Lisätty tieto, että sarjan on käsikirjoittanut Marjo Vilkko. Samalla tarkennettu jutun kahden alemman kuvan kuvaajatietoja: ne ovat kaikki Intervisio / Yle, eivät pelkkä Intervisio.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat