Kirjailija Virginia Woolfilla oli asiasta selvä käsitys: Tarvitaan välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone, jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta, hän latasi Oma huone -esseessä 1929.
Tämä oli myös yksi tutkija Suvi Ratisen lähtökohdista, kun hän alkoi tutkia 1900-luvun alun suomalaisten naiskirjailijoiden työtiloja. Kävi ilmi, että Woolfin tarveanalyysista oltiin Suomessakin kaukana.
Näin syntyi tietokirja Omat huoneet (Tammi), josta Ratinen kertoi haastattelussa joulukuussa 2021.
Muiden muassa Aino Kallas ja L. Onerva ovat kertoneet kärsineensä surkeista työtiloistaan.
Jo haastattelua tehdessä rupesin kuitenkin miettimään, mistä kirjailijat oikein valittivat. Oliko kyse todella lukollisesta huoneesta ja kirjoituspöydästä?
Vai jostain muusta?
Esimerkiksi Aino Kallaksella oli varaa varustaa vaikka minkälainen työhuone, vain omaa käyttöä varten, ja sellainen Tarton Kallaste-huvilaan 1914 laitettiinkin.
Hän ei kuitenkaan käyttänyt sitä, vaan lähti kirjoittamaan Helsingin Hospitz-hotelliin.
Sitä ennen luovuus oli kukoistanut Nummelan keuhkotautiparantolassa ja Elvan kaupungin matkustajakodin rähjäisessä huoneessa.
Kassarin kesähuvilassa Hiidenmaalla hänestä oli parasta ”ehdoton yksinäisyys”. Samaa sanoi Maria Jotuni, joka eristäytyi perheestään kesiksi kirjoittamaan.
Maria Jotuni
Kyse ei siis ollut huoneesta vaan yksinolosta, hiljaisuudesta, henkisestä vapaudesta ilman muita velvollisuuksia.
Perheenäitinä se ei ollut – niin kuin ei liene vieläkään – mahdollista edes omassa työhuoneessa, jos samaa tilaa asuttavat puoliso ja lapset.
Perhe tunkeutuu ajatuksiin, huolehtimisesta ei ole helppo vapautua.
Toisaalta on naiskirjailijoita, joille oma työtila ei ole tuntunut olevan tarpeen saati välttämätön.
Omissa huoneissa esimerkiksi käy ilmi, että Anni Swan työskenteli rinnan puolisonsa Otto Mannisen kanssa.
Myös Jane Austen on kertonut kirjeissään, että ”pöytä takan ja ikkunan välissä” riittää hänelle. Se oli yhtäältä lämmin paikka, toisaalta lähellä maailman melua ja maisemaa.
Minna Canthkin kirjoitti mieluummin sängyssä ja keinutuolissa kuin lasten hänelle hankkiman kirjoituspöydän ääressä.
Voi olla, että heillä oli rautainen keskittymiskyky. Ja että he tosiaan tarvitsivat arjen ärsykkeitä, puhetta ja katunäkymiä tekstiensä aiheiksi ja inspiraatioksi.
Tai sitten he olivat vain hyviä sopeutujia, jotka ottivat toisten määrittelemistä olosuhteista irti kaiken sen, mitä saivat.
Oikaisu 16. tammikuuta klo 11.10: Toisin kuin aiemmin kerrottiin, Suvi Ratisen Omat huoneet on kustantanut Tammi, ei SKS.