Kipujen mitätöintiä, julmia ihmiskokeita ja salaa tehtyjä silpomisia – Lääketiede on kohdellut naisia kaltoin läpi historian, osoittaa uutuuskirja - Kulttuuri | HS.fi

Kipujen mitätöintiä, julmia ihmiskokeita ja salaa tehtyjä silpomisia – Lääketiede on kohdellut naisia kaltoin läpi historian, osoittaa uutuuskirja

Lääketiede on kohdellut naisia kaltoin läpi historian, osoittaa brittitutkija Elinor Cleghorn teoksessaan Sairas ja viallinen.

2.1. 16:00

”Minä en löydä sinusta mitään vikaa. Kaikki johtuu varmaan vain hormoneista.”

Niin totesi lääkäri Elinor Cleghornille, kun tämä oli tullut vuonna 2002 tutkittavaksi jatkuvien, lonkasta nilkkaan asti pistelevien kipujen vuoksi.

Toisella käynnillä lääkäri epäili, että Cleghornin kivut johtuivat stressistä.

Kun Cleghorn masentui selittämättömien kipujensa vuoksi, lääkärin mielestä kyse oli hänen kyvyttömyydestään hengittää tarpeeksi syvään.

Vasta kun oireet olivat jatkuneet yli seitsemän vuotta ja Cleghorn oli joutunut sydänpussitulehduksen takia sairaalaan, hänen sairautensa sai nimen: systeeminen lupus erythematosus eli yleistynyt punahukka.

Se on reumasairauksiin kuuluva autoimmuunitauti, jonka oireet ovat moninaiset. Cleghornilla tauti oli aiheuttanut hengenvaarallisiakin oireita, ja hänen kuopuksensa oli saanut sen vuoksi raskausaikana sydänvian.

Kun Cleghorn toipui ensijärkytyksestä, hän alkoi pohtia, miksi diagnoosin saaminen oli kestänyt niin kauan. Feministiseen kulttuuriin ja historiaan erikoistuneena tutkijana hänelle oli luontevaa etsiä vastauksia lääketieteen historiasta.

Niin hänelle alkoi valjeta, miten järjestelmällisesti lääketiede on kautta aikojen vähätellyt naisten kokemuksia, typistänyt naisen kehon lisääntymisvälineeksi ja patologisoinut naisia.

Syntyi idea kirjasta, jonka suomennos Sairas ja viallinen – Naiset lääketieteen historiassa julkaistiin marraskuussa.

Jennifer Cleghornin omakohtaiset, kurjat kokemukset lääkärissä johtivat kirjan tekemiseen. Cleghorn on feministiseen kulttuuriin ja historiaan erikoistunut tutkija.

Cleghornin kirja ilmestyi otolliseen aikaan, sillä viime vuosina on herätty kuuntelemaan ja kaivamaan esiin aiemmin sivuun työnnettyjen ääniä.

Lääketieteen käsitys tavallisesta ihmisestä on Cleghornin mukaan ollut aina valkoinen, syntymässään määritetyn sukupuolen omakseen kokeva mies.

”Nainen on nähty ensisijaisesti poikkeamana tästä normista, viallisena ja vähempiarvoisena suhteessa mieheen”, hän kertoo puhelimitse kotoaan Sussexista.

Miehen näkeminen normina on johtanut muun muassa siihen, että naistentaudit ja naisilla yleisemmät taudit, kuten endometrioosi ja krooninen väsymysoireyhtymä, ovat jääneet tutkimatta kunnolla.

Huomaamatta on usein myös jäänyt, että naisten oireet voivat olla erilaisia kuin miesten, vaikka sairaus olisi sama.

Esimerkiksi sydänsairauksia tutkittiin pitkään lähinnä miehillä, ja siksi tuotettu data, seulontakäytännöt ja kehitetyt hoidot olivat sukupuolittuneita.

1980-luvun puolivälissä kävi ilmi, että naiset kuolivat miehiä todennäköisemmin sydänsairauteen, koska lääkärit eivät tunnistaneet heille tyypillisiä oireita: pahoinvointia, väsymystä, hengästymistä ja kipuja vatsassa, kaulassa ja olkapäissä.

Naisten kertomuksiin kivuistaan ei Cleghornin mukaan edelleenkään usein luoteta, ja heidän kipunsa tulkitaan herkemmin tunne-elämästä kuin kehon sairauksista johtuvaksi.

”Lukemattomat naiset ovat maksaneet terveydellään tai hengellään tästä lääketieteen sukupuolivinoumasta ja terveydenhuollon syrjivistä rakenteista.”

Jos kohtu ei saa täyttyä, se alkaa vaeltaa kehossa, rikkoa lähelle osuvia elimiä ja aiheuttaa outoja oireita.

Cleghornin mukaan suunnilleen niin opetti modernin lääketieteen isä, 400- ja 300-luvuilla eaa. elänyt Hippokrates Koslainen. Suurin osa antiikin Kreikan ja Rooman lääketieteellisistä kirjoittajista oletti naisten kehon ja mielen häiriöiden johtuvan yleensä kohdusta.

Muinaiskreikan kohtua tarkoittavasta sanasta hystera johdettiin parituhatta vuotta myöhemmin diagnoosinimike ”hysteria”, jonka avulla jatkettiin naisen kehon ja mielen välisen suhteen patologisoimista.

Hippokrateen opetuksiin pohjautuvan, ilmeisesti hänen seuraajiensa kirjoittaman Corpus Hippocraticumin mukaan naisen oli syytä mennä naimisiin nuorena ja synnyttää usein, jotta kohtu saisi toteuttaa luonnollista tarkoitustaan ja kehon ja mielen sairaudet pysyisivät loitolla.

Cleghorn muistuttaa, että antiikin aikoina lääketiede oli sosiaalinen ja kulttuurinen käytäntö, joka kyllä pyrki selittämään sairaudet luonnollisilla syillä mutta ei pystynyt todentamaan monia oletuksiaan. Naisen fysiologiasta ei tiedetty paljoakaan. Suppean tietämyksen ja patriarkaalisten asenteiden vuoksi naisen ajateltiin olevan yhtä kuin lisääntymiskykynsä ja myös täysin lisääntymiselimiensä armoilla.

Tulkinnat naisten alemmuudesta saivat synkempiä sävyjä kristinuskon alkuaikoina.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan ensimmäinen nainen, Eeva, oli monin tavoin vajavainen. Hänet tehtiin jälkikäteen Aadamin kylkiluusta, ja paratiisissa hän osoitti moraalisen alemmuutensa syömällä ja houkuttelemalla Aadaminkin syömään kiellettyä hedelmää.

”Tämä kuvaa hyvin sitä, että miesten ajateltiin edustavan järkeä ja hyvettä ja naisten niiden vastakohtia. Kun tultiin keskiajalle, lääketieteelliset ja uskonnolliset käsitykset olivat punoutuneet yhteen ja ajateltiin, että heikkoutensa vuoksi naiset ovat alttiita tekemään pahaa.”

Erityisen epäluuloisesti suhtauduttiin vaihdevuosi-ikäisiin ja sitä vanhempiin naisiin. Cleghornin mukaan vaihdevuosien oireet diagnosoitiin usein noituudeksi, ja hedelmällisyyden loppuminen nähtiin sairautena, joka saattaa kehon ja mielen epäjärjestykseen.

”Avioliiton ja lisääntymiseen tähtäävän seksin ajateltiin pitävän naisten perisynnin kurissa, ja itsenäiset ja synnytysiän ohittaneet naiset nähtiin uhkaavina, jopa demonisina. Heistä päästiin kätevästi eroon syyttämällä heitä noituudesta ja tuomitsemalla heidät kuolemaan.”

Cleghorn täsmentää, että lääketiede ei aiheuttanut myöhäiskeskiajalla alkaneita noitavainoja ja että Euroopassa noin viidesosa noitina surmatuista oli miehiä. Lääketiede kuitenkin auttoi perustelemaan tulkintoja naisten kelvottomuudesta.

Ajatus siitä, että naisten fysiologia oli vajavaista ja syntistä, johti lääketieteessä myöhempinäkin vuosisatoina naisten terveyttä ja hyvinvointia laiminlyöviin käytäntöihin.

Kun 1800-luvulla kehiteltiin moderni emätintähystin, jotkut gynekologit kieltäytyivät käyttämästä sitä, koska he uskoivat, että jos tähystin koskettaisi naisen vulvaa, vaginaa tai kohdunkaulaa, naisen seksuaaliset halut ryöstäytyisivät valloilleen.

”Säädyllisyyden varjeleminen oli heistä tärkeämpää kuin tiedon hankkiminen, naisten sairauksien hoito ja kärsimyksen vähentäminen”, Cleghorn sanoo.

Cleghornin mukaan osa lääkäreistä myös piti synnytyskipua vielä 1800-luvullakin rangaistuksena perisynnistä. Siksi he vastustivat kivunlievityskeinojen kehittelemistä ja käyttämistä – naisethan olivat kipunsa ansainneet.

Jos nainen poikkesi hänelle osoitetusta säyseän kodinhengettären roolista esimerkiksi seksuaalisella aktiivisuudellaan tai huonotuulisuudellaan, niin sanotut parannuskeinot saattoivat olla julmia. Esimerkiksi lontoolaiskirurgi Isaac Baker Brown ”paransi” 1860-luvulla klinikallaan hysteerikoiksi tai muuten epävakaiksi luokiteltuja naisia poistamalla heiltä häpykielen pään.

Yhdysvaltalaiset neurologit Walter Freeman ja James Watts taas tarjosivat ahdistuneille, masentuneille ja muuten muottiin sopimattomille naisille parannuskeinoksi lobotomiaa eli toimenpidettä, jossa kirurgi porasi kalloon reiän ja katkaisi otsalohkojen yhteydet taemmas aivoihin.

Cleghornin mukaan lobotomioita tehtiin Yhdysvalloissa 1940- ja 1950-luvulla arviolta 40 000–50 000 ja Britanniassa noin 17 000. Kolme neljästä toimenpiteen kohteesta oli naisia.

Naisen lobotomiasta päätti joskus lääkäri, joskus perheen patriarkka. Esimerkiksi John F. Kennedyn isä Joseph P. Kennedy teetti lobotomian tyttärelleen Rosemary Kennedylle, joka oli koko ikänsä kärsinyt oppimisvaikeuksista ja ahdistuksesta ja jonka ailahteleva, impulsiivinen käytös uhkasi isän mielestä perheen mainetta. Lobotomian jälkeen Rosemary ei kyennyt kävelemään eikä puhumaan, ja hän vietti loppuelämänsä laitoksessa.

”Kaikkia näitä erillisiä tapauksia ja vaiheita yhdistää ajatus, että naisten kehot eivät ole heidän omiaan, vaan miesten määräysvallassa ja miesten muokattavissa”, Cleghorn sanoo.

Cleghorn kertoo järkyttyneensä tutkimustyötä tehdessään eniten siitä, miten räikeästi lääketieteen historiassa on rikottu mustien ja muiden rodullistettujen naisten kehollista itsemääräämisoikeutta.

”Rasistiset harhakäsitykset ovat mahdollistaneet sanoin kuvaamattoman julmuuden heitä kohtaan. Pitkään muun muassa uskottiin, että rodullistetut eivät koe yhtä paljon kipua kuin valkoiset.”

Esimerkiksi modernin gynekologian isäksi kutsuttu yhdysvaltalaislääkäri James Marion Sims teki 1800-luvun puolivälissä mustilla orjanaisilla äärimmäisen tuskallisia kirurgisia kokeita ilman puudutusta.

Natsi-Saksassa tutkiva gynekologi Carl Clauberg teki Auschwitziin ja Ravensbrückiin viedyillä juutalais- ja romaninaisilla joukkosterilointikokeita. Hän ruiskutti satojen naisten munasarjoihin formaldehydiä, mikä aiheutti hirvittäviä kipuja ja usein myös kuoleman.

1930-luvulla Mississippin osavaltion hallinto antoi kirurgeille ja gynekologeille oikeuden poistaa mustilta naispotilailta munanjohtimet tai kohdun ilman näiden lupaa tai salaa esimerkiksi umpilisäkkeen poiston yhteydessä. Operaatio tunnettiin nimellä ”mississippiläinen umpilisäkkeen poisto”.

Cleghorn näyttää kirjassaan lukuisin esimerkein, miten sukupuolen lisäksi ihonväri, fyysinen kykenevyys ja sosioekonominen luokka ovat aina vaikuttaneet ihmisen kohteluun.

”Esimerkiksi ehkäisypilleri on ollut vapauttava keksintö monille hyväosaisille naisille, mutta ei niille köyhille puertoricolaisnaisille, joilla sitä aikanaan testattiin riskeistä kertomatta. Osa koehenkilöistä sairastui ja kuoli, koska sen hormonipitoisuudet olivat liian korkeat.”

Lääketieteen pitää kohdata nämä historialliset kauheudet ja ottaa niistä opiksi, Cleghorn sanoo.

Jatkossa lääketiedettä on hänen mukaansa kehitettävä niin, että se huomioi ihmisten moninaisuuden ja perustuu sitä koskevaan tietoon. Tätä tietoa ei saa vain biologisen näytön perusteella vaan myös ottamalla selvää, millaista eri kehoissa on elää.

Cleghornin ohje onkin: Kuunnelkaa naisia ja muita tähän asti ohitettuja. Kohdelkaa heitä oman kokemuksensa ja kehonsa auktoriteetteina ja kyselkää heiltä lisää. Niin voitte oppia kehollisuudesta ja sairauksista valtavasti.

”Muille sairaille naisille ja toiseutetuille taas haluan sanoa, että kehosi on omasi ja kipusi on arvokasta. Kokemuksesi ansaitsevat tulla kuulluiksi ja otetuiksi vakavasti.”

Elinor Cleghorn: Sairas ja viallinen — Naiset lääketieteen historiassa (Unwell Women. A Journey Through Medicine and Myth in a Man-Made World), suom. Veli-Pekka Ketola. Bazar, 2021. 448s.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat