Pohjoisranta 12 – Jörn Donnerin kirjasto – vihkii osaksi lukemista, joka ei pääty koskaan - Kulttuuri | HS.fi

Pohjoisranta 12 – Jörn Donnerin kirjasto – vihkii osaksi lukemista, joka ei pääty koskaan

Jörn ja Rafael Donner Pohjoisranta 12:n asunnossa vuonna 2017.

31.12.2021 2:00

Kun Jörn Donner kaksi vuotta sitten tammikuun lopussa kuoli keuhkosairauksien osastolla Meilahdessa, hänen kuopuksensa Rafael Donner päätti vielä samana iltana ”tunnemyrskyisessä tilassa” käydä isänsä toimistolla Pohjoisranta 12:ssa.

”Pohjoisrannan Balzacin”, kuten kriitikko Timo Hämäläinen muinoin luonnehti, poika on laatinut jälkisanat ja ottanut valokuvat Kai Ekholmin juuri ilmestyneeseen kirjaan Jörn Donnerin kirjasto (Donner Productions, 173 s.). Teos on kiehtova, kaunis ja jopa intiimi.

Missään muussa osoitteessa suomalaisen sivistyksen perinne ei tiivisty yhtä hyvin ihmisen kokoiseksi kuin siellä.

Oikeastaan pitäisi puhua vain sivistyksen perinteestä, sillä jo Jörnin isä Kai sekä isoisä Otto olivat kosmopoliitteja. Ennen Jörnin kirjastoa heidän valtavat kokoelmansa sijaitsivat samoissa Pohjoisrannan 4,2 metriä korkeissa huoneissa.

Viime vuonna myös elämäkerran Donnerista julkaisseen Ekholmin mukaan Donner ei kerännyt kirjoja vaan tarvitsi niitä avartuakseen ja kirjoittaakseen itse. Varsinkin vanhemmiten ihmiset saattoivat ikävystyttää häntä, kirjat eivät koskaan.

Tärkeää oli ennen muuta poliittinen historia ja yleinen historia, mutta myös melkeinpä mikä tahansa muu laji aina dekkareihin ja kalakirjoihin saakka. Ruotsiksi, suomeksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi.

Donner itse arvioi, että hänen käsiensä ja silmiensä kautta kulki yli 20 000 kirjaa. Niistä noin puolet on jäljellä – Pohjoisrannan lisäksi Rauhankadun ja Bromarvin kodeissa – sillä suurkuluttaja lahjoitti paljon julkisiin kokoelmiin, antoi divariin sekä raivasi roskalavalle.

Hänen kirjastonsa ei tullut koskaan valmiiksi niin kuin yksikään kirjasto saati uteliaisuutensa säilyttävä ihminen ei tule.

”Tietokone oli jätetty päälle, kuten aina”, poika kirjoittaa kuolinpäivän illasta Pohjoisrannassa.

Isä tuntuu olevan läsnä. Kirjat, merkinnät niissä ja laput niiden välissä ovat täynnä elämää. Ne puhuvat kävijälle pois lähteneen olemuksesta, vaiheista ja maailmankatsomuksesta.

”Pidän ajatuksesta, että hän on täällä”, Rafael Donner kirjoittaa.

Jotakin on aistittavissa myös suomalaisittain ainutlaatuisen kulttuurisuvun aiemmista sukupolvista, kaikkiaan 130 vuoden ajalta, ja Jörn Donnerin kirjasto antaa myös sivullisen vahvan tuntuman jatkumoon.

Alkuun poika ajatteli vain nostelevansa kirjoja pöydiltä ja lattioilta takaisin hyllyihin.

Sitten virisi kunnioittava halu koota kirjoja muistakin osoitteista ja järjestää kokoelma Pohjoisrantaan ”entiseen loistoonsa”, jota ei tietenkään koskaan oikeasti ollut. Järjestelyhommaa sitten piisasikin.

Nyt työ on tehty, ja lokakuusta alkaen asunto on ollut kokeilumielessä residenssikäytössä yhteistyössä Svenska kulturfondenin ja Konstsamfundetin kanssa.

Kokeilu päättyy umpeutuvan vuoden viimeiseen päivään, mutta Rafael Donner toivoo sille jatko, ja myös suomenkielisen kulttuuriväen parissa.

”Mitään museota saati suljettua tilaa emme siitä veljeni kanssa halua”, hän sanoo. ”Haluamme, että muutkin ihmiset saisivat työskennellä siellä ja inspiroitua siitä.”

Vaikka omista pikku visiiteistäni Pohjoisrannassa on jo kauan, muisto on kirkas: ei tällaista paikkaa voi olla olemassa!

Joten tuskin sitä kukaan tosissaan osaa edes haluta pelkästään itselleen. Kuin korkeintaan lainaksi, mikä juuri perillisten tarkoitus nyt onkin.

Pyhiinvaelluskohteisiin hinkuajat menkööt kirkkoihin ja luonnon alttareille. Pohjoisranta 12 on kirjojen, lukemisen ja kirjoittamisen – kaikkeen niiden tiimoille liittyvän ilon, vaivan, yrittämisen, onnistumisen ja oman riittämättömyyden – temppeli.

Kenellä mahdollisuuksia on, tehköön tämän tyyssijan hyväksi jotakin. Toista ei tule.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat