Samuli Niittymäki kuvattiin Hakaniemen Kulttuurisaunassa.

Kun mikään ei riitä

Viime syksynä näyttelijä Samuli Niittymäki sai Jussi-palkinnon. Hänen riippuvuudesta kertovaa Plup plup -teatterisooloaan kehuttiin. Hänen rooliaan Helsingin kaupunginteatterin Bolla-esityksessä kehuttiin. Kaikki oli hyvin, kaikki oli hallinnassa. Paitsi ettei ollut. Joulukuussa Niittymäki romahti.


26.3. 2:00 | Päivitetty 26.3. 7:59

Savuntuoksuinen turvapaikka. Sellainen Hakaniemen Kulttuurisauna on helmikuisena keskiviikkona, kun ulkona tuuli pieksää miettimään Helsingin sijainnin järjettömyyttä. Saunan ikkunoiden takana jää on lumesta laikukas, jostakin Kruunusiltojen rakennustöistä kuuluu monotoninen hakkaus.

Sauna sulkeutuu aamupäivän viimeisen kävijän jälkeen, kuvaajakin poistuu, äänimaailma betoniseinien ja vahvojen ikkunalasien takana rauhoittuu.

Samuli Niittymäki istuu pöydän päähän haastateltavaksi. Business as usual, näyttelijänä Niittymäki on tottunut haastatteluihin, Helsingin Sanomissa ensimmäinen on ilmestynyt yksitoista vuotta sitten huhtikuussa.

Vaan mitä nyt? Ensimmäisen kysymyksen jälkeen, ihan peruslaatuisen mitä ajattelit, kun pyysin tätä haastattelua, Niittymäki sanoo ensin ”no” ja on sitten parikymmentä sekuntia hiljaa.

Se on pitkä aika kahden ihmisen keskustelussa, kokeilkaa vaikka.

”Mä haluun mennä tähän nyt heti.”

Nauhalta kuulee, että minä, toimittaja, olen vielä innokkaassa etunojassa, reippaassa aloitusmoodissa, joo, mennään. Se muuttuu, nyt. Niittymäki aloittaa:

”Luin sun arvion eilen uudestaan ja se on mun mielestä tosi hyvä arvio. Tämä ei millään tavalla ikään kuin liity sun työhön tai suhun.”

Niittymäki puhuu teatteriarvostelusta, jonka kirjoitin 2. syyskuuta Helsingin kaupunginteatterissa kantaesitetystä Bollasta. Bolla perustuu Pajtim Statovcin romaaniin ja sen keskiössä on kahden miehen, albaani Arsimin ja serbi Milošin rakkaustarina.

Kritiikki oli hyvin myönteinen, Niittymäki mainitaan yhdessä Milošin roolin tehneen Mikko Kauppilan kanssa:

”Kaikkein intensiivisimpiä ovat pääpari Kauppilan ja Niittymäen kohtaukset. Kun sisäistä puhetta ei ole, eivätkä ääneen lausutut sanat koskaan riitä kaikkeen, jää iso osa eleille. Mielen liikkeet liikuttavat kehoa, äkillinen kolahdus saa hätkähtäen kääntymään.”

Mikko Kauppilan roolisuoritusta kehutaan vielä toisessakin kohdassa, Niittymäkeä ei enää erikseen mainita.

”Se kertoo jotain mun mielentilasta, että kun tuli ensi-ilta, niin kuvittelin, että jos teen 25 tuntia vuorokaudessa töitä roolin eteen, niin pystyn hallitsemaan sitä mitä musta kirjoitetaan. Kun olen sieluni silmin nähnyt, että Samuli Niittymäki tekee huikean roolityön, niin murruin siitä, että minua ei nostettu sen enempää siinä [arvostelussa].”

Niittymäki pitää pienen tauon, tarkentaa sitten: ”Ja murtua on tavallaan väärä sana. Olin vihainen ja pettynyt, en tavallaan edes sulle vaan maailmalle.”

Arsimin, homoseksuaalisuuttaan piilottelevan albaanimiehen roolista tuli taakka. Niittymäki kertoo, että hän alkoi jo vuorokautta ennen näytöstä voida fyysisesti pahoin ja valvoi näytöksen jälkeisen yön ahdistuneena.

Samaan aikaan kun Bolla veti täysiä saleja, sitä kehuttiin ja kiitettiin, Niittymäki tunsi olevansa umpikujassa.

Joulukuussa hän teki päätöksen jäädä pois esityksestä.

”Sit sä otit yhteyttä, kun olin juuri päästänyt irti roolista.”

Sovittiin haastattelusta.

Niittymäen rauhallinen puheenvuoro on hirveää kuultavaa. Kriitikko tekee työtään lukijoille, mutta ei missään nimessä halua kuulla aiheuttaneensa murtumista, saati pohjakosketusta.

Se tuntuu kieltämättä myös absurdilta. Arvostelu oli niin kovin kehuva. Samuli Niittymäki itse sanoo samoin myöhemmin haastattelussa. Absurdia.

Niittymäki kertoo myös häpeävänsä. Teatteri on ryhmätyölaji, niin Samuli Niittymäki ajattelee.

”Ja sitten tällainen itsekkyyden ja ylpeyden määrä. Muistan kysyneeni itseltäni ääneen: mitä täällä tapahtuu.”

Reaktio oli niin voimakas, että vähitellen se sysäsi ymmärtämään. Ei ollutkaan kyse arvostelusta, vaan ihan muusta.

”Luulen, että kysymys on hallinnasta. Ja että olen nyt ekaa kertaa elämässäni pystynyt vähän päästämään irti. Tähän asti olin täyttänyt kalenterini ja päiväni niin, että kun vain teen tätä työtä, niin tämä pysyy hallinnassa. Mutta ei elämää voi hallita.”

Bollaa esitetään kaupunginteatterissa edelleen, Arsimin roolin tekee Otto Rokka.

Niittymäelle päätös jättää rooli ei ollut helppo. ”Jos olisi jalka poikki, olisi ymmärrettävää, että minut paikataan. Mutta kun on jotain poikki sisällä, on se hankalampi tilanne.”

Päätös tuntuu edelleen oikealta. Niittymäki alkoi hahmottaa itsessään liiallisen hallinnan hakemisen lisäksi työnarkomaniaa.

”Kun se alkoi paljastua, niin välillä tuli olo, että kuka minä olen, kun en näyttele.”

Niittymäki istuu pöydän päässä valkoinen pipo päässään, katsoo kohti.

”Tuntuu hyvältä, että tämän voi sanoa ääneen.”

Helsingissä vuonna 1986 syntynyt Samuli Niittymäki on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Tuusulassa.

Viime syyskuussa pidetyssä Jussi-gaalassa Samuli Niittymäki palkittiin. Hänelle ojennettiin patsas parhaasta miessivuosasta, Seurapeli-elokuvan kirjailija Juhanan roolista.

Voitto oli ensimmäinen, mutta ehdokkuus toinen: ensimmäisen kerran Niittymäki oli ehdolla vuonna 2012 Hyvä poika -elokuvan miespääosasta.

Kulttuurisaunan hiljaisuudessa Niittymäki muistelee syksyisen palkitsemisen hänessä aiheuttamia tunteita hieman huvittuneena.

”Kymmenen vuotta sitten, kun en saanut patsasta, palautuminen kesti yli puoli vuotta. Ajattelin tosissaan, että olisin ansainnut sen. Kun taas nyt, mähän romahdin aika pian sen Jussin jälkeen.”

Niittymäki kertoo, että voitonhuuma tasoittui nopeasti. Palkinto kuului roolille, jota ei olisi edes olemassa ilman elokuvaa ja sen työryhmää.

”Mutta sitten kuitenkin tuli myös tunne, etten ole ansainnut tätä. Kun törmäsin ihmisiin kaupungilla ja he onnittelivat, tuntui, että en minä enää tarvitse sitä. Että lähettäkää viestit niille, jotka eivät voittaneet.”

Tämä siitä huolimatta, että Niittymäki oli toivonut palkintoa vuosien aikana kovasti.

”Olen sitä himoinnut hampaat irvessä. Muistan, että Seurapelin kuvauksissakin olin, että kyllä mun tästä on se saatava.”

Niittymäki naurahtaa vähän.

”Toki myös keskityin siihen työhön.”

Jenni Toivoniemen ohjaamassa Seurapeli-elokuvassa Samuli Niittymäki näyttelee Juhana-nimistä kirjailijaa.

Viime vuoden lopulla Samuli Niittymäki sai Seurapelin ja Bollan roolisuoritusten lisäksi kehuja kokeellisesta sooloteoksestaan Plup plup – Two Water Bottles, jonka ensi-ilta oli Takomossa marraskuussa.

Esityksen työstäminen ja harjoittelu oli aloitettu tammikuussa 2021. Niittymäki muistaa harjoitukset koko projektin parhaana aikana – vaikka vain kuukautta ennen, joulukuussa, Niittymäen äiti kuoli yllättäen.

Oma suru jäi ehkä liian vähälle huomiolle, Niittymäki miettii nyt.

Toisaalta elämänarvot olivat kuin itsestään kunnossa: kiitollisuus oli läsnä arkisimmissakin jutuissa.

Niittymäki kertoo, että kävellessään aamulla harjoituksiin, hän arvosti jo työmatkaakin, elossa olemista.

”Mutsi ei ollut enää elossa, se ei voinut kävellä töihin.”

Plup plupissa Niittymäki on yksin näyttämöllä. Hän esittää rottaa, jonka avulla tutkitaan huumeisiin addiktoitumista.

”Tuntuu, että esityksessä kerroin yläpuolelta katsojille, mitä riippuvuus on. Nyt kun esitykset ovat ohi, olen tajunnut, että se, joka ei ottanut asiaa vastaan, olin minä.”

Kolme ja puoli vuotta sitten Samuli Niittymäki lopetti kokonaan alkoholinkäytön, josta oli tullut hänelle ongelma.

”Tällä alallahan se on niin totuttua, että mennään esityksen jälkeen baariin ja ensi-illat ja kaikki juhlat paljon pyörii sen ympärillä. Tai niin kuvittelin.”

Niittymäki kertoo käyneensä lopettamispäätöksen jälkeen viikon verran vertaistuessa. Sitten hän tunsi pärjäävänsä yksin, niin kuin on aina ajatellut pärjäävänsä myös kaikessa muussa. ”Että minä en tarvitse apua: en roolityöhön, en elämässäni, en missään. Minä hoidan.”

Vuodenvaihteessa Niittymäki palasi vertaistukeen.

”Tuntuu hyvältä myöntää, että en pärjää itsekseni, vaan tarvitsen tukea.”

Tammikuussa ilmestynyt musiikkivideo on mustavalkoinen, siitä tulee mieleen ranskalaisen uuden aallon elokuva. Kamera seuraa suoriin housuihin ja kauluspaitaan pukeutunutta miestä, joka juoksee kompastellen loskaisella kadulla.

Mies on Samuli Niittymäki, ja video on hänen ideansa.

”Olen kuunnellut Joskan musiikkia paljon. Tuli idea tästä musavideosta, enkä vaan päässyt ajatuksesta eroon.”

Joska on Joska Josafat, muun muassa jazzia ja retrohenkistä poppia tehnyt lauluntekijä ja muusikko, joka työstää paraikaa uutta musiikkia V. A. Koskenniemen runoihin.

Singlenä julkaistu Mis ovatkaan nyt kaikki nuo, jotka oli ennen meitä? on yksi noista kappaleista.

Kappaleen synnyttämä idea ei jättänyt Niittymäkeä rauhaan, mutta silti hän empi. Hän ei tuntenut Josafatia eikä videon tekemiseen ollut rahaakaan.

”Sitten kuitenkin soitin ystävilleni Ville Vierikolle ja Patrik Sundbergille lähtisivätkö he mukaan, jos tehtäisiin tällainen. Että tehdään, lähetetään video ja annetaan Joskan päättää.”

Video valmistui, Josafat näki sen, ja piti siitä.

”Se tuntui ihan ihmeeltä. Pelkäsin, että meneekö juttu pilalle, kun se julkaistaan, ja alanko nyt sitten miettimään, katsooko sitä kukaan.”

Ei mennyt. Tutuilta tuli kehuja, ja pitkästä aikaa Samuli Niittymäki myös pystyi ottamaan ne vastaan.

Se johtui siitä, että hän ei pyrkinyt näyttämään tekemisellään mitään.

”Siinä tekemisessä oli sellainen keskittyminen, että me pidetään nyt kivaa ja annetaan toisillemme tässä. Kuunnellaan toistemme ideoita.”

Tämän fiiliksen Niittymäki haluaisi säilyttää myös muissa töissään.

”Että voisin ajatella, että se on aina antamista. Ja myös kuuntelemista, työryhmän ja oman intuition. Ei vain sellaista kaiken läpi puskemista.”

Vaikka Niittymäki on aina kyllä puhunut paljon työryhmän tärkeydestä, on hänelle nyt alkanut nousta esiin muistikuvia yksinäisestä puurtamisesta, jossa esimerkiksi yhteiset lämmittelyt jäivät väliin.

”Sellainen ’keskity, keskity, keskity’, hirveä ankaruus itseä kohtaan. Ajatus etten ansaitse mitään lämpöä itseltäni enkä muilta, jos en anna koko ajan kaikkeani. Siinä vain käy niin, että ei edes anna enää mitään, kun on niin lukossa ja tyhjä.”

Vuonna 2011 valmistuneessa Zaida Bergrothin Hyvä poika -elokuvassa Samuli Niittymäki oli toisessa pääroolissa.

Samuli Niittymäen roolisuorituksia on kehuttu hänen uransa alusta lähtien. Esimerkiksi roolista, jonka hän teki keväällä 2009 ollessaan harjoittelussa Kansallisteatterissa, kirjoitettiin: ”Niittymäki tekee tunteikkaan 15-vuotiaansa niin suvereenisti ja rakastettavasti ja vähin elkein, että voi puhua poikkeuslahjakkuudesta.”

Ei voi olla miettimättä, onko Niittymäki koskaan uskonut saamiaan kehuja.

”Ajattelen, että en mä ole ymmärtänyt niitä, enkä sitä miten paljon mulle on annettu. Eräs läheinen onkin sanonut, että kun toi sun laari ei täyty millään.”

”Mikään ei niinku riitä.”

Viime syksynä Samuli Niittymäki otti vastaan kaksivuotisen näyttelijäntyön lehtoraatin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Siellä hän opettaa toisin kuin on itse elänyt.

Syksyn kurssilla Niittymäki kertoo hokeneensa, että olkaa armollisia, laskekaa rimaa. Kurssin jälkeen opiskelijat osoittivat tarkkanäköisyytensä.

”Sain kortin, jossa luki ’ole armollinen itsellesi, laske sitä rimaa’. Kun luin sitä, niin ajattelin, että hmh, aika hauskaa, he ovat käyttäneet niitä mun sanoja kortissa. Vasta joulun jälkeen tajusin, että hei, hehän sanoivat ihan suoraan mulle, että Samuli, laske sitä rimaa.”

Teatterikorkeakoulussa opettaessaan Samuli Niittymäki muistuttaa opiskelijoita laskemaan rimaa. Joulukuussa hän tajusi, että niin hänen itsensäkin pitäisi tehdä.

Haastattelua edeltävänä päivänä Niittymäki on palannut Heinävedeltä, Valamon luostarista.

”Kun se pohja tuli vastaan joulukuussa, aluksi hallinnasta irti päästäminen tuntui tosi euforiselta. Mutta olen sen verran yksinkertainen ihminen, että jonkun hallinnassa tämän on oltava. Siihen tarvitsen lauseen ’tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun’.”

Ortodoksinen kirkko on alkanut tuntua tärkeältä.

”Että olisi paikka, jossa voisin käydä muistuttamassa itseäni nöyryyden ja kiitollisuuden ja kauneuden merkityksestä. Rakkauden merkityksestä.”

Valamossa Niittymäki viipyi kuusi päivää. Hän kävi aamuin illoin jumalanpalveluksessa, söi, nukkui – eikä ollut koko ajan puhelimella.

”Rukoileminen on siellä tosi läsnä. Vaikka uusi Valamo on 40-luvulta, niin siellä on esineitä ja ikoneita vanhasta Valamosta. Tuntuu, että menneiden sukupolvien henki on läsnä. Ei vain sen hetkisen jumalanpalveluksen rukoukset ja meditatiivisuus, vaan koko historia.”

Luostarin rauhassa Niittymäelle tuli myös mieleen, olisiko luostarielämä vastaus hänen elämänsä kysymyksiin.

”Kun on addiktiivinen persoonallisuus, niin kyllähän mä sitä aloin miettiä. Juttelin pappismunkin kanssa, että olisiko tämä minunkin elämä, että luopuisin omaisuudestani ja vain rukoilisin täällä.”

Munkki vastasi viisaasti.

”Hän sanoi, että jos jokin luostarielämässä vetää, niin se voi olla vastaus. Mutta hän ajattelee, että jos luostariin pyrkii jotain pakoon, voi käydä niin, että ne asiat seuraavat.”

Saunat, kirkot ja teatterisalit ovat paikkoja, joissa ei jatkuvasti katsota kännykkää. ”Se jo itsessään maadoittaa kohtaamaan elämän rajallisuuden”, Samuli Niittymäki sanoo.

Samuli Niittymäki

  • Syntynyt Helsingissä 1986, varttunut Tuusulassa.

  • Valmistunut Teatterikorkeakoulusta 2010.

  • Näytellyt muun muassa Takomossa, Kansallisteatterissa ja Ryhmäteatterissa.

  • Tehnyt roolit esimerkiksi elokuvissa Hyvä poika (2011), Joulumaa (2017), Tyhjiö (2018), Tottumiskysymys (2019), Teräsleidit (2020) ja Seurapeli (2020).

  • Näytellyt muun muassa tv-sarjoissa Karppi, Sorjonen ja Sunnuntailounas.

  • Lukee Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot-äänikirjassa Toukon ja Jenni Toivoniemen Valtakaudessa Antin roolin.

  • Asuu Helsingissä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat