Me olemme mitä muistamme, osoittaa Japanin arvostetuimpiin kirjailijoihin kuuluvan Yoko Ogawan romaani, jossa valtaapitävät vievät ihmisten muistot - Kulttuuri | HS.fi

Me olemme mitä muistamme, osoittaa Japanin arvostetuimpiin kirjailijoihin kuuluvan Yoko Ogawan romaani, jossa valtaapitävät vievät ihmisten muistot

Yoko Ogawan Muistipoliisi oli 2019 ehdolla National Book Award -palkinnon saajaksi ja 2020 Booker-palkintoehdokkaana.

Yoko Ogawa, 59, Japanin arvostetuimpia kirjailijoita.

8.1. 12:47 | Päivitetty 10.1. 9:10

Yoko Ogawa: Muistipoliisi (Hisoyaka na Kessho). Suom. Markus Juslin. Tammi. 362 s.

”Olen todella iloinen siitä, että lintujen kadotessa isä oli jo kuollut.”

Linnut eivät kuitenkaan ole ne, jotka Yoko Ogawan romaanissa katoavat. Mennyttä, menetettyä ovat muistot linnuista: saaren jokaisen asukkaan muistot siitä, mitä linnut ovat ja mitä ne merkitsevät.

Muistot vie totalitaristinen hallinto, jota vastaan kukaan ei käy. Salainen poliisi hävittää myös kaiken menetettyihin muistoihin viittaavan: kirjat, piirrokset, tutkimustulokset. Katoaviin muistoihin mukautuminen on arkipäivää, saarelaisten normaali. Niiden puuttuminen ei herätä kauhua, ei edes surua.

Tämän me yhteiskunnaltamme hyväksymme, ja tämän ja tämän, romaani osoittaa.

Yli 40 teosta julkaissut Yoko Ogawa, 59, on Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Suomessa hänet tunnetaan ennen kaikkea maailmalla mainetta niittäneestä Professori ja taloudenhoitaja -romaanista (suom. Antti Valkama, 2016), jonka pohjalta on tehty myös elokuva. Siinä entisen matematiikan professorin muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän.

Muistipoliisi oli 2019 ehdolla National Book Award -palkinnon saajaksi, ja 2020 Booker-palkintoehdokkaana.

Muistipoliisissa tarinaa kertoo nimetön kirjailija, jonka vanhemmat ovat kuolleet. Kirjailija työstää kustannustoimittajansa R:n kanssa kauhutarinaksi muodostuvaa romaania konekirjoittajasta ja tämän opettajasta samalla, kun ruusut, valokuvat ja puiden hedelmät häviävät.

”Meille katoaminen on täydellinen. Jäljelle ei jää edes siementä. Meidän täytyy vain pärjätä ontolla, onkaloiden täyttämällä sydämellä,” kertoja selittää.

Katoamiset tuntuvat herätessä ”aavistuksen karheana jännitteenä”, jonka jälkeen menee hetki paikantaa mikä muisto nyt onkaan menetetty. Myös kaikki kirjailijan omat kirjat kertovat menettämisestä, sillä: ”Sellaisista kertomuksista kaikki pitävät”.

Kaikilta eivät muistot kuitenkaan katoa, ja heitä salainen poliisi saalistaa. Yksi heistä oli poliisin uhriksi joutunut kertojan äiti, toinen hänen ystävänsä R, jonka kertoja päättää pelastaa. R puolestaan haluaa pelastaa kertojan, palauttaa hänen muistonsa ja täyttää sydämen aukot.

R:n lisäksi kertojalla on toinenkin ystävä, perheen jo kuolleen kodinhoitajan mies, jota kertoja kutsuu papaksi. Pappa on työskennellyt lautan mekaanikkona, kunnes lautta katosi, ja nyt eläkkeellä oleva pappa asuu tällä kadonneella lautalla, oman arkisen oksymoroninsa keskellä.

Monella tapaa olemme mitä muistamme, ja muistojen menettäminen kiehtoo ymmärrettävästi kirjailijoita vuosikymmenestä toiseen. Usein muistojen menettäminen, mielen huuhtoutuminen, yhdistetään tavalla tai toisella veteen.

Tuoreeltaan Muistipoliisi vertautuu Anne-Maija Aallon Finlandia-palkittuun Mistä valo pääsee sisään -romaaniin, joka sijoittuu veden valtaamaan, diktatuurin alaiseen Tokioon ja jossa katoavat muistot ja niiden mukana katoava identiteetti ovat samaten suuressa roolissa, tai brittiläisen Susanna Clarken Piranesiin, jossa mies menettää muistiaan vuoroveden säännöllisesti valtaamassa rinnakkaistodellisuuden Talossa.

Toisaalta: muistinmenetyksen kuvaaminen haikeana luopumisena asettuu voimakkaaseen kontrastiin esimerkiksi Lisa Genovan Edelleen Alice -romaanin kanssa, jossa altzheimeria kuvataan potilaan näkökulmasta arkisuudessaan riipaisevasti.

Muistipoliisissa muisti on enemmänkin symboli, sen menettäminen allegoria. Mielikuvaa tukee Han Kangin Vegetaristiin ja Valkoiseen kirjaan vertautuva kuulaan pelkistetty ilmaisu, josta Markus Juslin on saanut kauniisti kiinni. Juslin on suomennoksesta syystäkin ehdolla käännöskirjallisuuden Jarl Helleman -palkinnon saajaksi.

Kielen unenomaisen keveyden voimaa korostaa entisestään se, miten loppua kohden Muistipoliisi kerää itseensä kafkamaisen absurdin kauhukirjallisuuden piirteitä, sekä kertojan että hänen kirjoittamansa tarinan puitteissa. Muutoksista tulee ehdottoman lopullisia.

Harmittavaksi vastakohdaksi tasapainoiselle kokonaisuudelle asettuu kunnianarvoiseen Keltaiseen kirjastoon päässeen teoksen paikoitellen sotkuinen painojälki, joka häiritsee erityisesti eri fontilla kirjoitetussa sisäkkäiskertomuksessa.

Muistipoliisi ilmestyi japaniksi jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta nykylukija peilaa sitä väistämättä tähän hetkeen: valeuutisiin, totalitaristisiin hallituksiin, ääriryhmiin. Ihmisyyden eri asteisiin – ja siihen, miten ne tuhotaan.

Oikaisu 10. tammikuuta klo 9.10: Toisin kuin jutussa aiemmin luki, on Anne-Maija Aallon romaanin nimi Mistä valo pääsee sisään, ei Mitä aallot veivät.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat