Vasemmistolaisuus vei apurahat, tuberkuloosi lapsen, ystävät ja lopulta elämän – Katri Vala oli juhlittu runoilija, kunnes yhteiskunta hylkäsi hänet - Kulttuuri | HS.fi

Vasemmistolaisuus vei apurahat, tuberkuloosi lapsen, ystävät ja lopulta elämän – Katri Vala oli juhlittu runoilija, kunnes yhteiskunta hylkäsi hänet

Minna Maijalan elämäkerta rakastetusta runoilijasta valaisee hyvin 1900-luvun alun häikäilemätöntä kulttuuripolitiikkaa.

Minna Maijalan uusi elämäkerta Katri Vala – Kulkuri & näkijä katsoo myytiksi jähmettynyttä runoilijaa uusista näkökulmista.

9.1. 2:00

Tietokirja

Minna Maijala: Katri Vala – Kulkuri & näkijä. Otava. 414 s.

Edellisessä kirjailijaelämäkerrassaan Minna Canthista (2014) Minna Maijala särki monta myyttiä, jotka olivat määritelleet käsityksiä kirjailijasta vuosikymmeniä.

Hän ei ollutkaan miehensä alistama seksiorja, jonka vasta Ferdinand Canthin varhainen kuolema vapautti taiteen tekoon. Marttyyritarinaa rakennettiin ja toistettiin, koska se sopi suomalaisen naisasialiikkeen alkuaikojen agendaan.

Sortovuosia käsittelevässä teoksessa Kultakauden maanalainen vastarinta (2017) Maijala (s. 1975) vahvisti analyysia siitä, miten yhteisö, tässä tapauksessa esiin ponnistava kansakunta, aina pyrkii tarinoilla vahvistamaan yhtenäisyyttään, kuvitteellistakin.

Tämä on yksi kantava ajatus myös uudessa elämäkerrassa runoilija Katri Valasta (oik. Karin Wadenström, myöhemmin Heikel, 1901–1944).

Kirjailijanimeään myöten Vala oli tavallaan tuote tai brändi, jota erilaiset kirjalliset ja poliittiset ryhmittymät käyttivät hyödykseen, pönkittääkseen asemaansa.

Hän itse jäi aina maineensa taakse piiloon, eikä uusi elämäkertakaan kokonaan ihmistä läpivalaise – toki se ei varmasti ole Maijalan päämääräkään.

Teos Katri Valasta on Minna Maijalan toinen kirjailijaelämäkerta.

Esipuheessaan hän kyllä toivoo saavansa ”piirrettyä esiin ihmisen” myytin takaa, mutta selvittää myös tehtävän mahdottomuutta.

Materiaalia ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi: esimerkiksi kirjeistä on useimmiten jäljellä vain Valalle lähetettyjä, joiden pohjalta tämän omia ajatuksia on voinut vain arvata.

Muistelmia Valasta on enemmän, mutta nekin Maijalan mukaan usein eri tavoin värittyneitä, tarkoitushakuisiakin.

Tärkeä lähde oli kuitenkin Valan Erkki-veljen keskeneräinen, julkaisematon käsikirjoitus sisarestaan. Edellisen varsinaisen Katri Vala -elämäkerran julkaisi Kerttu Saarenheimo 1984.

Valahan oli kirjallisen 1920–30-lukujen Tulenkantajat-liikkeen (tai pikemminkin -liikkeiden) yksi keulakuva, ja Maijalan mukaan koko ”Tulenkantajat on tarina kertomisen vallasta”.

Niinpä kuvaa Valasta muovasivat, osin jo hänen eläessään, kaksi sen johtomiestä: kirjailija, toimittaja ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolainen sekä oma veli Erkki Vala.

Tätä taustaa vasten näen Maijalan tarkoituksena esitellä yhtä paljon kirjailija ja ihminen Katri Valaa kuin tämän lyhyen elinajan kulttuurisia virtauksia.

Aikansa Suomesta ja sen asenteista uusi teos paljastaa monta järkyttävääkin asiaa, ja kiinnostavasti niillä on yhtymäkohtia myös tähän päivään.

Katri Vala nuoruudenkuvassa.

Kirjallinen Tulenkantajat-ryhmittymä juontaa juurensa 1908 perustettuun Nuori Voima -lehteen, joka julkaisi lukijoidensa tekstejä. 1920-luvulla avustajina oli monia tulevia kulttuurivaikuttajia, mukana Wadenströmin sisarukset Karin ja Erkki.

Heidän taustansa oli puoliksi ruotsinkielinen, ja Edith Södergran olikin yksi Valan varhaisista innoittajista.

Yhteistä Valalla ja Södergranilla oli runouden lisäksi keuhkotuberkuloosi, joka lopulta tappoi molemmat, samoin köyhyys, syynä aiemmasta yhteiskuntaluokasta putoaminen.

Valan koko elämää leimannut puute alkoi, kun metsänhoitaja-isä 1911 kuoli mielisairaalassa.

Sen jälkeen hänen ja Erkin oli ansaittava elantonsa ja huolehdittava epäkäytännöllisestä äidistä ja pikkuveljestä, jolle myös ilmeni myöhemmin mielenterveysongelmia.

Kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolainen vuonna 1928.

Vala opiskeli kansakoulunopettajaksi, ja haluttomuus taipua yleisiin konventioihin ilmeni jo seminaarissa.

Se liittyi myös runoilmaisuun, jonka ekspressionismi ja omaperäisyys huomattiin Nuoren Voiman piirissä pian.

Näin alkoi liukuminen Olavi Paavolaisen vaikutusvaltaan: Minna Maijala kuvaa Paavolaisen kiinnostusta Valaan haluna rakentaa tästä ”omaa kuvaansa, feminiinistä vastakappalettaan”.

Muun muassa Nuoreen Voimaan ja Ylioppilaslehteen kirjoittava, eurooppalaista kulttuuria tunteva ja sen dekadenssia ihaileva Paavolainen oli jo nuorena taitava verkostojen luoja, ja nyt hän halusi kirjallisiin seurapiireihinsä myös Valan.

Kirjeitse alkoi suhde, josta tuli läheinen ystävyys, eroottinenkin. Vala tuntuu olleen seksuaalisesti varsin valpas ja aktiivinen, mutta ne tunteet suuntautuivat muihinkin kuin Paavolaiseen; yksi rakastajista oli runoilija Yrjö Jylhä.

Monia nuoria kirjailijoita leimasi 1920-luvulla rajojen ylittely, josta Maijala kertoo elävästi.

Tulenkantajissa biseksuaaleja oli useita, ja alkoholia ja huumeita kului. Juhlissa Paavolainen puki Valan eksoottisiin asuihin ja hyppeli itse faunina. Myös alastomana oleilu oli muotia.

Taiteilijaseurueen Pariisin-matkalla 1928 elämässä alkoivat kuitenkin näkyä myös varjot: Valan vasta havaittu tuberkuloosi paheni, ja toinen tulenkantaja, Yrjö Gustafsson, hukkui (tai hyppäsi) Seineen.

Taustalla vaikutti jo Suomessa koko ajan vahvistuva kansallismielisyys, joka vastusti myös kansainvälistä modernismia ja Valan ja muiden tulenkantajien vapaamittaista runoutta.

Se sai löyhän kulttuuriyhteisön organisoitumaan ensin osakeyhtiöksi ja lehdeksi, sitten seuraksi, tarkoituksena pasifismin ja eurooppalaisuuden kannatus ja fasismin vastustus.

Tässä Erkki Valalla oli merkittävä rooli, josta Minna Maijala onneksi kertoo varsin paljon. Koko teosta voikin pitää melkein yhtä paljon Erkki kuin Katri Valan elämäkertana.

Lisäksi se on terävä nykyajan läpi nähty kuvaus siitä, miten 1920-luvun nuoressa Suomessa etsittiin kirjallisuudelle suuntaa. Ristiriidat nimittäin jatkuivat ja kärjistyivät 1930-luvulle tullessa niin Tulenkantajien keskuudessa ja kulttuurielämässä kuin koko Suomessakin.

Kommunismin uhan varjolla Lapuanliike sai 1930 lobattua lakimuutoksen, jonka perusteella epäilyttäviä yhdistyksiä (kuten Tulenkantajien seuraa) ryhdyttiin valvomaan. Pasifistinen Hiilet-yhdistys, jossa Katri Vala oli mukana, lakkautettiin kokonaan.

Kirjailija Katri Vala 1930-luvun lopulla.

Minna Maijala kuvaa hyvin sitä, miten kasvava poliittinen polarisaatio koventaa äänenpainoja ja asenteita läpi yhteiskunnan.

Näin kävi Katri Valallekin, jota ympärillä vahvistuvan suomalaisen fasismin lisäksi katkeroittivat köyhyys ja oma, paheneva sairaus.

Avioliitto Armas Heikelin kanssa ei liioin ollut helppo, ja ensimmäinen raskaus päättyi vastasyntyneen lapsen kuolemaan – tuberkuloosi ja sen hoidot olivat vaurioittaneet sikiötä.

Sota-aikana Heikel oli pariinkin otteeseen vangittuna ”maanpetoksellisesta toiminnasta”. Vala oli evakossa niin Lapissa kuin Ruotsissa ja 1934 syntynyt Mauri-poika sijaishoidossa, kun äidin tila heikkeni.

Katri Vala kuoli tuberkuloosiparantolassa Ruotsin Eksjössä toukokuussa 1944, vain 42-vuotiaana.

Viiden runokokoelman lisäksi Vala kirjoitti 1930-luvulla teräviä lehtipakinoita, joista olisin halunnut lukea elämäkerrassa lisääkin.

Lyriikasta Maijala onneksi antaa riittävän kuvan esittelemällä ja analysoimalla eri vuosien avainrunoja. Selväksi tulee, miksi Valaa on rakastettu halki vuosikymmenten: hän on luonnon, aistien ja vaistojen kuvaaja ilman vilppiä tai konstailua.

Lukijana jään miettimään, miten erilainen tuotanto olisi ollut, jos kirjailijan elämä olisi ollut helpompi – sama kysymyshän heräsi aikanaan 53-vuotiaana kuolleen Minna Canthin elämäkerran kohdalla.

Mitä jos kirjailijan ei olisi tarvinnut huolehtia perheenjäsenistään? Jos nuoren, kulttuurisesti kiistelevän valtion apurahapolitiikka olisi ollut kunnossa? Jos kirjailijan aviopuoliso olisi ollut henkisesti terveempi? Tai jos tuberkuloosilta olisi vältytty?

Tällaista jossittelua Minna Maijala ei tietenkään harrasta, ja hyvä niin.

Kerrassaan täräyttävässä epilogissa hän muistuttaa kuitenkin siitä, miten erilaiset kulttuurisuhdanteet vaikuttivat Valan elämään – ja vielä kuolemaankin.

”Katri Valan jättäminen vuosikausiksi heitteille ei johtunut vahingosta tai ajan sokeasta pisteestä, vaan se oli tietoista kulttuuripoliittista toimintaa”, hän kirjoittaa.

Olavi Paavolaisen suosiosta Valan pudotti jo varhain tuberkuloosi, johon tämä suhtautui välinpitämättömästi ja jopa inhoten. Pasifismi ja puolison holtiton vasemmistolaisuus veivät puolestaan apurahat ja taiteilijaeläkkeen.

Mutta vuosi Valan kuoleman jälkeen, Neuvostoliiton liittolaisena, Suomi alkoikin äkisti suhtautua hyljeksittyyn toisinajattelijaan aivan toisin.

Valtio kustansi muistotilaisuuden, jossa häntä kuvattiin ”maailman aamun suureksi runoilijaksi”. Sen jälkeen satapäinen kulkue kuljetti juhlallisesti Valan uurnan Sörnäisiin, nykyiseen Katri Valan puistoon, minne se myös haudattiin.

Katri Valan uurna laskettiin Helsingin Sörnäisiin toukokuussa 1945, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen.

Spektaakkelimaisen tilaisuuden organisoi ja käsikirjoitti tietysti – Olavi Paavolainen.

Yhtä hurja käänne tapahtui Valan lesken Armas Heikelin elämässä vain puoli vuotta muistojuhlan jälkeen, kun hän tapasi kahvilassa naisen, joka oli järjestellyt Valan asioita ennen kuin tämä lähti Ruotsiin. Heikel vei naisen anoppinsa tyhjään asuntoon ja tappoi kirveellä.

Näidenkin tapahtumien valossa on selvää, että kulttuurihistoriastamme löytyy yhä tutkittavaa ja pohdittavaa: traumoja, takinkääntöjä ja tragiikkaa.

Katri Vala on nyt nostettu esiin, ja esillä hän myös pysyy, jos vain Hanna Rytin ja Cécile Orblinin dialogissa Kulkuri & näkijä -elämäkerran kanssa kirjoittama Vala!-näytelmä pääsee ensi keväänä näyttämölle.

Lue lisää: Runoilija Katri Vala eli 1930-luvun alussa Sörnäisissä suuria menettämisen hetkiä, mutta koki myös elämänsä luomisvoimaisimman ajan.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat