Uskoin kirjan kansikuvan todistavan historian kaikessa raakuudessaan, mutta kuvan tarina olikin täyttä valetta – Kaikki kertomakirjallisuus sekoittaa faktaa ja fiktiota - Kulttuuri | HS.fi

Uskoin kirjan kansikuvan todistavan historian kaikessa raakuudessaan, mutta kuvan tarina olikin täyttä valetta – Kaikki kertomakirjallisuus sekoittaa faktaa ja fiktiota

Vaikka prosaisti tunkisi kirjansa täyteen omaelämäkerrallista ainesta, hän ei välitä todellisuutta sen ”todempana” kuin kuvitteellisista maailmoista kirjoittavat kollegansa, kirjoittaa kirjailija Tommi Melender.

W. G. Sebald

15.1. 2:00 | Päivitetty 15.1. 6:26

Kaikki kertomakirjallisuus sekoittaa faktaa ja fiktiota.

Ei ole romaania, joka ei perustuisi tavalla tai toisella tositapahtumiin, mutta ei ole myöskään romaania, joka ei alistaisi tositapahtumia proosan estetiikalle ja kerronnan ekonomialle.

Jokaisen kirjailijan on tehtävä temppuja vangitakseen lukijoiden mielenkiinto.

Usein toistuvan selityksen mukaan autofiktion suosion taustalla vaikuttaa todellisuusnälkä. Lukijat kaipaavat kirjoja, joissa on kerronnan lumoa, mutta jotka ovat samalla ikään kuin ”totta”.

On houkuttelevaa ajatella, että Tove Ditlevsenin tai Jenny Offillin henkilöt eivät ole vain mielikuvituksen kohinaa tajunnassamme.

Sitä he kuitenkin ovat. Vaikka prosaisti tunkisi kirjansa täyteen omaelämäkerrallista ainesta, hän ei välitä todellisuutta sen ”todempana” kuin kuvitteellisista maailmoista kirjoittavat kollegansa.

Sellaista lukijaa tuskin on olemassa, joka ei tunne minkäänlaista todellisuusnälkää.

Minäkin tunnen sitä aika ajoin, vaikka olenkin kirjailijan ammatissa menettänyt viattomuuteni. Ani harvoin pystyn lukemaan proosaa niin, että unohdan tekstin rakennetun luonteen.

Saksalainen kirjailija W. G. Sebald (1944–2001) onnistui aikoinaan vetämään minut retkuun romaanillaan Austerlitz (suom. Oili Suominen, Tammi, 2002).

Se on niitä kirjoja, joiden äärellä olen tuntenut syvää lukemisen mielihyvää. Kun joku luonnehtii Austerlitzia mestariteokseksi, en huolestu ylisanojen liikakäytöstä.

Austerlitzin kannessa on valokuva pellavapäisestä pikkupojasta koristeelliseen pukuun ja viittaan sonnustautuneena. Valokuva tulee vastaan myös kirjan sivulla hieman puolivälin jälkeen.

Pellavapää on romaanin päähenkilö Jacques Austerlitz lapsena Prahassa vuonna 1939. Tai niin kirjan kertoja väittää.

Pian kuvan ottamisen jälkeen Jacques lähetettiin Kindertransport-junalla natseja pakoon, kuten monet muutkin juutalaislapset. Hänen vanhempansa joutuivat keskitysleirille.

Jacques päätyi Walesiin ja unohti varhaislapsuutensa. Hän luuli olevansa Dafydd Elias, kunnes sai teini-iässä kuulla oikean nimensä.

Austerlitzista tulee kirjassa arvostettu arkkitehtuurin historioitsija, mutta hän kärsii hahmottomasta ahdistuksesta. Vasta kuusissakymmenissä hän saa selville henkilöhistoriansa kauheudet.

Tarina on surullinen ja koskettava, mutta kalskahtaa valitettavan tutulta. Natsien hirmuteot täyttivät Euroopan traagisilla ihmiskohtaloilla, joista on kirjoitettu läjäpäin romaaneja.

Auschwitzista selvinnyt kirjailija Imre Kertész kutsui juutalaisten kärsimyksiä spektaakkeliksi muuttavia romaaneja holokaustipornoksi.

Austerlitz ei tähän kategoriaan kuulu, koska siinä ei ole jälkeäkään valtavirtaproosan latteuksista.

”Sebaldin kirjat erottuvat kaikista muista kirjoista. Hän onnistui toteuttamaan romantiikan mahdottoman ihanteen: luomaan jotain täysin omaperäistä”, sanoo Carole Angier viime vuoden lopulla ilmestyneessä Sebald-elämäkerrassa Speak, Silence (Bloomsbury).

Sebald kirjoittaa kuin kuolleet, kuvaili eräs hänen luovan kirjoittamisen oppilaansa. Luonnehdinta ei ole aivan päätön, sillä Sebaldin kirjoissa on vahva toismaailmallisuuden tuntu.

Proosa on sävyltään vanhahtavaa, melkein antikvaarista, eikä sijoitu mihinkään leimalliseen "nykyhetkeen", vaan johonkin mystiseen ulottuvuuteen nykyisyyden ja menneisyyden, toden ja kuvitelman, muistin ja unohduksen välille.

Sebald myös sekoittaa fiktion sekaan ei-fiktiivisiä kirjallisuuden lajeja, kuten esseetä, matkakertomusta, reportaasia – sekä kuvallista materiaalia.

Juuri tekstin ja kuvan yhteisvaikutus sai minut kadottamaan fiktiontajuni lukiessani Austerlitzia ensimmäistä kertaa.

Uskoin kertojan sanaan ja näin valokuvan pellavapäisessä pikkupojassa romaanin päähenkilön lapsena. Olin lukevinani hänen vakavilta kasvoiltaan päälle jyräävän katastrofin enteet.

Minun oli mahdoton suhtautua valokuvaan muuna kuin dokumenttina. Siinä puhui historia kaikessa raakuudessaan.

Haastatteluissa Sebald antoi ymmärtää, että pellavapää todellakin on Jacques Austerlitzin esikuvana toiminut arkkitehtuurin historioitsija lapsena.

Se oli valhe. Valokuvaa ei otettu Prahassa 1939, eikä siinä poseeraa natseja pakoon lähetetty poika.

Sebald löysi kirpputorilta vanhan brittiläisen valokuvapostikortin, jonka lavasti romaaninsa päähenkilön lapsuuskuvaksi. Pellavapää on joku tuntematon englantilaislapsi.

Elämäkerrasta selviää, että Sebaldilla oli kaiken kaikkiaan luova suhde faktoihin ja lähteisiin.

Hänen kirjojensa henkilöihin ja tapahtumiin liittyvät kuvalliset materiaalit – valokuvat, asiakirjat, lehtileikkeet – ovat suurelta osin sepitettä, eivät aitoja arkistolöytöjä.

Proosassaan Sebald hyödynsi oikeiden ihmisten elämäntarinoita lupaa kysymättä ja lähteitä mainitsematta.

”Varastakaa niin paljon kuin pystytte”, hän sanoi luovan kirjoittamisen oppilailleen.

Ohje saattaa kuulostaa luihulta, mutta Sebaldin kaltaiselle prosaistille, joka muutti kaiken eteensä tulevan tekstiksi, se oli arkista toimintaa.

Sebaldin kunniaksi on sanottava, että hän ei käyttänyt kirjojaan kostonvälineinä, toisin kuin vaikkapa Philip Roth, joka mustamaalasi surutta entisiä puolisoitaan.

Elämäkerran nimi Speak, Silence kiteytyttää Sebaldin tuotannon lähtökohdan, Saksan natsimenneisyyttä ympäröivän hiljaisuuden murtamisen.

Sebald syntyi 1944 baijerilaiseen pikkukaupunkiin, eikä kuullut lapsuudessaan hiiskahdustakaan juutalaisista. Kun holokausti paljastui hänelle yläkoulussa, hän alkoi vihata vanhempiensa sukupolven tietoista mykkyyttä.

Vihasta sikisi syyttömän osallisen syyllisyys. Sitä Sebald kantoi yllään kuin lyijytakkia, se muodostaa hänen tuotantonsa syvävirtauksen.

Elämäkerturi Angier, jonka juutalaiset vanhemmat pääsivät viime hetkellä Wienistä natseja pakoon, puhuu Sebaldin ”ainutlaatuisesta empatiasta” holokaustin uhreja kohtaan.

Mitä kirjallisuus voi sanoa historian kauheuksista?

Tätä kysymystä Sebald pohti läpi kirjailijanuransa, joka jäi valitettavan lyhyeksi ennenaikaisen kuoleman vuoksi.

Saksan kaupunkien pommituksista kertovassa teoksessa Ilmasota ja kirjallisuus Sebald korostaa totuuden ihannetta. Vain se antaa legitiimin perustan käsitellä totaalista hävitystä.

Mutta miten totuuden ihanteen kanssa käy yksiin se, että Sebald viekoitteli lukijoitaan uskomaan lavastettuja aineistoja autenttisiksi? Eikö tuollainen manipulointi pelaa pahimmillaan äärioikeistolaisten holokaustin kieltäjien pussiin?

Tällaiset kysymykset ovat oikeutettuja, eikä niihin ole tyhjentäviä vastauksia. Ennen sormien heristelyä kannattaa muistaa, että Sebaldin kirjat ovat ennen kaikkea kertomakirjallisuutta.

Ne eivät tavoittele objektiivista totuutta, vaan fiktion totuutta. Ne pikemminkin ruokkivat kuvittelukykyämme kuin lisäävät tietomääräämme. Historiallisen muistin ylläpitämiseen tarvitaan molempia.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat