Oliko David Bowie 1990-luvulla epätoivoisesti ajan hengessä roikkuva opportunistinen setä vai sittenkin visionääri? - Kulttuuri | HS.fi

Oliko David Bowie 1990-luvulla epätoivoisesti ajan hengessä roikkuva opportunistinen setä vai sittenkin visionääri?

Brilliant Adventure -boksi kokoaa Bowien sekopäisimmän vuosikymmenen. 1990-luvulla Bowie piti linjastaan kiinni, otti riskejä, omaksui ajan trendejä ja antoi niiden kuljettaa uusiin paikkoihin, vaikka retket eivät aina onnistuneet, kirjoittaa kriitikko Arttu Seppänen.

David Bowie Helsingissä 17. tammikuuta vuonna 1996.

27.12.2021 10:41 | Päivitetty 27.12.2021 16:50

Boksi / Rock / Alternative

David Bowie: Brilliant Adventure (1992-2001). Rhino / Parlophone. ★★★★

1990-luku on nähty David Bowien uralla irtiottona, mutta oikeastaan vuosikymmenessä ei ollut hänelle mitään poikkeuksellista: Bowie teki irtiottoja koko uransa ajan. Käsitys 90-luvun poikkeuksellisesta luonteesta on syntynyt esteettisten valintojen ja niiden ikääntymisen kautta.

Bowie pääsi vauhtiin 60-luvun loppupuolella luovuttuaan peribrittiläisestä puutarhatonttupopista. 70-luvun alun glam-vaiheen jälkeen hän ehti innostua philadelphialaisesta soulista, ambientista ja saksalaisesta krautrockista. Juuri tällä vuosikymmenellä Bowiesta tuli kaikkien aikojen poprosvo, joka häikäilemättä omi itselleen eri kulttuurien erityispiirteitä ja popularisoi niitä isolle yleisölle.

Bowiella oli usein ympärillään oikeat yhteistyökumppanit, jotka auttoivat häntä saavuttamaan kulloisetkin tavoitteet. Nile Rodgersin tuottamalle vuoden 1983 Let’s Dance -hitille on vaikea löytää verrokkia discokaanonista. Se oli Bowien paras onnistuminen 80-luvulla.

Uusi boksi Brilliant Adventure (1992–2001) kokoaa aikakauden, jota Bowien osalta on kanonisoitu ja puhkisoitettu vähiten. 1990-luku jakanee eniten fanien mielipiteitä. Boksi jatkaa julkaisusarjaa, joka kokoaa Bowien eri kausia ekstramateriaalilla varustettuna.

Vinyylitehtaat ovat olleet jo vuosia tukossa erilaisista uusintapainoksista. Brilliant Adventure on jäätävän hintainen (yli 400 euroa), mutta 18 vinyyliä käsittävä julkaisu on tehty huolellisesti vinyylinharrastajien arvostamia pieniä yksityiskohtia myöten.

Painojälki on laadukasta. Levyjen mukana tulee kuvalliset sisäpussit, mutta itse vinyylit on pakattu naarmuuntumiselta suojaaviin, muovitettuihin sisäpusseihin.

Kauden laadukkain levy Black Tie White Noise on alkuperäiseen painokseen nähden painettu yhden vinyylin sijaan kahdelle. Äänenlaatu on nyt parempi. Nimikappale ei kuulosta uudella painoksella tuhnuiselta, vaan saa ansaitsemaansa potkua.

Mutta aika laadukasta jäljen täytyy ollakin tähän hintaan. Uusintajulkaisu tulee tarpeeseen, sillä Bowien 90-luvun vinyylit ovat melko harvinaisia ja kalliita. Alkuperäisten julkaisujen aikaan vinyylin asema oli heikentynyt cd:n rinnalla.

Myös Bowien itsensä asema oli heikentynyt: 90-luvun alussa Bowie ei ollut juuri kenenkään huulilla. Hänellä oli asema, josta pystyi lähtemään mihin suuntaan tahansa. Mutta hän oli myös pakkoraossa, josta oli tehtävä jotain hätkähdyttävää ollakseen jälleen relevantti ja tullakseen huomatuksi.

Bowie teki 90-luvun alussa levytyssopimuksen pienen newyorkilaisen Savage-yhtiön kanssa. Se saattoi olla yhtiöltä virheratkaisu. Bowie oli kuin ankkuri, joka veti yhtiön rajusti pohjaan. Nile Rodgersin tuottama Black Tie White Noise (1993) oli ison budjetin levy, ja Savage ajautui konkurssiin vain viikkoja levyn julkaisun jälkeen.

Kuka muistaa new jack swingin? Hiphopin, tanssimusiikin ja r’n’b:n tyylilajihybridiin tukeutuen Bowie loi Black Tie White Noisella rockia, joka kuulosti 90-lukulaiselta toimistojuppiudelta, it-kuplalta ja törsäilevältä new agelta.

Bowie halusi olla ajassa kiinni. Hän tarttui sellaisiin soundeihin, jotka eivät ole sittemmin juuri päässeet nostalgia-aalloissa uusintakierrokselle.

Se on kiinnostavin piirre hänen 90-luvun musiikissaan. Mikä on ollut silloin yhtä tuoretta ja mullistavaa kuin ircissä tuntemattomien kanssa chättäily, on nykyään yhtä vanhentuneen kuuloista kuin ircissä tuntemattomien kanssa chättäily – eli yllättävän tuoretta ja vähintään epätrendikästä!

The Buddha of Suburbialla (1993) Bowie yhdisti ambientia, konemusiikkia ja rockia. Bändin improvisaatioiden sekä Brian Enon ja Bowien editoinnin pohjalta syntyi industrial-henkinen taiderocklevy 1. Outside (1995). Earthlingin (1997) kannessa Bowie poseerasi Union Jack -takissa keskellä nousukauden kansallismielistä Cool Britannia -hypeä, ja lauloi Battle For Britainin kaltaista drum’n’bass rockia.

Keskeinen tärppi boksissa on vuonna 2001 julkaisematta jäänyt Toy-levy, joka saa nyt ensi kertaa virallisen julkaisun. Sillä Bowie versioi omaa varhaista tuotantoaan. Se tarjoaa esimakua Bowien 2000-luvun alun laadultaan hyvin vaihtelevalle, turpean rockin aikakaudelle, joka päättyi vasta The Next Day -levyn (2013) myötä.

Alkuperäinen You’ve Got A Habit of Leaving on sangen tarttuvaa ja kepeää 60-luvun beatia, mutta Toy-versio on kuin liiallisella sinapin puristamisella jöötiksi muutettua hernekeittoa. Paras veto on balladi Shadow Man, jossa bändi malttaa olla soittamatta liikaa ja myös Bowie itse on fokusoitunut.

Rajuimman jakolinjan mukaan Bowien 90-luvun tuotannon voi nähdä epätoivoisena yrityksenä pysyä trendeissä mukana tai yhtenä hänen kiinnostavimmista kausistaan. Taivun jälkimmäiseen: 90-luvulla Bowie piti linjastaan kiinni, otti riskejä, omaksui ajan trendejä ja antoi niiden kuljettaa uusiin paikkoihin, vaikka retket eivät aina onnistuneet.

Hän teki musiikkia, jota nykyään kuunnellessa alkaa tehdä mieli etsiä varastoista vanhoja pc-koneita, diskettejä, kellastuneita näppäimistöjä ja ennen kaikkea pikselimössöisiä hiihto- ja miekkapelejä, jotka veivät murto-osan siitä tallennustilasta, mitä yksi nykyisellä älypuhelimella otettu valokuva vaatii.

Kriitikon valinnat: Kotimainen levyvuosi 2022 käynnistyy perinnetietoisella soulilla

Albumi / Soul

Punomo: Punomo. Solina. ★★★

Parhaimmat Suomessa julkaistut soul-albumit ovat Jo Stancen Jo Stance (2010) sekä Nicole Willis & The Soul Investigatorsin Keep Reachin’ Up (2006). Ja nyt kotimaisessa soulissa näkyy taas elon merkkejä. Tammikuun puolivälissä ilmestyy turkulaisen Punomon debyyttialbumi, josta on parin vuoden sisään tihkunut vihjeitä vinyylisinkkujen muodossa.

Johanna Rauman tulkitsemat kappaleet luottavat 60- ja 70-luvun tanssittavaan souliin. Kaikua on siellä missä pitää ja positiivisuutta riesaksi asti. Möllöttäjien molli-Suomessa suomeksi laulettu soul on vaikea tehtävä. Vaikka perinnetietoinen kokonaispaketti ei olekaan yhtä tiukka kuin Soul Investigatorsilla eikä Rauma vokalistina yhtä persoonallinen kuin Johanna Försti tai Nicole Willis, niin ison orkesterin soulia ei ole tässä maassa ruuhkaksi asti.

Albumi / Rock / Indie

(proto)Torvinen: Toinen isi. Humu Records. ★★

Joensuulainen (proto)Torvinen eli Timo Torvinen kuvaa kolmannen albuminsa musiikkia aikuisgoottirockiksi. Ainakin Suolapatsaan soinnissa on The Curen myöhäiskauden matalatempoista sahausta.

Miehen mallissa riittää perattavaa. Kliseillä ilotteleva Setä on kritiikissään turhan halpaa ja ilmiselvää. Toinen isi sisältää monia hyviä ideoita, joiden loppuunsaattamiseen kynässä ei ole ihan terä riittänyt. Mutta esimerkiksi Ariel Pink -henkisessä Fomossa niin sävellys- kuin sanoituspuolella palaset on saatu kohdalleen sopivan riipivän tunnelman saavuttamiseksi.

Albumi / Jazz / Improvisaatio / Kokeellinen

Arwi of Lovers: Spiritus Sanctus. Helmi Levyt. ★★★

Kansanmusiikin, improvisaation ja jazzin muodostaman savimajan välikerroksista kupruileva härökollektiivi Arwi of Lovers esitti groovaavan debyyttikeikkansa turkulaisella Ilmiö-festivaalilla kesällä 2018.

Kuusi pitkää kappaletta käsittävällä debyyttialbumilla kollektiivi keskittyy grooven sijaan improvisatoriseen haahuiluun, meditatiiviseen ilmaisuun ja spirituaalisen jazzin sielunhoitoon. Sunkosi tuo esimerkiksi mieleen Tampon lempeän läiskyttelyn. Spiritus Sanctus on mukavalla tavalla päämäärätöntä musiikkia: kuin olisi soutuveneen kyydissä heinäpellolla.

Albumi / Post punk

Dry Cleaning: New Long Leg. 4AD. ★★★

Vuoden lopussa voi palata niihin teoksiin, joista aiemmin jäi kirjoittamatta. Vaikka keväällä ilmestynyt Dry Cleaningin debyyttialbumi ei ole mikään täydellinen rocklevy, on se omalla reseptillään yksi vuoden ilahduttavimpia.

Yhtyeen post punkin ilmeisinä inspiraatioina ovat tyypilliset brittiläiset epäillyt, mutta myös Sonic Youth. New Long Leg tavallaan monistaa Sonic Youthin Daydream Nationin (1988) nerokasta The Sprawlia, mutta Florence Shaw’n häpeilemättömän cool spoken word on Kim Gordoniin nähden paljon lakonisempaa. Shaw’n ja bändin välille muodostuu kontrastin kautta luja liima, jonka kuivumista haluaa jäädä seuraamaan.

Albumi / Rap

Sexmane: Väärinymmärretty. Sony Music. ★★★

Sexmane eli Max Sene teki nykyrapin jo melko kulahtaneilla tehokeinoilla yllättävän viihdyttävän levyn. Lokakuussa julkaistu albumi erottui rekisterillään edes hieman joukosta tänä melko heikkona kotimaisen valtavirtamusiikin vuotena. ”Fiilis ku Jussi Halla-aho / Fiilis ku Sanna Marin” on suomiraplyriikassa tämän vuoden “Kebabrulla ja täält taas tullaan”.

Levyn helmi on kotiseuturakkautta huokuva Fontanella, oodi siilinjärveläiselle kylpylälle. Sene on kotoisin Siilinjärveltä ja kappaleessa vierailee myös hänen veljensä Isaac Sene. Vuoden paras rapkappale kylpemisestä? Ehdottomasti.

Oikaisu 27.12. klo 16.49: Arwi of Loversin debyyttikeikka oli vuonna 2018, ei 2019, kuten arvostelussa aiemmin luki.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat