”Mieluummin rehellistä pohjasakkaa kuin itseään kusettavaa keskiluokkaa”: Punkyhtye Ydinperhe sivaltaa keskiluokkaista elämäntapaa, ja erityisesti heillä on viesti asuntosijoittajille - Kulttuuri | HS.fi

”Mieluummin rehellistä pohjasakkaa kuin itseään kusettavaa keskiluokkaa”: Punkyhtye Ydinperhe sivaltaa keskiluokkaista elämäntapaa, ja erityisesti heillä on viesti asuntosijoittajille

Hardcore-punkbändi Ydinperhe sai alkunsa työväen kokoontumispaikkana tunnetun Hakaniemen torin kupeessa. Paikka oli enne: bändin proletaaripunk soi kolmannella levyllä yhtä luokkatietoisena kuin ennenkin.

Punk-yhtye Ydinperheen jäsenet Matti Torvinen (vas.), Heikki Romppainen, Aleksi Nurminen ja Vilja Joensuu hammaspesulla Hakaniemessä.

12.1. 16:00

Luokkajako ja sen vaikutukset alemmassa asemassa olevien ihmisten elämään. Siinä punkbändi Ydinperheen lyyrinen keihäänkärki siitä lähtien, kun yhtye lauloi ensimmäisellä pienlevyllään olevansa ”mieluummin rehellistä pohjasakkaa kuin itseään kusettavaa keskiluokkaa”.

Jo bändin nimi on ironinen sivallus elämisen perusmallina pidettyä keskiluokkaista ihannetta kohtaan.

Hyvänä johdatuksena Ydinperheen ajatteluun toimii tammikuussa ilmestyvän Kymmenen välivuotta -levyn kappale Jokapäiväinen konfliktimme.

Meilki oli se yrittäjän poika, joka kovasti koitti puhuu toimarille ku kaverille, mut joutu itekin toteemaan, et sitä ei paljon hitsarin mielipide paina / Sulle ei makseta puhumisesta palkkaa niinku sanotaan

Levyn muilla kappaleilla muun muassa kritisoidaan heikompiosaisia nöyryyttäviä tosi-tv-sarjoja ja neuvotaan, kuinka köyhän kannattaa aina valita tuotteet kaupan alahyllyltä.

”Ehkä se on tietynlaista luokkatietoisuuden ylläpitämistä ja vaalimista. Elämän lattiatason realiteettien toteamista ja käsittelyä”, bändin solisti Matti Torvinen kommentoi tekstejään – ja sanoo heti perään jotain radikaalia: ”Useimmista asioista ei ole pakko olla mitään mieltä. Kiinnostavampaa on yrittää ymmärtää.”

Yksi niistä asioista, joista bändillä kuitenkin on mielipide, on asuminen. Aiheesta ei monikaan bändi laula, vaikka kyse on ihmisen perustarpeesta ja toisaalta miljardibisneksestä. Köyhillä ei ole enää 2000-luvulla ollut varaa ostaa asuntoa Helsingistä, ja myös vuokra-asuntojen hinnat ovat karanneet käsistä sen jälkeen, kun vuokrasääntely purettiin Suomessa 1990-luvulla.

Voitte luottaa et kun me häädetään asuntosijoittajat vittuun niin kaikki hinnat putoo alas, Torvinen tarjoaa ratkaisua asunto-ongelmaan uuden levyn kappaleessa Slummiutumisen puolesta.

Mä oon rakennusinsinööri, mä tiedän nää hommat, hän jatkaa biisissä.

Eikä puhu palturia. Hän työskentelee rakennusalalla työnjohtajana.

Torvisen tekstejä ei silti pidä lukea kirjaimellisesti. Rivien välissä on paljon ristiriitaisuuksia, härnäystä ja mustaa huumoria.

Tavallaan hän on ristiriita itsekin: Teatteriperheeseen syntynyt kulttuurikodin kasvatti, joka laulaa työväenluokan asioista. Duunarin äänitorvi, joka toimii esimiesasemassa.

”Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että olen aina identifioinut itseni työväenluokkaan. En ole koskaan suuntautunut ammatillisesti taiteen alalle, vaan tehnyt sekalaisia duunarin hommia.”

Vuonna 2014 perustajajäseniin kuulunut kitaristi Hanna Kauppinen jätti yhtyeen. Hänen saappaansa täytti vegaaninahkabuutseillaan punkpiireistä tuttu Aleksi Nurminen (kolmas vasemmalta).

Vaikka moni väittää toisin, punk ei jäänyt 1980-luvulle vaan elää ja voi hyvin. Suomipunkskene on laajentunut ja monipuolistunut: on tullut uusia bändejä, uusia alagenrejä, uusia ideologioita.

Nykyskenen hajautumisesta ja tilkkutäkkimäisyydestä saa käsityksen, kun Ydinperhettä vertaa toiseen alkuvuodesta uuden levyn julkaisevaan punkbändiin, Huoraan.

Ydinperhe on levynsä omakustanteena julkaiseva marginaalinen hardcorepunkbändi, jolla on punkpiirien vahva hyväksyntä. Sillä ei ole ulkopuolista keikkamyyjää, se ei tee musiikkivideoita eikä se juurikaan jaksa markkinoida itseään esimerkiksi painamalla t-paitoja.

Huora on suurehkolle indielevy-yhtiölle Stupidolle levyttävä, Suomen virallisen albumilistan kärjessä käväissyt metallinen punkbändi rokkareiden makuun. Sillä on keikkamyyjä ja promootiovastaava, se tekee musiikkivideoita ja sen laulusolistia on haastateltu valtakunnallisella televisiokanavalla parhaaseen katseluaikaan.

Eroavaisuuksista huolimatta sekä Ydinperhe että Huora ovat aikansa tuotteita siinä mielessä, että niiden mediaani-ikä lähestyy neljääkymmentä. Muitakin indikaattoreita punkin keski-ikäistymisestä on.

”Mä kun teen bändipaitoja, niin yleisin koko on kasvanut S:stä XL:ään”, myös Ydinperheen levynkansitaiteilijana toimiva Matti Torvinen valaisee tilannetta.

Samalla kun ikääntyminen on kasvattanut punkkarien keskivartaloa, se on vähentänyt mustavalkoista suhtautumista siihen, miltä punkin pitäisi kuulostaa. Ydinperheen rumpali Heikki Romppainen näkee tämän hyvänä asiana.

”Musiikki voi olla punkia, vaikkei sitä tehtäisi niin kuin (japanilainen) Disclose teki, että kytketään kymmenen säröpedaalia yhteen. Kun soitettiin Ydinperheen kanssa Sideways-festareilla 2019, nautin siitä, että oltiin siellä vähän kuin oliivi suklaapirtelössä.”

”Bändipaidoissa yleisin koko on kasvanut S:stä XL:ään.”

Ydinperhe sai alkunsa vuonna 2008 Helsingin Hakaniemessä sijaitsevassa kimppakämpässä, jossa kolme neljästä bändin jäsenestä on asunut – ja basisti Vilja Joensuu asuu yhä.

Joensuu, Romppainen ja kitaristi/taustahuutaja Hanna Kauppinen olivat aiemmin soittaneet yhdessä Myyrmannin pommittajan mukaan nimetyssä Gerdt-yhtyeessä. Kun bändi hajosi, kolmikko alkoi ideoida uutta hardcorepunkbändiä, johon Kauppinen pyysi solistiksi bändineitsyt Torvisen.

Se oli erinomainen veto, sillä juuri Torvisen hengästyttävä, punkin lisäksi rapmusiikin kuuntelun muovaama ulosanti oli yksi syy siihen, että Ydinperhe nousi nopeasti suomipunkin kiinnostavimpien nimien joukkoon.

Toinen syy olivat tekstit. Jo Ydinperheen ensimmäinen kappale Virastotalopunk teki selväksi, ettei bändin missiona ollut laukoa punk-kliseitä jo valmiiksi samanmielisille. Päinvastoin kappale piirsi sarkastisen karikatyyrin työtä vieroksuvasta, sosiaalituet baariin kantavasta parikymppisestä Kallio-punkkarista, jolla on ”kuntoutumisohjelmien vastainen asenneongelma”.

Totta mutta hauskaa, moni ajatteli, ja Ydinperheen ensimmäinen seiskatuumainen myi tuhannen kappaleen painoksensa nopeasti loppuun.

Punkin työväenluokkaisuus on perua 1970-luvun lopun Englannista, jossa oi!-tyylisuuntaa edustavat bändit kuten Cock Sparrer alkoivat rakennemuutoksen seurauksena laulaa duunarien arjesta.

Ensimmäinen aallon suomipunk 1970-luvun lopulla ei kuitenkaan ollut erityisen työväenluokkaista, eikä luokkakysymyksistä juuri laulettu Pelle Miljoonaa lukuun ottamatta – kenties pesäeron ottamiseksi 1970-luvun kommunistiseen laululiikkeeseen. Punkia seurannut rujompi hardcore-aalto keskittyi sekin enemmän auktoriteettien solvaamiseen.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, eikä Ydinperheellä ole lopulta paljoakaan yhteistä vanhan suomipunkin saati 1980-luvun hardcoren kanssa. Erotuksena vaikkapa Maho Neitsyeen tai Kaaokseen, jotka tekivät primitiiviset ensilevynsä teini-ikäisinä, Ydinperhe soittaa tiukasti, hoitaa keikkansa ilman humalaista hälläväliä-asennetta ja kirjoittaa moniulotteisia tekstejä, joiden sanoista saa selvää.

”Matin teksteissä ei ole sellaista, että sanotaan mahdollisimman nokkelasti, kuinka kaikki muut ovat tyhmiä”, suomen kieltä opettava Heikki Romppainen innostuu kuvailemaan Torvisen tekstejä. ”Niissä ei manifestoida subjektia, vaan... äh, puhun kuin jossain yliopistossa... esitetään asiat monenlaisista näkökulmista.”

Solisti Matti Torvinen (vas.) sanoo kirjoittavansa tekstejä mieluummin me- kuin minä-muodossa. ”Minulla ei ole mitään tarvetta käsitellä henkilökohtaisia juttujani, vaan asioita, jotka koen meidän yhteisiksi.” Vilja Joensuu soittaa bändissä bassoa, Aleksi Nurminen kitaraa ja Heikki Romppainen rumpuja.

Osa punkin muutosta on se, että bändeissä soittaa ja laulaa nykyään myös huomattavasti enemmän naisia kuin 1970- ja 1980-luvuilla.

Muutos ei ole tapahtunut ilmaiseksi. Heinäkuussa 2021 Instagramiin ilmestyi Punkstoo-niminen tili, jossa naiset nostivat esiin punkpiireissä kohtaamaansa seksuaalista ahdistelua, vähättelyä ja väkivaltaa.

”On ollut ahdistavaa huomata, miten alakulttuurin sisällä on voinut olla toisaalta turvallisissa paikoissa ja omissa kuplissa, mutta sitten toisaalta siihen on kuulunut esimerkiksi päihteiden kautta myös todella altistavia tekijöitä”, basisti Vilja Joensuu sanoo.

Ennen punkstoota oli normaalia, että esimerkiksi Ydinperheen miesjäseniltä tultiin kysymään, mistä he ”keksivät ottaa muijia bändiin”. Nykyään moni miettii sanojaan ja tekojaan tarkemmin, ja kynnys puuttua esimerkiksi kaveripiirissä tapahtuvaan huonoon käytökseen on madaltunut.

”On tietysti hyvä, että asiasta puhuminen on nykyään normaalia”, Joensuu sanoo. ”Mutta punkstoo ei ole millään tavalla ohi. Se on vasta aloittanut prosessin, joka jatkuu ja on monille ihan helvetin raskas. Ja tulee olemaan vielä pitkään.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat