Don’t Look Up on parhaita ilmastonmuutoselokuvia koskaan, koska se ei ole satiiri - Kulttuuri | HS.fi

Don’t Look Up on parhaita ilmaston­muutos­elokuvia koskaan, koska se ei ole satiiri

Tähän mennessä mikään tapa kertoa ilmastonmuutoksesta ei ole muuttanut käytöstämme, ja tuskin tämänkään elokuvan kerrontatapa muuttaa. Mutta pisteet valtaapitävien lyömisestä ja ilmiselvyyksien kertomisesta on annettava, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Pekka Torvinen.

Pelastuuko maailma vai törmääkö komeetta? Yhdysvaltain johto sekä palvottu miljardööri seuraavat tapahtumien edistymistä elokuvassa Don’t Look Up. Näyttelijät vasemmalta Jonah Hill (Jason Orlean), Paul Guilfoyle (kenraali Themes), Mark Rylance (Peter Isherwell), Meryl Streep (presidentti Janie Orlean).

28.12.2021 12:08

Netflixissä joulun aikaan julkaistu, tähtinäyttelijöitä pursuava Don't Look Up kertoo Maata kohti tulevasta komeetasta, joka osuessaan tuhoaa ihmiskunnan. Ei kuitenkaan tarvitse kuin vähän koskettaa pintaa, ja se karisee pois: ilmastonmuutoksesta ja siihen vastaamisesta tämä tosiasiassa kertoo.

Nyt seuraa juonipaljastus, niin kuin tällaisissa jutuissa aina seuraa!

Tämä paljastus lienee suurimmalle osalle katsojista ilmiselvä jo elokuvan alusta asti: komeetta osuu Maahan ja myös tuhoaa ihmiskunnan. Meillä oli kollektiivisesti hetki aikaa tehdä asialle jotain, osa meistä yritti, itse asiassa todennäköisesti aika iso osa, mutta poliittinen eliitti, talouselämä ja media hidastelivat aivan liian kauan ja uskoivat, että ratkaisuksi riittää hyssyttely ja teknologia, että sen avulla katastrofista voi itse asiassa olla hyötyä ”ihmiskunnalle” eli ei ihmiskunnalle vaan rikkaille maille ja niissäkin maissa lähinnä (super)rikkaille.

Useissa kritiikeissä elokuvaa on syytetty liiasta ilmiselvyydestä. Ohjaaja ja käsikirjoittaja, The Big Shortista ja Vicesta tuttu Adam McKay (elokuvan tarinan takana on myös vasemmistolainen toimittaja David Sirota, Bernie Sandersin entinen puheidenkirjoittaja) tietää meidän katsojien olevan vihaisia, joten hän tekee meille vihaisen elokuvan, jonka satiiri ei jää kellekään epäselväksi: ihmiset ovat tyhmiä, mistään ei tule mitään, olemme tuhon omia.

”MIKSETTE TAJUA?!” elokuva useiden arvioiden mukaan huutaa huutamistaan. Näin ei saisi esimerkiksi Rolling Stonen ja Rogerebert.comin arvioiden mukaan tehdä, se ei ole hyvää estetiikkaa.

Don’t Look Up ei ole terävä partaveitsi vaan tylppä instrumentti”, Rolling Stone kirjoittaa.

Don’t Look Up luulee vetelevänsä useista järkevistä poliittisista langoista samalla kun se vain esittelee ilmiselvää ja halpaa, uudestaan ja uudestaan”, Rogerebert.com kirjoittaa. Arvion mukaan elokuva ei sano mitään uutta siitä, miten misinformaatiosta tuli poliittinen ase tai miten skandaalit ovat todellista oopiumia kansalle, oli skandaalin tähti sitten poptähti tai presidentti.

Monessa arviossa penätään enemmän hauskuutta. Onhan elokuva kuitenkin komedia. Vai onko? Miksi tämä kysymys näyttää käyneen niin harvan mielessä? Elokuva ei nimittäin minunkaan mielestäni ole hauska kuin aivan parissa kohtaa. Komediaton komedia.

Don’t Look Up on erittäin onnistunut elokuva, mutta ei satiirinsa takia, jota ei oikeastaan edes ole.

Voiko ilmiselvä olla satiiria? Miksi The White Lotuksen ilmiselvyyksiä ja pahvisia hahmoja rakastettiin, mutta tässä ne eivät monelle kelpaa?

Juuri ilmiselvyytensä takia elokuva on parhaita ilmastonmuutoksesta kertovia teoksia koskaan. Se on heti ensimmäisen pyyhittävän pinnan eli komeettajuonen alla lähes banaalilla tavalla totta. Suurimman osan näistä totuuksista se huutaa, mutta ei kaikkia. Ehkä siksi ne näyttävät menneen osalta kriitikoista ohi.

Elokuvan ”komedia” ja ”satiiri” on tarkoituksella ilmiselvää, koska elokuva yrittää sanoa jotain muuta. Ihmettelen, etteivät niin monet arvioitsijat ole oikein tajunneet tätä. Samaa ihmetteli myös muun muassa Current Affairs -lehden Nathan J. Robinson: jos elokuvan yhteiskunnallisia viestejä ei huomaa, mikä arvo on esteettisellä kritiikillä?

Sen sijaan tieteentekijät ovat asian tajunneet. Kuten tutkija Peter Kalmus Twitterissä sanoi: ”Ilmastotieteilijänä elän Don’t Look Upin maailmassa joka helvetin päivä.”

Tai kuten toinen ilmastotieteilijä Michael E. Mann kirjoituksessaan Boston Globessa sanoo: ”Don’t Look Up ei onnistu siksi että se olisi hauska ja viihdyttävä, vaan se onnistuu, koska se on komediaksi tekeytynyttä vakavaa yhteiskuntapoliittista kommentaaria.”

Mikä elokuvassa on ilmiselvää?

Ilmiselvää on Yhdysvaltain presidentin Orleanin (Meryl Streep) tollous, mutta ei edes yhtä paha tollous kuin vielä vuosi sitten vallassa olleen Donald Trumpin kyyninen typeryys. Sitä ei voi satirisoida, parempi tyytyä lite-versioon.

Ilmiselvää on, että ainakin Yhdysvalloissa yksi suuri tv-kanava eli Fox News on pelkkää propagandaa, rakennettu pönkittämään tasan yhden puolueen menestystä. Mutta aivan yhtä ilmiselvää on käytännössä kaikkien suurten medioiden päivittäinen keskittyminen skandaaleihin ja yhdentekevyyksiin, minkä takia isommat prosessit unohdetaan aivan liian nopeasti ja liian usein. Näin se menee, ja kaikki paitsi kaikkein pahimmin pihalla olevat mediapomot tietävät tämän.

Ilmiselvää on, että viestin sisältöä tärkeämpää on, miten sen esittää. Näin on aina ollut, nykymediamaasto vain kiihdyttää ilmiötä. Tämä seikka nähdään elokuvan sisällä, mutta myös sen ulkopuolella: kuten Current Affairsin Robinson kirjoittaa, osa elokuvan saamista arvioista voisi olla suoraan elokuvassa esimerkkeinä siitä, miten tyyli on julkisuudessa aina tärkeämpää kuin sisältö.

Ilmiselvää on, että tieteentekijä ei voi järjestelmässämme vain huutaa totuutta maailmanlopusta. Miksi niin negatiivinen? Entä positiiviset puolet, eikö nekin pidä huomioida, media, poliitikot ja talouseliitti kysyvät. Pitääkö aina olla noin synkkä? Näin on tapahtunut koko 2000-luvun, tämä on kaikkein ilmiselvintä!

Kun elokuvassa ajankohtaisohjelman ankkuri Jack Bremmer (Tyler Perry) kysyy komeetan löytäneeltä tähtitieteilijä Kate Dibiaskylta (Jennifer Lawrence), voisiko komeetta osua Bremmerin exän taloon, ja nauraa sitten vitsin merkiksi, elokuva kommentoi samalla myös itseään. Elämän ja kuoleman, koko sivilisaation elämän ja kuoleman kysymyksestä tehdään komediaa. Ja kun Dibiasky alkaa huutaa oikeutetusti maailmanlopusta, hänet vaiennetaan. Keskiluokkaista elämää ja sen ikuisuuden illuusiota ei pidä särkemän.

Onneksi Randall Mindy (Leonardo DiCaprio) osaa esiintyä, ja pian hän onkin joka toisen lehden kannessa seksikkäimpänä tähtitieteilijänä, AILF:nä. Hänet järjestelmä ottaa sisäänsä ja neutraloi.

Himesh Patelin (vas. edessä) näyttelemä Phillip on häikäilemätön toimittaja, joka seurustelee komeetan ensimmäisenä havainneen tähtitieteilijä Kate Dibiaskyn kanssa.

Ilmiselvää on, että jokin osa poliittista spektriä hyödyntää kriisiä omaksi edukseen ja manipuloi osan kansasta puolelle erinäisillä valheilla vain saadakseen valtaa. Älä katso ylös! Totuudesta viis, vaikka siellä ylhäällä se lopulta näkyy aivan omin silmin. Näin on käynyt, näin on käyvä.

Ilmiselvää on, että ainakin osa talouselämästä alkaa puhua bruttokansantuotteesta ja katastrofin mahdollisista positiivisista vaikutuksista. Niin paljon arvokkaita mineraaleja komeetassa! Ilmastonmuutos, sehän avaa Koillisväylän ympärivuotiselle laivaliikenteelle! Ilmastonmuutos, ehkä Suomi hyötyy pidemmistä kesistä! Ei voi tehdä kireämpää sääntelyä, teollisuus katoaa, työpaikat katoavat. Niin ja entä se bkt, ajatelkaa lapsia!

Jostain syystä kuuntelemme tällaisia puheenvuoroja nauramatta niille. Kuuntelemme Elon Muskia niin kuin elokuvassa kuunnellaan Peter Isherwelliä (Mark Rylance), vaikka samalla tiedämme, että mies on monien mielipiteittensä osalta täysin tietämätön idiootti. Luulemme, että suuri määrä rahaa tarkoittaa viisautta, vaikka niiden välillä tuskin on minkäänlaista korrelaatiota, ja annamme valtavan rikkaiden ihmisten rikkoa politiikkamme, jonka ideaali on yksi ihminen yksi ääni, mutta jonka kaikki tietävät korulauseeksi. Ja kaiken lisäksi: mitä rikkaampi on, sitä vähemmän ilmastonmuutoksella on henkilökohtaista vaikutusta. Rikkaat sopeutuvat, köyhät kuolevat. Tämä on ilmiselvää, mutta sanoitetaan liian harvoin.

Mies on monien mielipiteittensä osalta täysin tietämätön idiootti.

The Economistin toimittaja Ryan Avent kirjoitti syyskuussa blogissaan liian monen taloustieteilijän jakamasta lähes herttaisen naiivista harhasta, jonka mukaan ihmiskunnan historian suurin kriisi olisi ajateltavissa jonain x prosentin pudotuksena kansantalouksien tuotantoon riippuen siitä, missä vaiheessa ilmastonmuutokselle päätetään tehdään jotain. Silti tämä naiivius on Aventin mukaan lähes kaiken ”hienostuneen politiikkadebatin” lähtökohta.

”Kun teemme näin, me huijaamme itseämme sataprosenttisesti. Mietitäänpä hetki. Me työnnämme ilmakehää ja globaalia ilmastoa selvästi yli sen historiallisen vaihteluvälin, jossa monimutkaiset sivilisaatiot kehittyivät. –– Meillä on todistusaineistoa siitä, että muutokset ilmastossa vaikuttivat aiempiin sivilisaatioiden tuhoutumisiin. –– Olemme matkalla tulevaisuuteen, jossa ympäri tiiviisti asuttua tropiikkia äärimmäiset lämpöaallot tarkoittavat sitä, että ilmastoiduista tiloista poistuminen on päivätolkulla hengenvaarallista; jossa sään ääri-ilmiöt aiheuttavat toisinaan valtavia maatalouden tuotannon pudotuksia; jossa muuttoliikkeiden suuruus ylittää kaikki aiemmat epäonnisten virrat, jotka ovat sekoittaneet rikkaan maailman politiikan viime vuosina.”

Ja jotkut todella luulevat, että tämä tulevaisuus voidaan asettaa koordinaatistoon, jossa on historiallinen bkt:n ja tuottavuuden kasvu, ja ei muuta kuin vähän parametrejä muuttamaan, katsotaas mitä täältä tulee... Kun tosiasia on, että tulevaisuus näyttää tuntemattomammalta kuin pitkään aikaan. Olemme kartoittamattomilla vesillä. Kuten Avent kirjoittaa: ilmastonmuutoksen osalta panokset ovat aivan liian suuria, jotta sen voisi jättää taloustieteilijöiden käsiteltäväksi.

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC linjasi vuonna 2018, että mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan pitää 1,5 asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna ja siten välttää pahimmat katastrofit (erilaisia katastrofeja on tulossa ja tulee jo nykyisellä 1,1 asteen lämpenemisellä), tarvitaan ”nopeita, kauaskantoisia ja ennennäkemättömiä muutoksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla”. Vaadittujen muutosten mittakaavalle ei IPCC:n mukaan ole historiallista esikuvaa.

Millaisia suuria muutoksia olemme tähän mennessä nähneet? Emme minkäänlaisia. Niin, ja IPCC on arvioissaan perinteisesti konservatiivinen, ei radikaali organisaatio.

Tähän mennessä mikään tapa kertoa ilmastonmuutoksesta ei ole muuttanut käytöstämme, vaikka kaikki mittarit sanovat sen olevan tuhoisa. Tuskin tämänkään elokuvan kerrontatapa muuttaa, mutta pisteet valtaapitävien lyömisestä ja ilmiselvyyksien kertomisesta on annettava.

On totta, että tämä ei ole kovin sofistikoitunutta kritiikkiä. Tekijät ovat vain listanneet itsestäänselvyyksiä. Mutta jonkun on oltava hovinarri, jonkun on voitava sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita. Kukin nimetköön keisarin miten haluaa.

On annettava pisteet valtaapitävien lyömisestä ja ilmiselvyyksien kertomisesta.

Mikä elokuvassa on sitten vähemmän ilmiselvää?

Iso osa arvioista tuntuu unohtavan, ettei elokuva pidä ihmisten ylivoimaista valtaosaa typerinä eikä nihilistisinä. Päinvastoin elokuva kuvaa suurella lämmöllä joukkoa erilaisia ihmisiä, jotka ottavat uhan tosissaan, jotka yrittävät tehdä asialle jotain, mutta jotka järjestelmä sekä poliittinen ja taloudellinen eliitti tyrmäävät. Ja kun tilanne on toivoton, tämä joukko kohtaa sen päät pystyssä, yhdessä, ilman paniikkia.

Poliittinen ja taloudellinen eliitti sen sijaan juoksee tekosyiden avulla karkuun, ja kulttuurieliitti yrittää vähentää polarisaatiota puhumalla kahdesta ääripäästä ja niiden välimaastoon pääsemisestä (elokuvassa Hollywood-näyttelijätähdellä on pinssi, jossa on nuoli sekä ylös että alas), ihan niin kuin totuuden ja valheen välissä olisi jokin välimaasto, tai että voisi olla yhtä aikaa niin totuuden kuin valheen puolella. Ristiriidan laki on yhä olemassa.

Elokuva kuvaa lyhyesti myös tavallisia ihmisiä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan tutkijoita, mutta valtio vaientaa tutkijat ja media keskittyy lillukanvarsiin.

Elokuva näyttää myös, että valheisiin mukaan lähteneet ihmiset osaavat ajatella lopulta itse. He tajuavat katsoa ylös. He vain näkevät totuuden liian myöhään, kiitos eliitin, joka pelasi omia pelejään välittämättä mistään muusta kuin itsestään ja muutamasta biljoonasta dollarista lisää.

Elokuvan loppuillallinen, ruokailu ystävien kesken ennen komeetan iskeytymistä mereen, sehän kuvaa ihmiskunnan parhautta! DiCaprion näyttelemä Randall Mindy sen sanoo: meillä todella oli kaikkea, eikö ollutkin?

Kapinoimme, ja siksi olemme olemassa. Monikko.

Lue lisää: Maailmantähdet Leonardo DiCaprio ja Meryl Streep puhuvat yllättäen suomea Netflixin uutuuselokuvassa – Netflix on alkanut toteuttaa dubbauksia myös suomeksi

Lue lisää: Jouluna Netflixin jättihitiksi noussut Don’t Look Up on katastrofielokuvaksi puettu satiiri – Vakava viesti ilmastonmuutoksesta hukkuu paikoin hälinään

Lue lisää: Timothée Chalamet on uuden sukupolven supertähti, joka saa keski-ikäiset toimittajat näyttämään typeryksiltä kysymyksineen: Tällainen on huimaan suosioon noussut 25-vuotias näyttelijä, älykkö ja tyyli-ikoni

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat