Sebastian Fagerlund otti Kamarisinfoniallaan tehot irti Tapiola Sinfoniettasta

Tapiola Sinfonietta soi fantastisen värikkäästi. Lopun yllätysnumerona kuultiin ukrainalaisen Valentin Silvestrovin Hymni jousiorkesterille – surullisena muistona onnellisilta päiviltä.

Sebastian Fagerlund on Tapiola Sinfoniettan residenssitaiteilija kaudella 2021–2022.

5.3. 12:34

Klassinen

Tapiola Sinfonietta Espoon kulttuurikeskuksessa 4.3. John Storgårds, kapellimestari, Ismo Eskelinen, kitara. – Stravinsky, Fagerlund, Ravel, Silvestrov.

Sebastian Fagerlund on kaudella 2021–2022 Tapiola Sinfoniettan residenssitaiteilija. Kontaktia hän pitää inspiroivana ja nauttii yhteisestä musiikillisesta matkasta ja jännittävästä vuoropuhelusta.

Perjantaina sai kantaesityksensä Fagerlundin Kamarisinfonia. Siinä Fagerlund ottaa kaikki tehot ja taidot irti orkesterin resursseista, soittajista ja soitinryhmistä.

Kolmiosaisen teoksen hitaassa ensiosassa Fagerlund antaa usein orkesterin kaikkien sektioiden pauhata yhtä aikaa. Tällaisessa sekoitussoinnissa voi olla vaarana se, että sointi tukkeutuu ja tukahtuu liian paksuksi.

Fagerlundin säveltäjäntaidoista puhuukin paljon se, että John Storgårdsin johdolla Tapiola Sinfonietta hengitti vapaasti myös täyspaatoksen syleilyssä. Se hehkui syvää, leveää ja korkeaa värivirtaa.

Ensiosaa hallitsee pitkä romanttissävyinen melodinen linja, jonka kulkua ärhäkät rytmit joskus pilkkovat. Sointivirrasta alkoi irtautua yksittäisiä sooloilevia instrumentteja.

Isorummun jytinä loi dramaattista virettä. Ensiosan aikana vallitsi odottava tunnelma: jokin jännittävä tapahtuma oli tulossa.

Jännitys purkautuikin loistokkaan ja iloisenkin rytmikkäässä nopeassa keskiosassa.

Energiavarastot oli käytetty hetkeksi loppuun. Kolmas, hidas osa alkoi pysähtyneessä hiljaisuudessa, jossa sinfonian perusmateriaalista alkoi pikku hiljaa kehkeytyä fantasiamainen, läpikuultava, kilisevä ja väreilevä sointimaailma.

Fagerlundia on luonnehdittu ”postmoderniksi impressionistiksi”. Postmodernia on myös teosten eräänlainen kaksoiskoodaus.

Kamarisinfonia oli helppo vastaanottaa, sen saattoi kokea värikkäinä luontokuvina, ja sen kolmiosaisen, sangen klassisen kaarimuodon hahmottaminen oli helppoa sekin.

Toisaalta Kamarisinfonian taidokkaassa orgaanisessa rakenteessa on tasoja ja hienouksia, jotka kiinnostavat musiikin eksperttejä.

Ismo Eskelinen oli taiturillisena ja runollisena solistina Fagerlundin Transit-kitarakonsertossa (2013). Siinä Fagerlund on virittänyt soinnin niin ilmavaksi ja leijailevaksi, että kitaran kulku oli aina selvästi kuultavissa.

Kuusiosainen konsertto oli kiehtova matka andalusialaishenkisessä sointiympäristössä, jossa kuuli arabialaisen musiikin eksoottisia sävyjä. Sointikuvastot vaihtuivat alun hiljaisesta näppäilyistä tanssiviin rytmikuvioihin, helähtäviin arabeskeihin, tulisen nopeisiin juoksutuksiin ja rytmisiin, flamencomaisiin räjähtelyihin.

Hyvin taidokkaasti Fagerlund on kitarakonserttonsa kehitellyt sen perussoluista. Se takaa vaihtelevien tunnelmien ja metamorfoosien tiiviin logiikan.

Konsertti alkoi Stravinskyn Kahdeksalla soitinminiatyyrillä, jotka pohjautuvat säveltäjän lapsille kirjoittamiin pianokappaleisiin. Ilmankos ne liikkuivat ja tanssivat lystikkäästi ja nokkelasti.

Ravel sävelsi Tombeau de Couperin -teoksensa ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden ystäviensä muistolle. Näiden viehkeiden barokkitanssien takaa pitäisi kuultaa syvää surua – joka ei tullut tällä kertaa kovin selvästi kuuluville.

Ylimääräisenä yllätysnumerona kuultiin ukrainalaisen nykysäveltäjän Valentin Silvestrovin romanttisen kaunis ja hauras Hymni jousiorkesterille. Se oli surullinen muisto menneiltä onnellisilta päiviltä.

Oikaisu 5.3.2022 klo 15.46: Korjattu Ismo Eskelisen nimi oikeaan muotoon.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat