Kalevi Ahon uusi kaksoiskonsertto huilulle ja harpulle sykähtelee pastoraalisessa maisemassa

Solistit Niamh McKenna ja Emmanuel Ceysson kutoivat ylimääräisenä soittamaansa Mozartin konserton hitaan osan kadenssiin Ukrainan kansallislaulun.

Kalevi Aholta kantaesitettiin perjantaina Musiikkitalossa kaksoiskonsertto huilulle ja harpulle.

12.3. 13:27

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 11.3. Osmo Vänskä, kapellimestari, Niamh McKenna, huilu, Emmanuel Ceysson, harppu. – Silvestrov, Kabalevski, Aho, Prokofjev.

Osmo Vänskän johtama HKO aloitti konserttinsa Ukrainan kuuluisimman nykysäveltäjän Valentin Silvestrovin haikean kauniilla Hymnillä jousiorkesterille. Sama teos päätti viime viikon perjantaina John Storgårdsin johtaman Tapiola Sinfoniettan konsertin.

Tällä kertaa Hymnin kuunteleminen tuntui vielä surullisemmalta kuin viikko sitten Espoon kulttuurikeskuksessa.

Kun konsertin seuraava teos, venäläisen Dmitri Kabalevskin ilkamoiva Ilveilijät (1940) alkoi, sen prologin sävelet kajauttivat ilmoille kehotuksen: huolet ja murheet nurkkaan, nyt pidetään hauskaa! Tähän moodiin oli vaikea päästä.

On myönnettävä, että Ilveilijät on valloittava teos lapsekkaissa kujeiluissaan ja melodisessa ja rytmisessä kekseliäisyydessään. Vänskä maalaili tyylitietoisen tarkoin ottein joka osan rytmis-tanssillisen ja soinnillisen karaktäärin. Kaikki ei ollut ilonpitoa.

Kantaesityksenä kuultiin Kalevi Ahon kaksoiskonsertto huilulle ja harpulle, jonka solistina soittivat HKO:n huilun äänenjohtaja, saksalais-irlantilainen Niamh McKenna ja ranskalainen, Sibelius-Akatemian vierailevana professorina toimiva Emmanuel Ceysson.

Huilu ja harppu soittivat yhdessä jo Antiikin Kreikassa. Ilmankos konserton rauhallinen ensiosa loihti antiikkihenkisen ajattoman pastoraalitunnelman.

Luonnonrauha johti jatkuvaan muutosprosessiin, jossa alun arkadinen perusilme säilyi. Maiseman värit vaihtuivat, myrsky, sade ja tuuli puhkesivat eri soitinryhmistä. Usein puupuhaltajista pulpahti eleitä ja rytmisiä impulsseja, jotka saivat niin solistit kuin orkesteri rytmisen kiihtymisen tilaan ja soinnin tihenemään vyöryiksi.

Rauhan tunne saattoi hetkeksi palatakin. Konsertto hengitti Vänskän käsissä saman sykkivän ja oikukkaan, eteenpäin vievän pulssin tahdissa.

Jotta solistit saisivat äänensä kuuluville, Aho on orkestroinut konserttonsa pääosin kevyesti ja ilmavasti.

Konsertto sai solisteikseen parhaan mahdollisen kaksikon, joka nautti yhteistyöstään heleän runollisissa vuoropuheluissaan sekä kimmeltävän taiturillisissa sooloissaan.

Oman värinsä konsertolle antavat mielikuvituksekkaasti vaihtelevat dialogit, joita solisteilla on paljon erityisesti puupuhaltajien kanssa. Vaskien signaalihuudot ja ritualistiset lyömäsoittajat ovat tärkeä osa arkaais-myyttistä sointimaisemaa.

Ylimääräisenä kuultiin hidas osa Mozartin varhaisesta kaksoiskonsertosta huilulle ja harpulle. Solistit ja orkesteri hyväilivät sen viihdyttäviä säveliä hellästi, kunnes loppu ihmetytti: eihän tämä voi olla Mozartia! Ei ollutkaan, sillä solistit olivat sovittaneet osan kadenssiksi Ukrainan tunteisiin vetoavan kansallislaulun.

Prokofjevin seitsemännen sinfonian Vänskä johti vetävän rytmisesti ja terävästi maalaillen. Huipennukset olivat hurjaa soitinsirkusta.

Prokofjev sävelsi sinfoniansa 1952–53. Hän oli saanut ankarat nuhteet ”atonaalisuuden syntiin” lankeamisesta, ja tässä sinfoniassa hänen täytyi osoittaa osaavansa säveltää sosialistisen realismin oppien mukaisesti, melodisesti ja kansantajuisesti.

Tulos oli ”sosialistista surrealismia”, jonka yksinkertaisen, usein triviaalia hipovan pinnan alle kätkeytyy salattuja viestejä, ironiaa ja sarkasmia. Kuten oli kuultavissa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat