Maylis de Kerangalin allegorisessa romaanissa jättisilta liittää vanhan maailman uuteen

Kuvitteellisen Kalifornian valtavalla siltatyömaalla sekoittuvat kansallisuudet, päämäärät ja aatteet.

Ranskalainen Maylis de Kerangal sai Sillan synty -romaanistaan vuonna 2010 Médici-kirjallisuuspalkinnon.

19.3. 2:00 | Päivitetty 19.3. 10:43

Romaani

Maylis de Kerangal: Sillan synty (Naissance d’un pont). Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala. 297 s.

Ensimmäinen lukemani ranskalaisen Maylis de Kerangalin (s. 1967) romaani alkoi ensi sivuilta lähtien täyttää minua epäuskoisella riemulla: tällaista en ole vielä ikinä lukenut!

Viime sivuilla tunne oli jo tasoittunut, mutta edelleen kerronnan omaperäisyys kiehtoi ja vaikutti.

Sitä on kiitetty de Kerangalin aiemmissakin romaaneissa, erikoisten aihepiirien ja ainakin Suomessa myös taitavan käännöksen lisäksi.

Polveilevat, runsaat lauseet tuntuvat usein edetessään kiihtyvän. Tekstimassan lisäksi kasvaa intensiteetti, ja sen säilyttäminen, koossa pitäminen, vaatii kääntäjiltä paljon.

Kaikki de Kerangalin kolme suomennettua romaania kääntäneet Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat tätä ennen saaneet perehtyä sydänsiirtojen ja koristemaalauksen maailmaan.

Nyt vuorossa ovat valtavan siltatyömaan termit, käytännöt ja hierarkiat.

Tylsää ei tule humanistillekaan, niin mielenkiintoisia henkilöitä sillanrakentajat ovat. Eikä kyse sitä paitsi ole pelkästään sillasta vaan jostain paljon, paljon suuremmasta.

Kehityksestä tipahtaneen Cocan kaupungin kerrotaan sijaitsevan Kaliforniassa, kahta puolta suurta jokea, ja se halutaan nyt yhdistää sillalla, jolle mahtuisi kuusikaistainen moottoritie.

Kun vetoapua saadaan emiiriltä Dubaista, liikkeelle polkaistaan valtava työmaa, jolle alkaa virrata työväkeä. Tarinan keskiöön de Kerangal asettelee heistä sekalaisen joukon.

On veteraani-insinööri, on naispuolinen betoniasiantuntija, epäonnista perhettään yksin luotsaava maansiirtokoneenkuljettaja ja siltaa vastustava antropologi, samoin useita elämässään ajelehtivia nuorukaisia.

Väki monine taustoineen ja motiiveineen antaa de Kerangalille juurta tarinoille, jotka muistuttavat hieman kanadalaisen Emma Hooperin romaanista Koti-ikävän laulut (2018). Siinä tyhjenevän valtameren kalastajat yrittävät selviytyä mantereisen öljykentän työntekijöinä.

Cocan siltatyömaallekin ihmiset eri puolilta maailmaa on lähinnä paiskattu, ja vain harva on siellä ihan omasta halustaan. Se on kuin pienoismalli nykymaailmasta, jota globaali kapitalistinen mekanismi pyörittää.

Vielä hurjemmankin allegorian de Kerangal rakentaa. Romaania voi lukea myös täysin abstraktina ajatusrakennelmana ihmisen valinnoista ja mahdollisuuksista.

Koko siltahan sijaitsee kuvitteellisessa miljöössä ja ajassa. Oleellista on vain se, että se ylittää jotain, jonka yhdellä puolella on nykyisyys, toisella, sillan valmistuttua, tulevaisuus.

Vastakkain asettuvat näin uusi ja vanha, eikä ”kehitys” ole vain myönteistä. Selviää esimerkiksi, että silta tulee tuhoamaan luonnonkansan, joka asuu joen yläjuoksulla.

Sitä, miten moniulotteinen muutos on, kirjailija käsittelee leikittelemällä henkilöittensä nimillä, jotka on napattu filosofeilta.

Siltainsinööri on nimetty valistuksen sanansaattajan Denis Diderot’n mukaan, mutta hän rakastuu naiseen, jonka nimi tuo mieleen ekologiaa ja kansalaistottelemattomuutta ennakoineen Henry David Thoreaun.

Siltakin saa osansa vastarinnasta, myös väkivaltaisesta, mutta siinäkään rintamalinjat eivät ole selvät – niin kuin ei oikeastaan mikään nykymaailmassa. Muuallakin kuin romaanissa ”kehitystä” vastustetaan koko ajan sekä ekologisin syin että olemassa olevaa riistotaloutta puolustaen.

Sillan synnyn päätös jatkaa samalla logiikalla – ehkä tosin liiankin fantastisesti.

Mutta olisihan mainiota kyetä astumaan ulos ”kehityksestä”, joka vain tuhoaa planeettaa. Ja kenties valistus ja luonto voivat edelleen, kaikesta huolimatta, tarjota kättä toisilleen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat