Vitsit olivat kömpelöitä ja miehet puristivat käsissään miksauspöydän edessä kallista muovituoppikaljaa, kun The War On Drugs aloitti komeasti Suomen areenakevään

The War On Drugsin tehtävä rockmusiikissa ei ole tarjota vaaraa, vaan lämmintä lohtupeittoa. Juuri sen yhtye levitti yleisönsä päälle maaliskuisessa tiistai-illassa, kirjoittaa kriitikko Arttu Seppänen.

Adam Granduciel ja The War On Drugs konsertoivat Italian Torinossa elokuussa 2018.

23.3. 13:44 | Päivitetty 23.3. 16:57

Rock

The War On Drugs Helsingin Jäähallissa 22.3.2022.

Nyt voi paukuttaa kliseillä: ilmassa oli todellakin suurta juhlan tuntua, kun käsillä oli ensimmäinen isompi areenakeikka sitten rajoitusten purkamisen.

Älypuhelimet vilkkuivat taas selfieistä ja pian unohdettavista keikkavideoista, nautiskeluun taipuvaiset miehet olivat jälleen kokoontuneet miksauspöydän eteen puristamaan käsissään kallista muovituoppikaljaa – mikä lienee juuri oikea tapa kuunnella The War On Drugsin luksuriöösiä mutta maltillisen nukkavierua rockia.

Poikkeuksellisen hyväntuulinen ja tyylilleen uskollisesti ruutupaitaan sekä farkkuihin pukeutunut Adam Granduciel yhtyeineen aloitti Euroopan-kiertueensa Helsingistä. Hän rikkoi areenakeikan jään heti alkuunsa tarkoituksellisen kosiskelevan kömpelöillä spiikeillä jääkiekosta.

Kymmenen vuotta sitten ei olisi uskonut, että joskus vielä oltaisiin tässä pisteessä. The War On Drugsin keikka Flow’ssa 2012 oli umpisurkea. Granduciel jätätti lauluaan kuin Topi Sorsakoski konsanaan, mutta sillä erotuksella, että Sorsakoskella se toimi.

Sitten vuoden 2012 yhtye on tehnyt lopullisen metamorfoosin Granducielin sooloprojektista yhdeksi aikamme parhaista rockbändeistä niin levyllä kuin elävänä. Slave Ambientin (2011) Springsteen-henkinen Baby Missiles oli esimakua tulevasta. Lost in the Dream (2014) vei yhtyeen kohti kraut-vaikutteista pohjoisamerikkalaista sydänmaarockia. Levyn hitti Red Eyes oli yhtyeen läpimurto isommille lavoille, ja sitä kappaletta täysi teltallinen tuli odottamaan vuoden 2015 Flow’ssa, joka oli keikkana jo parempi, mutta sekään ei lyönyt maaliin asti.

Kokoonpano kasvoi, ja A Deeper Understanding (2017) lukitsi bändin nykyoletusasetukset. Tukholmassa 2017 Globen Annexetissa bändin esitys oli silkkaa euforiaa, jota muistellessa tulee yhä kyynel silmään. Näillä asetuksilla War On Drugs rouskuttaa edelleen maaliskuussa 2022 tuoreimman I Don’t Live Here Anymore -albumin myötä, kun yhtye tuli soittaneeksi parhaimman Suomen-keikkansa.

Seitsemänhenkinen kokoonpano teki takuuvarmaa työtä tuottaessaan täyteläistä äänimassaa ja tekstuuria, jossa Jon Natchezin baritonisaksofonilla on tärkeä liimapinnan rooli sähkökitaran ja koskettimien välissä. Natchezin rooli oli puhallella lähinnä pitkiä ääniä, mutta Eyes to the Windin aikaan hän sai loistaa soolollaan.

Vaivihkaa yhtyeen parhaimmaksi livekappaleeksi on kasvanut Under the Pressure, joka alkaa parin minuutin improvisoidulla introlla, jonka jälkeen se paisutetaan purkautuvien jännitteiden rock-leivokseksi.

Jokunen kauneusvirhe mahtui mukaan. Setin alussa Granducielin soolokitara oli miksattu aivan liian alas. Liki kaikissa bändin vuoden 2012 jälkeen ilmestyneissä kappaleissa on selkeä kliimaksi, ja Painissa se on Granducielin pitkä kitarasoolo, joka hukkui tällä kertaa muun instrumentaation, erityisesti koskettimien alle.

Siksi uuden levyn kappaleista erottui edukseen hillitympi Living Proof, jossa kuulokuva ei ollut niin täynnä ja soolokitara pääsi paremmin esiin. Uuden levyn nimikappale I Don’t Live Here Anymore levisi myös juuri niin täydeksi ja isoksi kuin etukäteen saattoi kuvitella.

Yhtyeen live on suosion kasvun ja laajenevan tuotannon myötä nykyään greatest hits -asemassa. Setti rakentuu erityisesti neljän kohokohdan varaan: Red Eyes, An Ocean Between the Waves, Under the Pressure ja Thinking of a Place. Näistä viimeisin oli draaman kaaren kannalta väärässä paikassa setin loppupuolella, ja esityksessä oli myös innotonta, väkisin soittamisen makua. Kappaleen olisi voinut karsia pois eikä keikka olisi kärsinyt yhtään.

The War On Drugsin tehtävä rockmusiikissa ei ole tarjota vaaraa, vaan lämmintä lohtupeittoa. Juuri sen yhtye levitti yleisönsä päälle maaliskuisessa tiistai-illassa. Vuonna 2020 julkaistu Live Drugs -livealbumi on koottu eri keikoilta vuosilta 2014–2019, ja Helsingissä kuullut liveversiot olivat kutakuinkin yksi yhteen levyn kanssa.

Yhtye on löytänyt mukavuusalueensa ja toteuttaa tehtäväänsä, mutta silti jokin yllätyselementti esimerkiksi cover-kappaleen tai vanhan kappaleen uudelleenversioinnin muodossa tekisi yhtyeen settiin hyvää. Sitä Granduciel on satunnaisesti tehnytkin, mutta nyt uuden albumin ollessa ilmoilla Come to the City oli Helsingin-keikalla ainoa vilkaisu yhtyeen vanhempaan tuotantoon.

Oikaisu kello 16.30: Slave Ambient julkaistiin vuonna 2011, ei vuonna 2012, kuten jutussa kirjoitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat