Hittikirja tarttuu moneen ajankohtaiseen teemaan – mutta, Raven Leilani, tässä niitä on jopa liikaa

Romaani kuitenkin osuu sinne, minne haluaa: avoimiin suhteisiin ja uudenlaisiin perhemalleihin, kirjoittaa kriitikko Arttu Seppänen.

Raven Leilanin Kiilto-esikoiskirjasta on tullut kansainvälinen hitti.

10.4. 14:10

Romaani

Raven Leilani: Kiilto (Luster). Suom. Kaijamari Sivill. Otava. 213 s.

Raven Leilanin (s. 1990) hittiesikoiskirja Kiilto sisältää monta tuttua asetelmaa, jotka lähtevät kierroksille.

Päähenkilönä ja kertojana toimiva parikymppinen afroamerikkalainen Edie on töissä kustantamossa, mutta hän ei ole työssään kovin hyvä ja haluaisi oikeasti olla taiteilija.

Edie asuu New Yorkissa huonossa, hiiriä vilisevässä ja liian kalliissa asunnossa. Hän näkee kaikkien muiden onnistuvan ympärillään ja sen rinnalla oma elämä vaikuttaa ajelehtivalta.

Kukapa parikymppinen suurkaupungissa asuva kulttuurityöläinen ei asuisi liian kalliissa vuokra-asunnossa ja yrittäisi kulkea kohti intohimojaan.

Töissä Ediellä on seksisuhde vähintään yhden miehen kanssa kustantamon jokaiselta osastolta it-tukea myöten. Hänellä on myös suhde naimisissa olevaan, kymmeniä vuosia vanhempaan Ericiin. Arkistonhoitajaan, jolla on avoin avioliitto vaimonsa Rebeccan kanssa, joka laatii säännöt miehensä avoimelle suhteelle.

Edie on hahmona sopivan ristiriitainen, niin kuin me ihmiset olemme: hän osaa olla röyhkeä ja ottaa sen mitä haluaa, mutta hän on myös alistuva ja muut käyttävät piirrettä hyväksi.

Hän tiedostaa tekevänsä hallaa itselleen, mutta ei oikein osaa muuttuakaan. Hän on alistunut jo lapsesta asti.

Edie saa potkut “siveettömästä käytöksestä” johtuen ja menettää asuntonsa. Edie menee Ericin asunnolle, jossa tapaa tämän vaimon Rebeccan, joka ottaa Edien heidän luokseen asumaan. Kolmiodraama saa absurdin käänteen.

Erityisesti kirjan alkupuolisko on taidokkaasti ja kekseliäästi kirjoitettu. Tekstin rytmi vaihtelee sujuvasti ja itseironinen huumori on miellyttävän älykästä sekä terävää.

Alkuperäisen englanninkielisen teoksen tekstinäytteitä tutkimalla saa kuvan, että Kaijamari Sivill on saanut suomennettua kielen tenhoa suunnilleen niin hyvin kuin mahdollista.

Muuton jälkeen kirja hieman latistuu. Juonelliset tehokeinot saavuttavat saturaatiopisteen ja kirja muuttuu ennalta-arvattavaksi.

Kirjan tai juonen ei tarvitse olla uskottava, mutta Kiilto on realismiin pyrkivä teos, ja asumiskuvion kuvaus ei ole tarpeeksi absurdia irrotakseen realismista, mutta ei myöskään tarpeeksi realistista vakuuttaakseen kirjan maailmassa.

Rebecca pyytää Edietä lopettamaan suhteen hänen miehensä kanssa, mutta näin ei tapahdu. Työtön Edie jää joka tapauksessa asumaan avioparin luo.

Hän ystävystyy Rebeccan ja Ericin adoptoiman afroamerikkalaisen teinin Akilan kanssa, joka on naapurustonsa ainoa tummaihoinen lapsi ja kohtaa rasismia.

Rebecca antaa Edielle viikoittain rahaa ja auttaa häntä työnhaussa. Kuinka ollakaan, saman miehen jakavista naisista tulee ystäviä, hieman samaan tapaan kuten Ylen tuoreessa Mieheni vaimo -sarjassa.

Kirja osuu sinne, minne haluaa. Avoimet suhteet ja uudenlaiset perhemallit ovat olleet viime vuosina identiteettipoliittisen keskustelun sekä viihdekirjallisuuden peruskauraa.

Näiden lisäksi kirjan tärkeiksi teemoiksi nousee seksi, rasismi ja kapitalismi. Edie kokeilee tietysti työtä ruokalähettinä ja päätyy vähintään kiinnostaviin tapaamisiin:

”Hän antaa minulle kolmesataa dollaria ja pyytää riisumaan kengät, ja minä panen rahat taskuun ja teen mitä pyydetään. Ja pyyntö on talloa tomaatteja ja raakoja munia jalkoihini kun hän kuuntelee Arvo Pärtiä.”

Myös taiteen kuuluisi olla yksi kirjan teemoista, mutta teemoja on kenties jo liiaksikin, sillä ainakaan lukijana ei saa otetta siitä, kuinka tärkeää taide lopulta on Edielle.

Eric on hahmona ontto, suorastaan kuin talousmetsään koneiden keskelle unohdettu kelo. Muut hahmot hääräävät tärkeiden identiteettipoliittisten teemojen parissa, kun Ericillä on tylsä työ ja yhtäkkiä myös päihdeongelma, jota ei käsitellä millään lailla.

Hahmo ei ole kirjan tärkein ja hän saa olla – ellei jopa kuulu olla – tarkoituksellisen yhdentekevä ja ohitettava, mutta Leilani tuntuu rakentavan Ericistä tylsän aviomiehen karikatyyriä, jonka rakentelu jää lopulta hieman kesken.

Toisaalta, mitä sitten: kuinka paljon näennäisiä, yhtä tehtävää toteuttavia naishahmoja miehet ovat kirjoittaneet?

Kirjan hitikkyys nykyidentiteettipoliittisen keskustelun ilmapiirissä sekä Girlsin, Fleabagin ja Sally Rooneyn kaltaisten hittien jälkeen ei yllätä. Tehtävälistalta ruksitaan odotetut laatikot, mutta pahimmat karikot vältetään. Kiilto edustaa ehdottomasti genrensä parempaa laitaa ja viihdyttää.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat