La Dolce Vita -satiirissaan Federico Fellini ennakoi mätää mediaa, josta sittemmin nousivat Berlusconi ja Trump

Tragikoomisessa elokuvassaan Fellini katsoo italialaisen aristokratian, rikkaitten ja julkkisten elämää huvittuneena kuin sirkusta.

Ketku juorutoimittaja Marcello (Marcello Mastroianni) hurmaa tiensä vip-kekkereille ja naisten sydämiin. Häneen retkahtaa myös amerikkalainen elokuvatähti Sylvia (Anita Ekberg).

5.3. 2:00

Satiiri

La Dolce Vita – ihana elämä ★★★★★

Italia 1960

Teema klo 21.00 ja Yle Areena (K12)

Elokuva on iso klassikko, jos se tunnetaan alkuperäisellä nimellään, joka ei ole englantia. Federico Fellinillä sellaisia on kaksi, La Strada (1954) ja La Dolce Vita.

Ihanan elämän alkujaksossa Jeesus-patsas lentää taivaalla helikopterin kyydissä. Se enteilee jo Fellinin siirtymistä omalaatuiseen surrealismiinsa seuraavassa elokuvassaan (1963).

Myös katkelmallinen, jopa katkonainen, rakenne alkaa irrota perinteisestä kerronnasta. Fellini jättää kohtaukset tavallaan kesken eikä välitä solmia dramaturgisia langanpäitä, kun on saanut haluamansa kerrottua.

Tragikoomisessa satiirissaan Fellini kuvaa yläluokan elämää, aristokratiaa, rikkaita ja julkkiksia. Yhteiskunnan kermaa vispaa otsikoihin juorutoimittaja Marcello Rubini (Marcello Mastroianni), joka roikkuu vallasväen mukana kuin koira, tavallaan ylhäisön osana muttei tasa-arvoisena, köyhä kun on.

Seurapiirien jatkuvat juhlat uhkaavat aina äityä orgioiksi. Marcello on karannut niihin metsästämään skuuppeja kerrostalokämpästä, johon on hylännyt tyttöystävänsä Emman (Yvonne Furneaux). Ikävissään Emma yrittää itsemurhaa.

Mastroianni osasi näytellä paremmin kuin kukaan toimittaja Marcellon tapaisia ketkuja, joiden moraalinen selkäranka on tehty kumista. Sellaiset roolit tekivät hänestä tähden. Kun Mastroianni myöhemmin näytteli hyviä ihmisiä, siirappi tursusi hänen ihohuokosistaan.

Mutta tämä Marcello hurmaa tiensä vip-kekkereille ja rapistuviin palatseihin, vaikka kaikki tietävät, millä asialla hän on. Paparazzit ja muut kollegat jäävät porteille anelemaan avec-paikkoja.

Renttuun retkahtavat jopa naiset kuten perijätär Maddalena (Anouk Aimée) ja amerikkalainen elokuvatähti Sylvia (Anita Ekberg), joka päätyy pulikoimaan Fontana di Trevin suihkulähteeseen yhdessä elokuvahistorian tunnetuimmassa kohtauksessa.

Marcello on valmis myymään sielunsa ja rakkautensa taivasosasta vaurauden paratiisissa. Hän ei huomaa, että autuudessa rypevät ovat sielunsa jo myyneet ja tuntevat markkinoillaan lähinnä loputonta turhuutta.

Felliniltä se ei tietenkään jäänyt huomaamatta. Hän huomauttaa, että siinä elämässä ihanuus on silkkaa sarkasmia. Ei Fellini silti taida tuomita turhaa joukkoa, pikemmin kutsuu katsomaan huvittuneena kuin sirkusta.

Pahansuopa katse kohdistuu juorulehdistöön, joka ei arkaile muokata todellisuutta – varsinkaan, jos kohua voi vaihteeksi puristaa köyhien lasten madonna-ihmeestä. Julkisuus on valuuttaa, jota janotaan, kunnes paetaan sen valokeilaa.

La Dolce Vita kuvasi jo varhain populistista mediamaisemaa, josta telkkari nosti myöhemmin Silvio Berlusconin ja Donald Trumpin yhteiskunnan huipulle turmelemaan maailmaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat