Miksi isä haluaa mennä baariin ja olla seuraavana päivänä pahanhajuinen? Tuoreet lasten- ja nuortenkirjat pysäyttävät hyvien kysymysten ääreen

Miksi aikuiset ovat tuhonneet maapallon? Tuoreissa lasten- ja nuortenkirjoissa kysytään suuria kysymyksiä. Voimaa löytyy ystävyydestä, rakkaudesta ja elämän pienistä ihmeistä, joita voi kohdata vaikkapa metsäretkellä.

Kirjailijat Angie Thomas (ylh. vas.), Sandra Dieckmann, Ilja Karsikas, J.S. Meresmaa, Veera Salmi ja Bjørn Sortland.

27.2. 2:00 | Päivitetty 27.2. 7:18

Rakkautta pimeässä kaupungissa

Dhonielle Clayton, Tiffany D. Jackson, Nic Stone, Angie Thomas, Ashley Woodfolk, Nicola Yoon: Blackout (suom. Outi Järvinen). Otava. 242 s. 15+

Valot sammuvat, metrot eivät kulje. Kun sähköt katkeavat, kesähelteessä paistuva New York on kaaoksen vallassa.

Tästä käynnistyy kuuden kirjailijan kertomuksista punoutuva antologia Blackout, jossa ihmiset löytävät toisensa. Kaava on tuttu erityisesti elokuvista, kuten uuden vuoden aattoon sijoittuvasta New Year’s Evestä (2011).

Mutta siinä missä romanttisten komedioiden päähenkilöt sekä elokuvien että kirjallisuuden puolella on pitkälti kuvattu valkoisiksi (New Year’s Evessä Halle Berry ja Sofia Vergara toki rikkovat muottia), on Blackoutin lähtökohtana teos, jossa rakkaustarinoiden päähenkilöt ovat mustia nuoria.

Kirjan nimeen sisältyvä kaksoismerkitys alleviivaa Blackoutin sanomaa. Tavoite on tärkeä, niin pitkään on länsimaisen kulttuurin kaanon vilissyt valkoisuuttaan.

Blackoutiin on tarttunut myös Barack ja Michelle Obaman Higher Ground Productions -tuotantoyhtiö, ja kirjasta ollaan parhaillaan tekemässä Netflix-sarjaa.

Parhaimmillaan Blackoutin tarinat ovat kuvatessaan päähenkilöidensä arkea, luodessaan kuuman kaupungin elämän ympärilleen. Hieman yllättäväksi jää nojautuminen niin vahvasti amerikkalaisen romanttisen komedian perinteisiin kommunikaatiokatkoksineen, väärinymmärryksineen ja sukupuolirooleineen – vaikka pelkistä heterosuhteista ollaankin päästy eroon. Nic Stonen tarina kahden pojan kohtaamisesta tunneliin jumahtavassa metrossa on kirjan monitahoisimpia, käyden sujuvasti läpi ihastuneen nuoren kipukohtia.

Ajatus kirjan takana on Dhonielle Claytonin, jonka tekstejä ei ole aiemmin suomennettu, kuten ei myöskään Nic Stonen, Ashley Woodfolkin tai Tiffany D. Jacksonin. Meillä tunnetumpia ovat Nicola Yoon, jonka Kaikki kaikessa- ja Aurinko on tähti -romaaneista on saatu sekä suomennokset että elokuvat, ja Angie Thomas, jonka Viha jota kylvät -debyytti käsitteli köyhän mustan tytön arkea ja poliisiväkivaltaa.

Antologia kokoaa kiinnostavien, aikaansa seuraavien nuorten kirjailijoiden äänet yhteen. Ehkä seurauksena voisi olla useampikin suomennos.

Arla Kanerva

Metsän eläinten ihmeellinen arki

Sandra Dieckmann: Metsän kätköissä – Retki eläinten maailmaan (The Secret Forest – A spotting book). Soveltaen suomentanut Sinikka Sajama. Mäkelä. 32 s. 3+

Näetkö? Löydätkö? Katso! Näiden sivujen tarkasteluun kutsuvien sanojen varaan rakentuu Sandra Dieckmannin Metsän kätköissä – Retki eläinten maailmaan, ja tietokirjan osallistavuus käy ilmi jo alkuteoksen nimestäkin. Erilaisten hahmojen etsiminen on kuvakirjojen parasta antia – etenkin, kun ne omalta osaltaan kuljettavat tarinaa.

Pohjois-Saksassa syntynyt Sandra Dieckmann asuu nykyään Peak Districtin ylänköalueella Englannissa, ja englantilainen luonto ja kuvakirjaperinne näkyvät Metsän kätköissä -teoksen sivuilla herkullisen murretuissa väreissä ja runsaissa yksityiskohdissa. Taitavan kuvittajan kuvat rakentuvat kerroksittain, ja joka kohdassa riittää katsottavaa, yksin tai yhdessä. Etsitään villikaneille piilopaikkoja, katsotaan, kuka roikkuu puun oksalta.

Metsässä kuljetaan aamun sarastuksesta yöhön, täpläkauriiden heräämisestä yölentäjien liikkeisiin. Erilaiset eläinten poikaset vilistävät esittelemässä kukin omaa kotikoloaan ja arkielämäänsä, ja lopuksi osaan metsässä vilahtaneista eläimistä tutustutaan vielä tiiviiden tietolaatikoiden kautta.

Olen ihaillut Dieckmannin töitä etäältä vuosikaudet, kiitos internetin. Hänet tunnetaan monitahoisia kerroksia kokoavista, luontoaiheisista kuvistaan ja kuvakirjoistaan, mutta onpa hän tehnyt kuvakirjan myös taiteilija Frida Kahlosta. Tänä keväänä luvassa on kirja karhunpennusta, joka ei koskaan ole tuntenut olevansa oikea karhu.

Dieckmannin aiempia teoksia ei ole suomennettu, mutta Metsän kätköissä -kirjan Sinikka Sajama on kääntänyt sujuvasti, oivaltavasti soveltaen.

Arla Kanerva

Isä jahtaa yksisarvista

Ilja Karsikas: Yksisarvinen. S&S. 54 s. 4+

Miksi aikuinen haluaa lähteä rakkaan perheensä ja lapsensa luota koko yöksi baariin uudestaan ja uudestaan, ja olla seuraavana päivänä pahanhajuinen – ja pahantuulinen? Sitä on lapsen varmasti vaikea ymmärtää.

Ilja Karsikas on helsinkiläinen kuvittaja, lastenkirjailija, musiikintekijä ja isä. Hänen uudessa kuvakirjassaan isä lähtee viikonloppuisin jahtaamaan yksisarvista kavereiden kanssa, äitiä suututtaa ja Moaa surettaa. Kun isä ja Moa ovat kahdestaan, kaikki on hyvin. Kun on äidin nukutusvuoro, isä katoaa kellariin nostelemaan puntteja ja soittamaan kitaraa.

Sielläkin on piilossa elämän eliksiiriä, juomaa, joka on ehdottoman tarpeen yksisarvisjahdissa.

Kun Moa ja äiti pyytävät isää jäämään kotiin, tämä kiukuttelee ja huutaa kuin vauva!

Karsikkaan kirja pysäyttää varmasti aika monen aikuislukijan. Baarireissujen järjettömyys ja vanhempien muuttuminen lapsen silmissä on asia, mitä nuoruutta ja vapautta kaihotessa ei halua ajatella. Pienillä eleillä Karsikas piirtää perheen, jossa vanhemmat keskittyvät omiin asioihinsa. Ehkä yhteinen aika tuntuu pakkopullalta, ehkä siksi yksisarvinen kiehtoo.

Karsikkaan kauniissa ja ilmeikkäissä kuvissa välillä villit, välillä rauhalliset viivat luovat tunnetiloja. Tummanpunaisena kuultava yksisarvinen liikkuu notkeasti syksyn oransseissa, vihreissä ja sinisissä maisemissa. Kuvista löytyy myös kiinnostavaa tutkittavaa, mutta on vaikea sanoa, kuinka moni lapsi lopulta viehättyy surumielisestä tarinasta. Vaan ehkä tämä kirja ei olekaan sellainen, jota luetaan uudestaan ja uudestaan kuin Tatuja ja Patuja. Vaikka tämän kirjan lukisi vain kerran, se on silti ehdottoman tärkeä kirja luettavaksi monessa suomalaisperheessä, ja voi avata hyviä keskusteluja, vaikka mitään ongelmia ei olisikaan.

Yksisarvinen on tietysti saavuttamaton taruolento, mutta se pistää silmään, että kirjassa puhutaan koko ajan mystisestä elämän eliksiiristä. Voisin kuvitella, että se herättää lapsissa enemmän ihmetystä kuin se, että jossain välissä olisi sanottu isän juovan viiniä.

Aino Miikkulainen

Vampyyrin ystävyydestä

J.S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä. Karisto. 135 s. 14+

Yliluonnollisten olentojen suosio kulkee kausina. Vampyyrit pönöttivät kaikkialla vajaat kymmenen vuotta sitten True Bloodin ja Twilightin myötä, kunnes kulmahampaat menettivät teränsä. Nyt populaarikulttuuri on täynnä noitia, ja vampyyritarina alkaa taas tuntua tuoreelta.

J.S. Meresmaan vampyyritarina on vauhdikas seikkailu, josta tulee mieleen ennemminkin saksalaisen Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarja kuin seksiä ja sukupuolten valta-asetelmia tihkuvat Twilightit. Tämä ei tarkoita sitä, että Kenties tapan sinut vielä olisi lapsellinen kirja, päinvastoin: romaani on raikas ja vahvasti nuorten maailmassa kiinni.

E-urheilijan urasta haaveileva Aleksi on mokannut pelissä, ja hakee lohtua jäätelöbaarista. Siellä hän tapaa salaperäisen, kiinnostavan Noran, joka johdattaa Aleksin jättömaalle. Seuraa paljastus: Nora onkin vampyyri, ja hänellä on nälkä. Mutta yli 132-vuotiaalla vampyyrilla on myös tylsää, ja Aleksi on hänen mielestään viihdyttävä. Verenvuodatusta ei tapahdu. Vastineeksi e-urheilija Aleksi opettaa Noran pelaamaan.

Ajatusleikki on kekseliäs, ja Meresmaa kuljettaa tarinaa hallitusti, huumoria unohtamatta. E-urheilun maailma, pelit ja siihen liittyvä yhteisö, eivät jää pelkäksi kulissiksi, vaan muodostavat uskottavan kokonaisuuden Aleksin elämässä.

Romaanin loppu antaa odottaa myös jatkoa Aleksin ja vampyyrien vaiheisiin.

Arla Kanerva

Kun mielikuvituksen valo valaisee kurjimmatkin murjut

Veera Salmi: Oboin kirja. Otava. 304 s. 12+

Nuori poika Oboi onnistuu pakenemaan Tómos-Raamatin vankilasta. Hän sukeltaa Rotkojärveen ja päätyy omituiseen kaupunkiin. Enemmistö sen asukkaista on normoja. He kulkevat apaattisina kaduilla tuijottaen kädessään olevaa laitetta, kjammenia, joka hohtaa himmeää valoa. Ilmasto on lämpenemässä uhkaavasti. Lapset kasvattavat hiiltä nieleviä metsiä, hoitavat tuhottuja soita ja puhdistavat merivettä. Kasvien vaaliminen on kaikkien vastuulla ja aikuiset tuottavat kuntosaleilla energiaa.

Veera Salmen nuortenromaanin voi lukea lohduttomana dystopiana, vaihtoehtoisena historiana, puhtaana fantasiana tai arkisemmin varoituksena siitä, mihin suuntaan pahimmillaan ollaan jo hyvää vauhtia menossa.

Nopeasti Oboi nimittäin huomaa, että kaupungilla ei näe lainkaan mainoksia, opaskylttejä, katujen nimiä, saati kirjoja lukevia ihmisiä. ”Ihmiset eivät lue! Lukeminen kiellettiin iät ja ajat sitten. Kaikki kirjoitettu on lakkautettu. Kukaan ei osaa enää lukea, eikä sellaista taitoa mihinkään tarvitakaan, sillä missään ei lue mitään”.

Kaupungin asukkaista enemmistö on lapsia. Aikuisista suurin osa on alle 35-vuotiaita. Lepakoista ihmiseen siirtynyt outo virustauti on tappanut monia.

Oboi on joutunut jättämään vankilaan siskonsa Fantan, joka rakastaa tarinoiden kuuntelua ja Marmeladin, joka piirtää tarinoita paperille. Oboi kertoo lukeneensa ”rekka-autollisen tietokirjoja”, mutta tarinat ja mielikuvittelu, saduista nyt puhumattakaan, ei todellakaan ole häntä kiinnostanut.

Lukijan huojennukseksi Oboin ahdinko oudossa kaupungissa helpottaa, kun hän päätyy Samuelin ja kalvakan Thule-tytön hoteisiin rakennukseen, johon on koottu vanhan kaupungin kirjaston kirjat. Torilla poika saa vanhalta naiselta kirjan, johon ilmaantuu pojan aiempaan ja tulevaan elämään liittyvää tekstiä. Vääjäämättä käy selväksi, että orpopoika Oboin harteille on sälytetty klassinen tehtävä vapauttaa maailma hirmuhallitsijan kynsistä ja estää tarinoita kuolemasta.

Vähin erin Oboi pääsee osalliseksi mustassa pimeydessä loistavasta mielikuvituksen valosta, joka valaisee kurjimmatkin murjut.

Sympaattinen kertoja varoittaa, ohjeistaa ja evästää välillä lukijaa: ”Tämä kirja lyö kuhmun otsaan ja pahempaakin, mutta lopulta ei auta kuin antautua ja mennä sen määräämiä polkuja pitkin”.

Veera Salmi punoo tarinaa taitavasti kierteitä nostattaen. Valistunut lukija tunnistaa viitteitä maailmankirjallisuuden ja lastenkirjallisuuden klassikoihin, Aristoteleen Runousopista Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssiin ja Michael Enden Momosta Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossuun.

Lukemisen uhkakuvat ovat olleet aieminkin esillä kotimaisissa nuortenromaaneissa, mm. Anne Leinosen Kirjanoidassa (WSOY 2017). Veera Salmen kriittinen, kovien kokemusten karaisema poikapäähenkilö tuo lukemiskulttuurin murrosteeman käsittelyyn tervetullutta särmää.

Romaanin lopussa Salmi järjestää lukijalle yllätyksen, mutta se ei silti vesitä tarinan viehätystä. Kirja suorastaan vaatii keskustelemaan siitä yhdessä muiden kanssa ja näin se jo itsessään todistaa lukemiseen nykyisin liitetyn yhteisöllisen vuorovaikutuksen voimasta. Salmen mukaan ”tarinaton maailma on vaarallinen paikka, mutta entäs sellainen maailma, jossa tarinat alkavat hallita kirjoittajiaan, jossa ne alkavat hallita lukijoitaan?”

Päivi Heikkilä-Halttunen

Pelistä todeksi: lapset pelastavat maailman

Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler62 Terra: Sydän (Kepler62: Hjertet). Suom. Outi Menna. WSOY. 192 s. 9+

Kepler62-sarjan maailmassa rymistellään vauhdilla kuin videopelissä ikään. Kuten oikein onkin: seitsemän vuotta sitten sarja käynnistyi salaperäisestä Kepler62-pelistä, jonka veljekset Ari ja Joni saivat käsiinsä. Peli ei ollutkaan pelkkä peli, ja nyt, kolmetoista kirjaa myöhemmin, lasten joukkio on matkustanut vieraalle planeetalle, jakaantunut leireiksi, sairastanut, taistellut pahoja voimia vastaan, palannut Maahan ja taistellut sen valloittanutta tekoälyä vastaan.

Nyt edessä on viimeinen taistelu, maapallon ja ihmiskunnan pelastaminen. Sarjan edellisten osien lukeminen kannattaa, sillä vauhdin huumassa kirjat eivät pysähdy selittelemään.

Norjalainen Bjørn Sortland ja suomalainen Timo Parvela ovat kirjoittaneet sarjaa vuorotellen. Viime syksynä sarjan edellinen osa, Parvelan kirjoittama Kepler62 Terra: Kloonit oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, ja laatu pysyy tasaisena. Kieli on selkeää ja sujuvaa, rytmi tehokkaan mukaansatempaava, ja Pasi Pitkäsen suuret ja kirkkaat kuvat asettavat maailmalle linjat ja tunnelman.

Kukin Kepler62-kirja keskittyy erityisesti yhteen lapsista, näyttää maailman ja tapahtumat tämän silmien kautta. Nyt on vuorossa Marie, pahan maailmanvalloittajaisän tytär, jonka kaulassa roikkuu ratkaisu kaikkeen. Rohkeus ja ystävyys nousevat tärkeiksi teemoiksi, kuten ne ovat tehneet myös sarjan aiemmissa osissa: kun vanhemmat ovat kuolleet, valitsevat lapset toisensa perheekseen.

Kepler62-sarjan kattoteema kirkastuu viimeisen kirjan viimeisessä luvussa. Sama teema on tavalla tai toisella läsnä useimmissa viime vuosina julkaistuissa lasten- ja nuorten kirjoissa.

Aikuiset ovat tuhonneet maan, miltä näyttää tulevaisuus?

Arla Kanerva

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat