Lotta Wennäkosken huilukonsertto kuuluu uuden suomalaisen musiikin kauneimpiin ja runollisimpiin luomuksiin - Kulttuuri | HS.fi

Lotta Wennäkosken huilukonsertto kuuluu uuden suomalaisen musiikin kauneimpiin ja runollisimpiin luomuksiin

RSO:n esitys tulvi suurta ja virtaavaa, konfliktivapaata harmonian tunnetta, jota leimuava ja jyrisevä rajuilma vaiettuaan vahvisti.

Lotta Wennäkoski

13.1. 15:05

Klassinen

Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 12.1. Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari, Kaisa Kortelainen, huilu. – Wennäkoski, Beethoven. Konsertti on katsottavissa Yle Areenassa.

Lotta Wennäkoski on kutonut Soie-huilukonsertostaan (2009) prismaattisesti kimmeltävän taikakankaan, joka liitää ja liehuu.

Ranskankielinen sana soie tarkoittaa silkkiä, ja se on myös teoksen kolmannen osan nimi. Ensimmäinen osa on Voile, suomeksi purje, huntu ja harso ja toinen osa Lin gros, karkea pellava.

Voi päätellä, että Wennäkoskella on hyvin intiimi suhde niihin kankaisiin, jotka ovat olleet hänen inspiraationlähteensä. Kankaisiin liittyy eri aisteihin perustuvia havaintoja, elämyksiä ja kokemuksia. Kankaiden kokeminen ja käsittely eivät vaikuta ainoastaan näköaistiin, vaan myös tunto- ja kuuloaistiin, hajuaistiinkin.

On eri asia, yhdistääkö kuulija Soie-huilukonserton nimenomaan kankaisiin ja millä tavalla.

Itselleni syntyi usein vaikutelma, että Kaisa Kortelaisen taianomaisesti säihkyvä ja taiturillisen notkea soolohuilu oli ilman henki. Mieleen tuli Shakespearen Myrsky-näytelmän ilman henki Ariel, joka syöksyy tuuleen, ratsastaa pilvillä, sukeltaa tuleen ja veteen ja synnyttää tuulia, rajujakin.

Orkesteri muodostaa soivan kankaan sidoksen, joka rakentuu keskenään risteilevistä musiikillisista kude- ja loimilangoista. Sidoksen eli kudoksen rakenne muuttuu jatkuvasti ilmavan kevyestä ja sileästä huokoisiin, rakeisiin ja raskaisiin tekstuureihin.

Jukka-Pekka Saraste hallitsi vivahteikkaan täsmällisesti hienosyisten sointisidosten eri variaatiot sävyineen, tiheyksineen, hulmuavine liikkeineen ja kahahduksineen.

Ensimmäisessä, Voile-osassa soolohuilu oli osa kudosta tai sitten se kirjaili ja koristeli sitä puhalluksellaan. Tuulenvireet pyörittivät pyrähtelevää huilua sinne sun tänne. Vaikutelma oli pakeneva ja kaukainen. Keskivaiheilla purje alkoi paisua ja paukkua ja lävähti kohti kuulijaa.

Karkea pellava -osa tuli lähelle kuulijan tuntoaistia hyökkäävien rytmiensä äänenpaineen voimasta. Se hankasi ihoa karheasti hälyäänineen ja moderneine soittotekniikoineen. Joskus huilu tuntui puhuvan jotain salakieltä.

Ylellinen aistimus syntyi kolmannessa, Soie-osassa. Silkkimusiikki hyväili ja aaltoili pehmeästi. Kerran se tiheni paksuksi silkiksi, joka kietoi kuulijan syleilyynsä.

Wennäkosken huilukonsertto kuuluu uuden suomalaisen musiikin kauneimpiin ja runollisimpiin luomuksiin.

Beethovenin Pastoraali-sinfoniassa laskeuduttiin kimmeltävän ilmasfäärin piiristä luonnon helmaan. Saraste maalasi RSO:n soinnin ja rytmit maan- ja elämänläheisen juureviksi.

Ihminen ja luonto olivat sopusoinnussa. Esitys tulvi suurta ja virtaavaa, konfliktivapaata harmonian tunnetta, jota leimuava ja jyrisevä rajuilma vaiettuaan vahvisti.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat