Amsterdam
Vuonna 2002 Chitrakootin alueella Uttar Pradeshin osavaltiossa Intiassa joukko dalit-naisia perusti oman Khabar Lahariya -sanomalehden. He olivat kastittomia naisia, siis Intian yhteiskunnan pohjimmaisia.
Nykyisin osa maan daliteista on noussut keskiluokkaan, mutta perinteisesti daliteja on pidetty saastaisina ja heille jäävät tabuina pidetyt, huonosti palkatut työt, kuten vessojen siivous tai eläinten teurastus. Syrjäseuduilla asema on usein erittäin huono, ja maaseudun kylissä tehtävät ovat usein pakkotyötä.
Oli erikoista, että dalit-naiset nostivat äänensä esiin.
Lehden nimi tarkoittaa uutisaaltoa. Nyt, 20 vuotta myöhemmin se on muuttunut digitaaliseksi ja kasvanut hyökyaalloksi. Se saavuttaa Youtubessa jopa kymmenen miljoonaa katsojaa kuukaudessa.
”En aikonut toimittajaksi. Halusin vain työn, jotta voisin jatkaa yhteiskuntatieteiden opintojani. Löysin naiset, jotka suunnittelivat lehteä ja kiinnostuin”, Meera Devi sanoo Idfa-dokumenttifestivaalilla Amsterdamissa. Hän on yksi Khabar Lahariyan perustajista ja päätoimittajista.
Dokumentintekijät Rintu Thomas ja Sushmit Ghosh törmäsivät aiheeseen vuonna 2016 juuri, kun lehden siirtymistä verkkoon suunniteltiin. He seurasivat hanketta tässä olennaisessa vaiheessa kolme vuotta. Siitä syntynyt elokuva Writing With Fire on ehkä tämän vuoden Docpoint-festivaalin huippuja.
”Löysimme aiheen oikeaan aikaan. Ensimmäiseksi meidät kutsuttiin kokoukseen, jossa pohdittiin digitaalista laajentumista. Yleensä vaiennettujen dalit-naisten äly ja huumorintaju tekivät heti vaikutuksen”, Rintu Thomas sanoo.
Writing WIth Fire kertoo kastittomien intialaisnaisten digitaalisesta julkaisusta Khabar Lahariyasta.
Writing With Fire sai ensi-iltansa vuosi sitten Sundance-festivaalilla Yhdysvalloissa, jossa se sai tuomariston erikoispalkinnon ja yleisöpalkinnon. Sittemmin se on kerännyt yli 20 muuta palkintoa. Marraskuussa se esitettiin Amsterdamissa Idfa-festivaalilla. Sielläkin se voitti yleisöpalkinnon.
Idfa on dokumenttialan suurin festivaali. Se kutsuu usein vieraikseen elokuvantekijöiden ohella niiden päähenkilöitä. Paikalla olivatkin molemmat ohjaajat ja Meera Devi.
”Kahdessa vuodessa elokuvan kuvausten jälkeen sekä Intiassa että maailmassa on tapahtunut paljon. Kun korona sulki maailman, moni toimittaja menetti työnsä, mutta me olemme jatkaneet raportointia ja kasvaneet”, Devi kertoo.
Khabar Lahariya on perustanut uusia toimituksia useisiin osavaltioihin. Se on saanut uutistoimiston piirteitä ja sitä käytetään myös koulutusalustana. Omia toimittajia on koulutettu 800. Kaikki ovat naisia, ja mukana on useita vähemmistöjen edustajia, kuten muslimeja.
Osa naisista ei ole osannut edes lukea liittyessään mukaan.
Dalit on kastittomien itsestään käyttämä nimitys, joka tarkoittaa poljettua. Dalitien solidaarisuusverkoston mukaan kastittomia on maailmassa jopa 300 miljoonaa. Kastittomat naiset ovat jopa kastittomien miesten alla. Toimittajaksi ryhtyminen ei ole heille helppoa. Tiellä ovat usein suvun ja perheen vaatimukset. Teiniavioliitot, perheväkivalta ja raiskaukset ovat tavallisia.
Dokumentissa nähdään, kuinka Devi haastattelee ensin raiskauksen uhria ja menee sitten penäämään poliiseilta, miksi asialle ei tehdä mitään.
Devi itse joutui naimisiin 14-vuotiaana, mutta miehen perhe salli hänen opiskella yliopistoon saakka lasten kasvatuksen ohessa.
Yhden toimittajista, Suneetan piti puolestaan lopettaa työt ja jäädä kotiin miehen kanssa. Suneeta päätti opettaa älypuhelimen käytön myös miehelleen, joka innostui raportoimaan omia juttujaan Youtubessa. Myös Suneeta sai jatkaa töitä ja alkoi kouluttaa lisää naisia toimittajiksi.
”Patriarkaatti on aina läsnä, joten meidän taistelumme alkaa aina kotoa. Journalismia ei pidetä naisten työnä, joten taistelu on jatkuvaa. Suneeta on hyvä esimerkki. Hänellä oli ristiriita riippumattomuuden ja hyvän tyttären ja vaimon velvollisuuksien välillä”, Devi sanoo.
Monessa kohtauksessa Khabar Lahariyan toimittaja on ainoa nainen keskellä miehiä haastamassa ikävillä kysymyksillä poliisien, virkamiesten tai kylän miesten valta-aseman.
Videoiden tekeminen verkkoon – varsinkin suorana – saattaa suojata toimittajia verrattuna lehden tekemiseen. Kimppuun ei käydä, kun kädessä oleva puhelin voi olla täynnä todistajia. Työ ei ole silti helppoa.
”Verkkoon siirtyminen on merkinnyt kasvua, mutta samalla riskit ovat kasvaneet. Työ ja vaarat kulkevat käsikkäin. Hyökkäyksiä ja uhkauksia tulee, ja trollaus on jatkuvaa. On tosi raskasta rakentaa luottamuksen ilmapiiriä, mutta se on liima, joka pitää meidät yhdessä”, Devi miettii.
Writing With Fire -dokumenttia kuvatessa myös ohjaajat Thomas ja Ghosh saivat toisinaan huolestua. Thomas huomauttaa, että syrjäseuduilla ei ollut totuttu kameroihin. Toimittajien puhelimet hyväksyttiin helpommin kuin ammattilaiskalusto.
”Varsinkin poliisi kiinnostui meistä usein. Meillä oli pieni kolmen hengen kuvausryhmä. Yritimme pysyä huomaamattomina ja otimme oppia seuraamistamme toimittajista. He saivat meidät ymmärtämään, että oli erittäin tärkeää toimia aina avoimesti”, Thomas sanoo.
Olennaista onkin, että Khabar Lahariya tekee uutisia syrjäseuduilta ja muilta katvealueilta. Aiheet koskettavat suoraan syrjittyjen elämää. Pandemian aikana on ollut olennaista esimerkiksi kertoa korruption vaikutuksista ruoanjakeluun maaseudun pikkukylissä.
Lehden rahoitus tulee kokonaan tilausmaksuista ja lahjoituksista. Toimitus on tarkka riippumattomuudesta eikä mainoksia myydä ollenkaan. Digitaalinen Khabar Lahariya -verkkojulkaisu saavuttaa jopa kymmenen miljoonaa katsojaa kuukaudessa.
”Intian mobiilimarkkinat ovat valtavat. Uutisten kuluttaminen on siirtynyt pitkälti sinne. Ei niitä enää seurata paljonkaan televisiosta. Nämä dalit-naiset ikään kuin keksivät uutiset uudestaan. He taistelevat tasa-arvon ja demokratian puolesta. Se on valtavan ihailtavaa”, Ghosh sanoo.
Internetin ja muun mediateknologian alkuaikoina länsimaissa kansalaisjournalismin toivottiin rakentavan mediademokratiaa. Siitä tuli lähinnä mölinää, joka on toiminut populismin ja trollauksen bakteeriviljelmänä. Dalit-naisten ruohonjuurijournalismi sen sijaan toimii unelmien mukaan.
Khabar Lahariya on menestynyt aikana, jolloin äärioikeistolainen hindunationalismi on noussut ja sananvapaus kaventunut Intiassa. Ghosh huomauttaa, että samantapaista populismin nousua on nähty myös niin Euroopassa kuin Amerikoissa.
”Intian muutos pelottaa. Ei se ole enää sama maa, jossa kasvoin. Mutta Khabar Lahariya on paras vastaus sille kehitykselle. Se näyttää, kuinka naiset haastavat muutoksen ja puolustavat sananvapautta”, Thomas sanoo.
Rohkaisevaa on sekin, että Khabar Lahariyan yleisö on monipuolista. Devi sanoo, että sitä seuraavat sekä naiset että miehet ja nuorisoa on paljon. Aiheet ovat usein vakavia, mutta sekaan yritetään keksiä kevyttä, jotta nuoriso pysyisi mukana.
”Mutta luulen, että lopulta suosiomme perusta on juuri se, että emme ole samanlainen kuin valtavirta. Kaikki eivät ole samaa mieltä kanssamme, mutta monet heistäkin pitävät meitä silti olennaisina”, Devi sanoo.
”Dokumentin katsominen sai tajuamaan, että olemme tehneet todella paljon. Työmme on muuttanut käsityksiä naisista ja siitä, mitä voimme tehdä”, Devi miettii.
Tuottaja John Webster (vas.) sekä ohjaaja-tuottajat Rintu Thomas ja Sushmit Gosh Delhissä maaliskuussa 2018.
Writing With Fire -elokuva on yllättäen osittain suomalainen tuotanto. Sitä on ollut tekemässä myös John Webster, joka tunnetaan muun muassa dokumenttien Pölynimurikauppiaat (1993) ja Donner – Privat (2021) ohjaajana.
”Olen käynyt viitisen vuotta Docedge-tapahtumassa Kalkutassa valmentamassa aasialaisia dokumenttihankkeita. Intialaisen dokumenttielokuvan isähahmo Nilotpal Majumdar perusti sen vuonna 2004”, Webster kertoo puhelimessa.
Ennen Websteriä hankkeessa oli mukana Suomesta tuottaja ja dokumenttiohjaaja Iikka Vehkalahti.
Docedgeen tulee dokumenttihankkeita joka puolelta Aasiaa. Webster oli tavannut Rintu Thomasin ja Sushmit Ghoshin tapahtumassa jo aiemmin, mutta Writing With Fire -tuotanto tuli esille tapahtumaan 2017. Webster ryhtyi sen osatuottajaksi, ja kommentoi käsikirjoitusta ja kuvattua materiaalia pitkin matkaa.
”Suomi taisi olla ensimmäinen ulkomainen taho hankkeessa.”
Hän kertoo, että myös Ylen dokumenttituottaja Erkko Lyytinen lähti mukaan varhaisessa vaiheessa. Äänisuunnittelun elokuvaan teki Janne Laine. Rahoitusta saatiin myös elokuvasäätiöltä ja Avekilta.
Writing With Fire on viime aikoina toinen kansainvälisesti menestynyt intialainen dokumentti, jolla on siteet Suomeen. Iikka Vehkalahti oli päätuottaja viime vuonna ensi-iltansa saaneessa Rahul Jainin Invisible Demons – Tuhon merkit -elokuvassa, joka sai ensi-iltansa Cannesissa. Nyt Writing With Fire komeilee puolestaan Oscareiden lyhyellä listalla.
”Iikka on ollut uranuurtaja Intian yhteyksissä. Minäkin rakastuin Intiaan jo, kun tein siellä Valon ja varjon huoneet -dokumentin yli 20 vuotta sitten. Työ Docedgessä on vapaaehtoista eikä siitä makseta palkkaa, mutta se on antoisaa”, Webster sanoo.
Docpoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali järjestetään valtakunnallisena verkkofestivaalina 31.1.–6.2.2022. Koko ohjelmisto julkistetaan 20.1.