Tommi Laitio on rakentanut Helsingistä maailman parasta kaupunkia ja onnistui niin hyvin, että hänet kutsuttiin huippuyliopistoon Yhdysvaltoihin – Mikä on johtajan menestyksen salaisuus? - Kulttuuri | HS.fi

Tommi Laitio on rakentanut Helsingistä maailman parasta kaupunkia ja onnistui niin hyvin, että hänet kutsuttiin huippu­yliopistoon Yhdysvaltoihin – Mikä on johtajan menestyksen salaisuus?

Tommi Laitio on halunnut rakentaa Helsingistä reilun kaupungin, jossa kukaan ei menetä kasvojaan. Siinä hänen omasta taustastaan on ollut yllättävää hyötyä.

”Sekä Oodissa että Vallisaaren Helsinki Biennaalissa tiivistyy Helsingin ihmeellisyys: se, että pystytään yhdistämään laatu ja saavutettavuus. Asiat voidaan tehdä niin, että kaikki tuntevat olonsa tervetulleeksi ja samaan aikaan voidaan tehdä huippulaatua”, Tommi Laitio pohtii toimialakautensa onnistumisia.

13.1. 16:00

Maalaus puhutteli Tommi Laitiota heti. Kuvataiteilija Henni Alftanin teos esitti ihmistä piirtämässä toista ihmisistä huuruisen lasin läpi, mutta viiva ei koskaan osunut täysin kohdalleen todellisuuden kanssa.

Henni Alftan:Mist (2016, öljymaalaus).

Koska kaupungin omistamaa taidetta sijoitetaan kaupungin tiloihin, juuri virassaan aloittanut kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialajohtaja päätti valita taulun Helsingin kaupungin taidekokoelman varastosta työhuoneensa seinälle. Se tuntui kuvastavan täydellisesti hänen tuntemuksiaan, kun hän viisi vuotta sitten aloitti uuden organisaation pomona.

Helsingin kaupungilla oli käynnissä suomalaisen julkishallinnon suurin uudistus ikinä, ja Laitio oli valittu johtamaan toimialaa, jonka alaisuuteen siirrettiin seitsemän virastoa. Nuorisoasiainkeskus, Liikuntavirasto, kaupunginkirjasto, kaupunginorkesteri, Helsingin kaupungin kulttuurikeskus, kaupunginmuseo ja Ham Helsingin taidemuseo liitettäisiin yhteen, ja Laitio tiesi, ettei työ tulisi olemaan helppoa.

”Monen mielestä ulkokuntosalilla ja kaupunginorkesterilla ei ole mitään yhteistä. Minulle tärkeintä oli kuitenkin varmistaa, että meillä on yhteinen arvopohja”, Laitio kertoo.

Viiden vuoden aikana Laition toimialalla on myös oivallettu, että samat ihmiset käyvät uimahallissa ja konserteissa.

”Emme tuota erilaisia palveluja museoihmiselle ja liikuntaihmiselle ja sillä tavalla vahvista stereotypioita”, Tommi Laitio sanoo

Pestissään Laitio on ilmeisesti onnistunut – ainakin hänen maineensa on kiirinyt ulkomaille asti. Viime vuoden lopulla hänet kutsuttiin vierailevaksi tutkijaksi yhdysvaltalaiseen Johns Hopkinsin yliopistoon. Baltimoressa sijaitseva korkeakoulu on niittänyt mainetta erityisesti lääketieteen ja kansanterveyden aloilla, ja Laitio tulee työskentelemän yliopiston uudessa Bloomberg Center for Public Innovation -keskuksessa. Hän on ensimmäinen, joka on saanut kutsun paikkaan.

Mikä on Laition menestyksen salaisuus johtajana?

Tapaamme Laition kanssa Herttoniemen Hertsissä sijaitsevassa uutuudenkarheassa kirjastossa ja nuorisotilassa. Laitio on valinnut sen haastattelupaikaksi, koska tila on hänen mielestään kaunis, toimiva ja helposti lähestyttävä. Se on myös esimerkki siitä, milloin vapaa-ajan palveluissa onnistutaan parhaiten: kun ne toimivat erityisen hyvin heikoimmassa tilanteessa oleville, mutta ovat houkuttelevia myös keskiluokalle.

”Ihmisillä on oikeus parhaimpaan mahdolliseen, ja kun se on lähellä, on onnistuttu”, Laitio sanoo samalla, kun vaihtaa punaisilla kierreportailla kuuliaisesti asentoa kuvaajan käskyjen mukaan ja jutustelee kirjastohoitajien kanssa.

Normaalisti Tommi Laitio olisi kiertänyt tiuhaan toimialansa yksiköissä, mutta koronan takia työpaikka on ollut kotona. ”Olen nauranut sitä, että meillä olohuoneessa johdetaan julkista sektoria ja makuuhuoneen puolella aviomieheni rekrytoi osaajia helsinkiläisiin ja pohjoismaisiin teknologiayrityksiin, joissa asiat tapahtuvat aivan eri nopeudella.”

Harva helsinkiläinen tietää, mitä tekee virkamies, joka johtaa kaupunkilaisille suunnattuja kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluita.

Laitiolla on ollut 1 800 alaista ja 240 miljoonan vuosibudjetti vastuullaan. Näillä resursseilla huolehditaan esimerkiksi siitä, että kaupunkilaiset pääsevät hiihtämään hoidetuille laduille, kirjastoissa on henkilökuntaa iltamyöhäänkin ja nuorisotalot sijaitsevat järkevissä paikoissa. Oman palvelutuotannon lisäksi toimiala jakaa vuosittain kymmeniä miljoonia euroja avustuksia lasten liikuntaseuroille, nuorisojärjestöille ja kulttuuritoimijoille.

Vaikka vapaa-ajan palvelut voivat äkkiseltään kuulostaa lavealta ja silppuiselta kokonaisuudelta, niitä johtava viranhaltija tietää tietenkin, mikä niille on yhteistä: ihmiset tulevat niihin vapaaehtoisesti, koska he haluavat tulla. Ne tuovat heidän elämäänsä merkitystä.

Kun monissa kuntapalveluissa pyritään kohdentamaan palveluita niitä erityisesti tarvitseville, Laition toimialalla yritetään saavuttaa mahdollisimman paljon helsinkiläisiä.

”Siksi meidän on mietittävä paljon, miksi ihmiset niihin tulevat ja mitä niiden parissa kokevat. Yhtä tärkeää on pohtia, mikä heitä estää kokeilemasta uutta.”

”Minulle kaikkein kuumottavinta tässä pestissä oli liikunta. Tiesin, että osaan kulttuurin ja tunnen alan ihmiset ja osaan puhua kulttuuria. Mutta olin sitä mieltä, etten osaa puhua liikuntaa, sillä olen tottunut toimimaan ajatusten ja ideoiden ja abstraktioiden maailmassa,” hän kertoo.

Niinpä jo aloittaessaan nuorisotoimenjohtajana vuonna 2012 Laitio päätti pistää itsensä likoon ja tehdä jotain itselleen uutta ja vierasta.

Hän ilmoittautui henkilöstöliikunnan juoksukurssille, vaikka kertoo olevansa niin kilpailuhenkinen, ettei helposti ryhdy asioihin, joissa ei ole hyvä. Kurssin muut osallistujat olivat pääasiassa sosiaali- ja terveystoimessa työskenteleviä naisia, ja pian Laitio tajusi, ettei ketään heistä kiinnosta, miten juuri hän juoksee.

”Minun oli hirveän vaikea hyväksyä, että juokseminen pitää aloittaa hitaasti ja ettei kyseessä ollut kilpailu. Tajusin myös, miten vaikeaa ihmisen on ottaa opastusta vastaan, kun hän tuntee itsensä epävarmaksi”, Laitio kertoo.

Hän uskoo, että kokemuksesta on ollut hänelle valtavasti hyötyä ammatillisesti.

”Tiedän, miltä tuntuu, kun joku ryhmäliikuntatilanne alkaa ja sitä toivoisi olevansa ihan missä tahansa muualla kuin siellä. Miten lamaannuttava tunne on, jos ajattelee, ettei osaa jotakin. Kohtaan työssäni paljon ihmisiä, joille suhtautuminen taiteeseen ja kulttuurin on aivan samanlainen: he ovat ihan kauhuissaan, jos pitää mennä katsomaan taidetta tai puhua siitä.”

”En ole jäänyt odottamaan sitä, että muut tajuaisivat, että tuo voisi olla hyvä tähän hommaan.”

Laitio kasvoi Vihdin Nummelassa, ”kolmen vartin päässä Helsingistä”, ja harrasti lapsena ja nuorena ahkerasti partiota. Edelleen hänen olemuksessaan on helppo aistia partiopoikamaista reippautta, avoimuutta ja ”aina valmiina” -henkeä.

Partio ei kuitenkaan tarkoittanut hänelle erätaitoja, vaan muiden ihmisten kanssa toimimista.

”Partio-aika oli minulle tosi käänteentekevää. Isoin oppi partiosta oli se, että ottaakseen vastuuta ei tarvitse olla valmis, koska muut auttavat. Siitä on seurannut, etten elämässä myöhemminkään ole jäänyt odottamaan sitä, että muut tajuaisivat, että tuo voisi olla hyvä tähän hommaan, vaan uskallan ehdottaa itseäni.”

Harrastus jäi, kun Laitio alkoi opiskella yliopistossa yhteiskuntatieteitä.

Poisjäämiseen liittyi myös toinen, vielä merkittävämpi asia. Samoihin aikoihin Laitio tuli ensimmäisen kerran kaapista ulos, ja hän koki, etteivät eri identiteetit olleet partiossa yhteen sovitettavissa.

”En tuntenut, että minua olisi syrjitty partiossa – ei siellä kerrottu hinttivitsejä – mutta homoseksuaalista identiteettiä ei ollut lainkaan olemassa. Kyse oli hyväntahtoisesta näkymättömyydestä. Nykyään asiat ovat partiossa aivan toisin.”

Hän muistuttaa, että keskustelussa unohtuu usein, että kaapista tullaan jatkuvasti.

”Joka kerta, kun elämään tule uusi henkilö, vaikkapa työpaikalla, asia pitää käydä läpi. Itse yritän mainita seksuaalisen suuntautumiseni mahdollisimman luontevassa yhteydessä pian. Puhun aviomiehestäni, jolloin ei jää mitään epäselvää”, hän kertoo.

Kun Laitio vähän yli vuosi sitten osti puolisonsa kanssa mökin, hän vei naapureille kortit, joissa esitteli heidät ja kertoi, ettei hänen amerikkalainen aviomiehensä puhu suomea.

”En olettanut, että naapurustossa suhtauduttaisiin lähtökohtaisesti kielteisesti miespariin, mutta halusin varmistaa, ettei jonakin aamuna postilaatikolla kukaan menetä kasvojaan. Jännitykset olivat siis omassa päässäni. ”

Samanlaisia tilanteita tulee esiin työpaikoilla jatkuvasti. Kollega tarkoittaa hyvää kehuessaan maahanmuuttajan kielitaitoa, mutta tästä voikin tuntua, että hänelle jälleen osoitetaan, että hän on muuta kuin ”me”.

Laitio haluaa rakentaa kaupunkia, jossa kukaan ei menetä kasvojaan, ja siksi esimerkiksi omasta homoseksuaalisuudesta puhuminen ei tunnu hänestä lainkaan vanhanaikaiselta.

”Monimuotoinen yhteisö ei ole värisokea. Erot saavat näkyä ja vaikuttaa, mutta ne eivät saa muodostua esteeksi, vaan ne tulee nähdä myönteisinä asioina yhteisölle. Haluan ajatella, että kun vaikkapa työpaikalla on monenlaisia ihmisiä, se parantaa asioita. Ihmiset myös toimivat parhaiten, kun he voivat olla oma itsensä.”

”Usein vähemmistöön kuuluvat ajattelevat, että heistä on tullut johtajia vaikkapa naiseudestaan huolimatta, mutta miksei voisi ajatella, että se onkin ollut sen ansiota”, hän toistaa eräältä kouluttajalta kuulemaansa viisautta.

Laitio itse uskoo, että homoseksuaalisuus on tuonut hänelle pakotetusti valmiuksia, esimerkiksi kehittänyt tilanteiden lukutaitoa. Johtamiseen se on tuonut ymmärrystä siihen, millaista on kuulua aliedustettuihin ihmisryhmiin.

”Ihmisten on paljon helpompi ymmärtää asioita, jos niissä on henkilökohtainen taso mukana.”

Laitio päivittää ahkerasti sosiaalisen median tilejään ja kertoo paljon työstään ja yksityiselämästään.

”Tapani ajatella on tekstintuottaminen. Sen takia sitä tulee aika paljon”, sanoo Laitio, joka on ennen virkamiesuraa työskennellyt pitkään toimittajana ja tutkijana ajatuspaja Demos Helsingissä.

”Uskon myös perinteiseen feministiseen ajatukseen, että henkilökohtainen on poliittista. Ihmisten on paljon helpompi ymmärtää asioita, jos niissä on henkilökohtainen taso mukana.”

Johtajana hän myös uskoo, että konkreettisten asioiden avulla voi kertoa, mitä toivoisi, että tapahtuu. Hän haluaa tunnistaa asioita joita tehdään hyvin ja yritetään vielä oikeaan suuntaan.

Yksityisempi Tommi tulee esiin päiväkirjoissa, joita Laitio on kirjoittanut päivittäin melkein kymmenen vuoden ajan. Hän saa nukutuksi, kun on ensin kirjannut huolensa kynällä ylös kovakantiseen kirjaan, johon voi kirjoittaa myös sängyssä. Kun hän vertaa ensimmäisten johtajavuosiensa päiväkirjamuistiinpanoja sosiaalisen median päivityksiin, ero on valtava.

”Olen epäillyt itseäni tosi paljon, mutta ajattelen myös, että se on tosi luonnollista. Nyt kun minulla on johtamistyötä takana melkein kymmenen vuotta, olen yrittänyt puhua huijarisyndroomasta ja siitä, että ihmisiä pitää kannustaa hakemaan tehtäviä. Apua pitää myös uskaltaa pyytää, sillä eivät johtajat ole sen ihmeellisempiä ihmisiä kuin muutkaan”, hän sanoo.

”Jos johtajana ei tunne riittämättömyyden tunnetta tarpeeksi usein, itsereflektiossa täytyy olla ongelmia. ”

Laitio puhuu työstään analyyttisesti ja välillä jopa korulausein. Hän kertoo työssään parasta olevan se, että siinä yhdistyy ”totuudellisuus ja toiveikkuus”. Totuudellisuudella hän tarkoittaa sitä, että työssä tehdään todellisia asioita todellisille ihmisille.

”Toiveikkuus taas tulee siitä, että meidän ihmiset oikeasti haluavat rakentaa parempaa kaupunkia. Monet heistä ovat kutsumusammateissaan, puhutaan sitten orkesterimuusikoista tai ulkoilureittien hoitajista, jotka ovat neljältä yöllä ajamassa latuja, kun alkaa tulla lunta.”

Kaikille alaisille hänen tapansa ilmaista itseään ei ole aina auennut. Laitiolle kova oppi oli, kun hän sai palautetta liian akateemisesta ja maalailevasta kielenkäytöstä.

”Kiitin palautteesta ja olen yrittänyt sen jälkeen sanoa selkeämmin, mitä haluan. Se on tarkoittanut lyhyempiä kirjoitettuja viestejä ja selkeitä yhteenvetoja keskustelujen lopuksi.”

Laitio yrittää nykyään tunnistaa, milloin kyseessä on keskustelunomainen kehittämistilanne, milloin päätökseen tähtäävä tapaaminen. Ensimmäisessä hierarkia on turhaa, jälkimmäisessä ei.

”Viranhaltijan on kuitenkin myös uskallettava käyttää valtaa. Eikä valta ole hyvä tai paha asia. Se liittyy siihen asemaan, jota sillä hetkellä kantaa, ei johtajaan henkilönä.”

”Uskon siihen, että vallankäyttö nauttii luottamusta, kun sitä tekee ihmisten edessä ja keskellä.”

Kun Tommi Laitio kokee työssään kovaa kuormitusta, hän rentoutuu televisiosarjojen parissa. ”Haluan katsoa sarjoja, joissa maailma tulee valmiiksi puolessa tunnissa. Parhaita tällaiseen ovat Suuri keramiikkakisa ja Lasinpuhaltajien kisa.”

Koko viiden vuoden ajan kulttuurin- ja vapaa-ajan toimialan tärkeä tavoite on ollut eriarvoisuuden vähentäminen. Laitio kokee, että työssään hän katsoo kaupungin eriarvoisuutta silmästä silmään, mutta ymmärtää, ettei kukaan hankaluuksia kokeva ihminen kaipaa hyväosaisten sääliä.

”Myös he haluavat kauneutta, sujuvuutta, toimivia palveluja ja inhimillistä kontaktia.”

Hän myös ajattelee, ettei kaupungissa ole vielä päästy eriarvoisuuden torjunnassa riittävän pitkälle.

”Meillä on yhä kaupunginosia, joissa me otamme annettuna sen, että siellä ei ole palveluja ja siellä on esimerkiksi roskaista. Ja sitten meillä on kaupunginosia, joiden roskaisuudesta keskusteltaisiin Helsingin Sanominen kaupunkiosiossa jatkuvasti, jos siellä olisi roskia.”

”Kyllähän meidän olisi pitänyt pystyä vahvemmin tekemään myönteistä erityiskohtelua, eli suuntaamaan enemmän rahaa ja henkilökuntaa niille alueille ja ihmisille, jotka sitä tarvitsevat.”

Oikeastaan hän on alkanut vierastaa koko eriarvoisuus-sanaa, koska se kuulosta niin hygieeniseltä. Hän haluaa kiinnittää huomiota siihen, mikä on reilua.

”Jotenkin kaipaisin sen järjellisen tilastoymmärryksen rinnalle semmoista rajumpaa tunnetason sitoutumista siihen, että tämä ei ole oikein.”

Kun tämä haastattelu ilmestyy, Laitio on juuri lentänyt Baltimoreen ja aloittanut työnsä Johns Hopkinsin yliopiston vierailevana tutkijana.

Tunnelmaan hän virittäytyi katsomalla ensimmäistä kertaa kaupungin rikollisuudesta ja eriarvoisuudesta kertovan klassikkosarja The Wiren ja lukemalla Ta-Nehisi Coatesin The Beautiful Strugglen.

Vaikka kutsu Bloomberg Center for Public Innovation -tutkimuskeskukseen oli yllättävä, ei se tullut täysin puskista. Helsingin kaupunki on tehnyt yhteistyötä keskuksen kanssa ja Laitio on käynyt luennoimassa sitä rahoittavan Bloomberg Philantropiesin seminaareissa.

Hän korostaa, että hänen roolinsa tulee olemaan samankaltainen kuin työelämäprofessorien.

”En lähde tekemään väitöskirjaa tai väitä olevani akateemisesti ansioitunut. Ajattelen, ettei minusta tulisi kauhean hyvää yliopistotutkijaa, olen sellainen orava, jolla on nopea lähtönopeus. Minua on aina kiinnostanut liittymäkohdat käytännön ja tutkimuksen välillä.”

Juuri perustettu keskus odottaa Laitiolta apua sen pohtimisessa, miten tiede ja käytäntö tuodaan yhteen. Laitio tulee myös puhumaan julkisesta sektorista ja sen innovaatioista sekä todennäköisesti myös pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Laition tunteville yllättävin seikka on, että hän tekee vierailuunsa liittyvän projektin hyötyliikkumisesta. Viiden vuoden pestin aikana akateemisesta kulttuurinkuluttajasta on sukeutunut suuri arkiliikkumisen puolestapuhuja.

”Aihe tulee liittymään siihen, miten kaupungit tekisivät paremmin yhteistyötä muiden organisaatioiden, kuten kirkon ja yritysten kanssa, jotta ihmiset saataisiin liikkumaan enemmän. Ja keitä ihmiset ovat valmiita kuuntelemaan,kun puhutaan heidän elämäntapojensa muutoksesta”, hän kertoo.

”Työ vapaa-ajan toimialalla on muuttanut elämäni täysin. Arkiliikkumisen parissa tehdyn työn seurauksena olen alkanut tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Olen myös tajunnut, miten iso rooli äänikirjoilla on ollut siinä, että kävelen 45 minuutin matkan töihin ja takaisin joka päivä. Liikkuminen ei siis usein lisäännyt pelkästään liikkumisen lisäämisen takia.”

”Kun kävelen upealla säällä pitkin Töölönlahden rantaa ja kuuntelen Jenny Offillin Ilmastoja, minusta tuntuu, että voin saada kerralla kaiken.”

Tommi Laitio

  • Virkavapaalla oleva Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja syntyi vuonna 1977.

  • Aiemmin kaupungin nuorisotoimenjohtaja.

  • Työskennellyt muun muassa tutkijana ajatushautomo Demos Helsingissä sekä European Cultural Foundationin palveluksessa Amsterdamissa.

  • Koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri.

  • Asuu tällä hetkellä Baltimoressa Yhdysvalloissa, koska on kutsuttu vierailevaksi tutkijaksi Johns Hopkinsin yliopistoon.

  • Naimisissa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat