Vanhuutta ja kuolemaa lähestyvän miehen negatiivisia ohjelmanjulistuksia ei koskaan julkaista liikaa

Samuel Beckettiä käännetään Suomessa hyvin mutta julkaistaan sekavasti.

Kirjailija Samuel Beckett Pariisissa vuonna 1966.

5.3. 11:20

Proosa

Samuel Beckett: Puuttuva sana – 5 teosta ajalta 1980–1989. Suom. Caj Westerberg. Teos. 122 s.

Samuel Beckett: Seura (Company). Suom. Anni Sumari. Aviador. 96 s.

Klassikko­suomennos julistetaan usein ”kulttuuriteoksi”.

Ele on kyyninen tai vain huolimaton. Kulttuuri­teollahan ei tarvitse tehdä rahaa, sillä kääntäjä ja kustantaja elävät kirjallisuuden jumalten henkäyksillä.

Kriitikon olisi myös pahanilkistä tarkastella merkittävän suomen­noksen laatua. Teko tekee itsensä tärkeäksi. Tulisi tuntea kiitollisuutta jokaisesta ison maailman tuliaisesta.

Perifeerinen alemmuudentunto elää kiertoilmauksissa.

Runoilija Caj Westerbergin meriitit irlantilaisnobelisti Samuel Beckettin (1906–1989) kääntäjänä ovat kiistattomat. Romaanit Malone kuolee ja Sanoinkuvaamaton kuuluvat Beckettin tuotannon keskeisteoksiin.

Westerberg on suomentanut myös Beckettin runoutta. Valikoiman Miten sanoa (2006) nimikkoteksti ilmaisee asiansa koruttomasti jopa vanhan Beckettin mitta-asteikolla tarkastellen.

En rohkenisi nimittää kaksisivuista runoa teokseksi, mutta kustantaja Teos ja Westerberg ajattelevat toisin. Puuttuva sana – 5 teosta ajalta 1980–1989 päättyy Miten sanoa -runon uudelleenjulkaisuun, eivätkä käännökseen tehdyt muutokset ole suuria.

Tuoreen Beckett-valikoiman neljästä muusta teoksesta kaksi on aiemmin ilmestynyt suomeksi Anni Sumarin kääntäminä. Like julkaisi pienoisromaanin Huonosti nähty huonosti sanottu vuonna 2002.

Seura ilmestyi kahden pienoisnäytelmän ja Sumarin informatiivisten jälkisanojen kera toissa vuonna. Värähdyksiä yhä -katkelman Westerberg on kääntänyt itse nimellä Säpsähdyksiä (2006).

Näin ollen Puuttuva sana antaa suomalaisille ennenkääntämätöntä Beckettiä yhden miniatyyrin eli kahdenkymmenen väljästi taitetun sivun verran.

Pahinta päin ohoi on tärkeä tekstikokonaisuus, ”epäonnistua paremmin” -fraasistaan tunnettu. Silti on kysyttävä: Miksi tällainen julkaisu? Teko se on niukkakin kulttuuriteko?

Sumarin kanssa kilvoittelu ja omien vanhojen käännösten kierrätys olisi perustellumpaa, jos Puuttuvasta sanasta ei puuttuisi paljon sanoja.

Beckett julkaisi 1980-luvulla enemmänkin proosaa ja draamatekstejä, eikä vuosikymmenrajaus ylipäätään tunnu loogiselta. Koko myöhäinen Beckett kattavalla esipuheella ja viitteistöllä varustettuna olisi kestävämpi ratkaisu.

Jos Suomen Beckett-kääntäjät yhdistäisivät voimansa, laajempikin valikoima olisi mahdollinen. Sumari on jo kääntänyt Piiritetyn huoneen novelleja (2000).

Toistaiseksi on tultava toimeen limittäin heitetyillä sirpaleilla.

Onneksi ne viiltävät.

Seuran kerronnan preesensissä henkilö makaa pimeässä. On ”epäselvää miten nyky­tilanteeseen on tultu”. Käden liikuttaminen tuntuu radikaalilta eleeltä Beckettin fabuloimassa olemisen nolla­pisteessä. Ääniä kuuluu ja vain muistikuvien virta tuntuu viittaavan elämään.

Kumpikin suomentaja tietää mainita jälkisanoissaan, että Seuran takaumat ovat vankasti omaelämäkerrallisia. Beckett, kuten Seuran päähenkilö, syntyi pitkänäperjantaina ja kehitti lapsena vaarallisen tavan pudottautua korkealta puusta toivoen, että oksat hidastavat vauhtia:

”Hän on ollut hyvin tuhma poika.”

Seura ilmestyi alun perin vuonna 1980 – englanniksi ja pian myös ranskaksi Beckettin itsensä kääntämänä. Sumari kertoo hyödyntäneensä molempia versioita, Puuttuvan sanan alkuteoslistauksessa mainitaan vain Compagnie.

Käännösten eroja voi havainnollistaa vertailemalla Seuran ikonisimman virkkeen toteutusta:

Beckett: ”Can the crawling creator crawling in the same create dark as his creature create while crawling?”

Westerberg: “Voiko konttaava luoja joka konttaa samassa luodussa pimeässä kuin luomansa olento luoda kontatessaan?”

Sumari: ”Voiko ryömivä luoja samassa luomisen pimeässä kuin luotunsa luoda kaiken ryömiessään?”

Beckettin vastaus kuuluu: ei voi. Pelkkä konttaaminen – tai ryömiminen – on riittävän haastavaa.

Paremman suomennoksen kysymykseen on vaikeampi antaa vastausta, mikä vahvistaa resurssien haaskaamisen vaikutelmaa. Toinen kääntäjistä olisi voinut odotellessaan paneutua vaikkapa Beckettin kirjeenvaihtoon.

Entä onko Westerbergillä muuta syytä laittaa nimi Mal vu mal dit (ransk.) / Ill Seen Ill Said (engl.) muotoon Kehnosti nähty kehnosti sanottu kuin Sumarin Huonosti nähdystä erottautuminen?

Valtapelispekulaatiot sikseen: Kehnosti nähty kehnosti sanottu on pienoisromaanijoukon vahvin.

Kolmannessa persoonassa etenevä kerronta tarkkailee vanhaa naista, joka viettää aikaa haudalla ja sen lähettyvillä. Danten ja Miltonin hengessä luotu välitila viittaa avoimesti myös evankeliumien tapahtumiin:

”Pääkallonpaikalla. Yhtenä iltapäivänä huhtikuussa. Alas ottamisen jälkeen.”

Kehnosti nähty kehnosti sanottua tiheämpää ja synkkämielisempää proosaa kohtaa harvoin. Näin käy, kun Samuel Beckett riisuu mustasta huumoristaan huumorin.

Elämäkerturi James Knowlsonin mukaan Beckett työsti pelkkää Pahinta päin ohoin ensimmäistä luonnosta seitsemän kuukautta. ”Teki minusta selvää”, kirjailija itse kommentoi.

Pahinta päin ohoi sisältää lohdullisen, joskin ohimenevän kuvan käsikkäin kävelevästä vanhuksesta ja lapsesta. Muuten Beckett keskittyy vyöryttämään paradokseille nojaavia, hakkaavia virkkeitä virkkeiden luomisen mahdottomuudesta:

”Kenen sanoja? Kysyä turhaan. Tai turhaan ei jos mahdotonta tietää. Ei voi sanoa.”

Kahdeksaakymmentä ikävuotta ja kuolemaa lähestyvän miehen negatiivisia ohjelmanjulistuksia ei koskaan julkaista liikaa.

Värähdyksiä yhä ja Miten sanoa jäävät Puuttuvan sanan kolmeen muuhun teokseen verrattuna kuriositeeteiksi.

Laajemmassa otannassa tämä ei olisi ongelma. Franz Kafkan Kootuista kertomuksista löytyy jokaisella lukukerralla virkistävä yksisivuinen, joka on aiemmin jäänyt unohduksiin. ”Teoksina” Muodonmuutoksen tai Nälkätaiteilijan rinnalla kahden tai kolmen fragmentin voimaa olisi vaikeampi hahmottaa.

Euroopan reunalla ei ole varaa repaleisiin kulttuuritekoihin. Samuel Beckett olisi ansainnut koherentimpaa julkaisupolitiikkaa. Huomenna kootut tulee?

Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko.

Kommentti

Puolitoista kiloa Joan Didionin esseitä auttaisi hädänalaisia

Antti Hurskainen

Sirpaloitu­nut ja epä­johdon­mukainen käännös­julkaiseminen on Suomessa Samuel Beckettiä laajempi ongelma. Hankaluudet kulminoituvat erityisesti pitkän proosan ja lyriikan ulkopuolisiin mestareihin.

Karisto julkaisi 1980-luvulla kaksi novelli­valikoimaa John Cheeveriltä (1912–1982), ”esikaupunkien Tšehovilta”. Vain korkeamman profiilin editio nostaisi Cheeverin pohjolassa ansaitsemaansa asemaan eli Hemingwayn rinnalle ja ohi.

Joan Didionin (1934–2021) surukirjat löytyvät pokkarihyllyistä, mutta tuotannon ydin, esseet ja reportaasit, huutavat suomentamattomuuttaan.

Ailahtelevaa kohtelua on saanut osakseen myös George Orwell (1903–1950). Oppian-kustantamon viime vuonna julkaisema Päivät Burmassa kärsii amatöörimäisestä toteutuksesta.

Esseisti Timo Hännikäisen suomentama asiaproosavalikoima Sinä ja atomipommi (Kiuas, 2021) on laadukkaampi mutta kovin pieni jatke Jukka Kemppisen kääntämille Orwellin esseille.

Käännöskirjallisuuden synkässä markkinatilanteessa laatuun ja selkeyteen panostaminen ei saattaisi olla huono ajatus.

Essee- ja lyhytproosakäännösten ambitiotasoa voisi kohottaa kohti klassikkorunokäännösten parhaimmiston korkeuksia. Sammakon julkaisemat Rimbaud- ja Baudelaire-järkäleet palvelevat suomalaisia lukijoita hamaan tulevaisuuteen.

Tiiliskiviä on nykyään tapana kritisoida maskuliinisesta pullistelusta. Ehkä puolitoista kilogrammaa Didionin esseitä auttaisi hädänalaisia.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat