Pulitzer-voittaja paljastaa, kuinka proosa­runoilijat tekevät taikojaan: Runon pitää olla kuin nopea pilapiirros kahvilan serviettiin

Charles Simic antaa mielikuvituksen laukata mutta viittaa myös traumoihin.

Charles Simic on kertonut kirjoittavansa proosaa työhuoneellaan mutta runoutta sängyssään. Taustalla päivystää Zelda-kissa.

23.4. 13:29

Runot

Charles Simic: Maailma ei lopu (The World Doesn´t End). Suom. Aki Salmela. Ntamo. 91 s.

Yhdysvaltalaisen Charles Simicin (s. 1938) proosarunot esittävät pieniä absurdeja tilanteita. Ne kuvataan kuitenkin täsmällisin lausein ja havainnollisin kuvin. Kokoelmallaan Maailma ei lopu hän sai runouden Pulizerin palkinnon vuonna 1990, ja se taitaa olla ainoa proosarunokokoelma palkinnon historiassa.

Aki Salmela on suomentanut kokoelman asianmukaisen jämäkästi. Mukaan on mahtunut myös Simicin kiintoisa essee proosarunoudesta.

Muuan kokoelman runoista alkaa: ”Elettiin levitointimestareiden aikakautta. Joinain iltana näimme yksinäisiä miehiä ja naisia kellumassa tummien puidenlatvojen yllä.” Runo päättyy koruttomiin toteamuksiin pilvettömästä aamusta, variksista ja paidoista, ”jotka nostelivat tyhjiä hihojaan sokean naisen pyykkinarulla.”

Näin Simicin proosarunot siirtyvät arkisesta mielikuvitukselliseen ja takaisin. Sodan kuvat liittyvät Belgradissa vuonna 1938 syntyneen Simicin ensimmäisiin vuosiin, ja niillä hän viittaa myös Vietnamin sotaan. Simic muutti Yhdysvaltoihin teini-iässä.

Mikä vain oikku tuntuu näissä runoissa mahdolliselta. Pohjoisen kärpäset ovat kotoisin puhujan unettomista öistä, sata vuotta vanha, meren huuhtoma posliininuken pää vetää puhujaa puoleensa. Hän tapaa sielukkaita koiria, milloin ei ”sytyttele sähikäisiä nukahtamaisillaan oleviin päihin.

Mielikuvitus säkenöi, eikä vertauskohtia aina löydy. Edellisen suomennosvalikoiman Ääni aamulla kello kolme tapaan viittauksia otetaan kuitenkin satujen ja tarujen maailmasta. Suurkaupungin lisäksi liikutaan pikkukylissä. Usein notkealiikkeisten runokuvien takana voi aavistaa piilevän jokin sanomaton tragedia.

Runot ovat sikäli kuin unia. Pieniä, kuvallisia tarinoita. Teho perustuu lauseiden outouteen, ei runon kaikkien keinojen esittelyyn.

Useimmiten minämuotoista puhujaa ei ole ollenkaan. On vain suoria toteamuksia. Monen runon lopetus on näennäisen koruton toteamus: ”Talvisten iltapäiviemme on tiedetty toisinaan kestävän sata vuotta.”

Yllätyksiä siis riittää. Jopa siihen tahtiin, että väliin kaipaa lujempaa otetta konkreettiseen ympäristöön. Sitäkin saadaan tosin tuta etenkin kokoelman loppupuolella. Vaikkapa niin, että pakkanen, ”arktinen ompelijatar”, työntää neuloja pukuun.

Esseessään Simic pohtii, millä lailla proosarunous on runoutta, vaikka kukaan ei oikein tätä lajia osaa määritellä. Hän kertoo kirjoittaneensa proosarunoja ilman aikomusta, ikään kuin sattumalta. Hän vain keräsi proosakatkelmat yhteen muistikirjoistaan.

”Kaikki runoilijat tekevät taikoja”, Simic kirjoittaa.

Proosarunossa jänis vedetään hatusta. Se pitää tehdä vaivattoman tuntuisesti. Hän korostaa leikkisää tunnelmaa kuin kyse olisi nopea pilapiirros kahvilan serviettiin. Meditatiivinen tunnelmakin on mahdollinen.

Kyse on kielellisestä vapaudesta. Yleistykset eivät päde.

Simic korostaa kirjoittavansa aitouden tunnetta ja omakohtaisuutta korostavaa yhdysvaltalaista runoutta vastaan. ”Sitä alkaa kaivata runoja, joissa mielikuvitus laukkaa valtoimenaan.”

Maailma ei lopu -kokoelman proosarunoissa se totisesti laukkaakin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat