Runoilija Olli Sinivaara näkee puut vivahteikkaammin kuin kukaan aikaisemmin - Kulttuuri | HS.fi

Runoilija Olli Sinivaara näkee puut vivahteikkaammin kuin kukaan aikaisemmin

Talven metsä paljastaa loputtomasti värejä, kun oikein katsoo.

Olli Sinivaara luo runoillaan tarkkoja, keskittyneitä, kerrostuvia kuvia.

1.1. 15:09

Runot

Olli Sinivaara: Puut. Teos. 41 s.

En tunne ketään muuta nykyrunoilijaa, joka keskittyisi luontoon yhtä tiukasti ja rikkaasti kuin Olli Sinivaara. Ei ehkä kaikissa kirjoissaan, mutta ainakin uusimmassa kokoelmassaan Puut.

Luonto­kuvathan ovat sinänsä runouden peruskauraa. Vaikkapa romantiikan runoilijat, tai jo Goethe, käyttivät nimenomaan luontoa kuvaamaan sisäisiä liikahduksiaan.

Suomessa tunnetaan totta kai Risto Rasa, joka taitaa pelkistyksen. Sinivaara vain on kuvakieleltään runsaampi, jopa huima. Hänen luontonsa ilmaisee heltymätöntä liikettä, eikä siihen voi kuvitella Rasan metsän vihreää ovea tai herttaista tiskaavaa toukkaa.

Nyt runokuvat ja itse aikakin kerrostuvat: yhdessä koivussa on ”monta koivujen vuodenaikaa.”

Sinivaara ei ole romantikko siinä mielessä kuin sana yleensä ilmaistaan. Hän tekee tarkkoja, keskittyneitä, kerrostuvia kuvia. Koskaan ennen tuskin on tarkasteltu koivuja ja mäntyjä näin monesta kulmasta.

Kaikki on kesken, liikkeessä kohti jotain suurempaa. Se kyllä sopii 1700-luvun lopun varhaisromantiikan teoreetikon Friedrich Schlegelin aatoksiin.

”Joka askeleella aukeaa / aina vain enemmän vihreän hyökyjä, / enemmän lehtien aavoja”, Sinivaara kirjoittaa koivuista. Mänty taasen ”kohoaa vuona ja virtana, / purkautuu alhaalta ylöspäin, / hyökyy kohti korkeutta, / ja takaisin alas”.

Puissa on voimaa. Sen havaitseminen laajentaa perspektiiviä. Näissä runoissa harmaakin saa vahvoja sävyjä, ja vihreä pursuaa jo tavatonta elinvoimaa.

Vain muutaman kerran siihen tarvitaan havaitsijan läsnäoloa. Silloin runojen minä astuu esiin tahtovana olentona.

Kuten silloin, kun hän yrittää kulkea syvemmälle mäntyjen vähäiseen vihreään, ”kulkea pitemmälle kunnes / taas jonkin havun päässä vihreä on kirkas”.

Ohuen mutta painokkaan teoksen puolivälissä alan kaivata näkymien laajentumista. Onneksi sellainen onkin tiedossa, ainakin kuvakielen tasolla: Lumisateen ”vikuroivat sivut” kasaavat kirjastoja ja ”himmeäkiteiden hiekan dyynejä”.

Kyllä, näkymät avartuvat kokoelman mittaan. Jokunen runo tuo mieleen Tomas Tranströmerin yllättävät rinnastukset. Eeva-Liisa Manner mainitaan kerran.

Sinivaaran kieli ja kuvat ovat tällä kertaa sinänsä yksikertaisia, on valoa ja väriä, puitten lisäksi myös varpuja ja sammalta.

”Auringon kaivokiteen” ja ”vihreän pilkahdustyömaiden” kaltaisia metaforia käytetään säästeliäästi. Sinivaara vain liu’uttaa eri elementtejä yhteen ja saa näin tutun tuntuisen metsämaisemankin loputtomaan liikkeeseen.

Hän näkee puut metsältä, metsän puilta ja kauas niiden taakse.

Vaikka puiden myötä ylletään taivaaseen ja kauas merelle, vaikka lopulta meren kulku on ”liikkeenvalonliike syvällä minussa”, mieltäni jää vaivaamaan, puuttuuko kokoelmasta sittenkin jokin ulottuvuus.

Mikä se voisi olla? Ehkä pohdinta metsästä kulttuurisena tekijänä. Ihmisten maailma pysyy pitkään loitolla. Voi tietysti väittää vastaan, että runojen tehtävä ei ole moisia pohtia. Kysymys jää silti ilmaan.

Joka tapauksessa Puut tuo runsaasti väriä talveen, enemmänkin. Talvenharmaan tasangoille, ”niiden neonvalkealle vadille, uusi maailma putoaa / valkean valkea.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat