Suomikauhun kehäkettu Marko Hautala törmäyttää novelleissaan kioskipokkarien ja splatter-elokuvien ”kasarikauhua” ja syvempiä tasoja

Novellikokoelmassaan Kuolleiden valssi Marko Hautalalla on karnevalistinen ja mustanhumoristinen vaihde päällä.

Marko Hautalan novelleissa kurkotetaan arjesta ihmisen esihistoriaan ja kollektiiviseen alitajuntaan.

18.3. 15:16

Novellit

Marko Hautala: Kuolleiden valssi. Tammi. 229 s.

Yhdeksän aikuisten romaania ja lastenkirjan julkaissut Marko Hautala (s. 1973) on tunnettu psykologisesti ja filosofisesti suuntautuneesta kauhustaan.

Ensimmäisessä novellikokoelmassaan Kuolleiden valssi Hautalalla on karnevalistinen ja mustanhumoristinen vaihde päällä. Genren ikiklassikoille ja Suomi-kauhun 1980-luvun pioneeriajoille tehdään vinosti kunniaa.

Suomessa astui vuoden 1988 alusta voimaan K18-elokuvien levityksen videokasetteina kieltänyt videolaki. Sen vaikutukset olivat yhtä nurinkurisia kuin kieltolailla.

Meillä kauhukulttuuri nousi yllättävään kukoistukseen: Boris Hurtta, S. Albert Kivinen ja monet muut alkoivat novelleissaan kirjoittaa H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaa uusiksi, 1980–90-lukujen Suomeen sijoittuviksi ihmisen kosmisen yksinäisyyden näyiksi.

Scifi-fandomin omat julkaisut Portti, Aikakone ja Tähtivaeltaja olivat novellien keskeisiä julkaisukanavia.

Usein pienellä budjetilla tehtyjä splatter-kauhuelokuvia tilattiin rakeisina VHS-kopioina ulkomailta.

Kuolleiden valssi henkii kauhu- ja metallialakulttuurien ”kasarinostalgiaa”. Mika Tuomisen tyylitietoinen, synkeän kaunis kansi on kuin divareissa vuosikymmeniä kiertäneellä kioskipokkarilla. Kokoelma on omistettu viime talvena tapaturmaisesti kuolleelle Hurtalle (1945–2021).

1980-luvulla ollaan jo kokoelman avausnovellissa Pitkä kuuma kesä. Mirkun ja Jarin road trip pölyistä maantietä pitkin Datsun 100A:lla alkaa muistuttaa – autiotaloineen ja outoine kulkijoineen – heidän näkemiään splatter-leffoja. The Hills Have Eyes (1977) ja Cannibal Holocaust (1980) mainitaan. Samoin Shokki-lehdet, Stray Cats ja Kim Wilde.

Saurin hiljaisuus on rakennettu Pekka Saurin Radio Cityssä juontaman Yölinja-ohjelman ympärille. 13-vuotias Eemil kuuntelee soittajien tunnustuksia peloistaan ja seksuaalisista patoutumistaan oudon kiihkon vallassa. Hän elää varsin vapaata elämää, sillä aikuiset ovat ehtimiseen hotelleissa ja kylpylöissä ”selvittämässä asioita”.

Mitä tirkistelynhalu ja toisten ongelmilla fiilistely ihmisestä itsestään kertoo? Saurin hiljaisuudessa tapahtuu liki mestarillinen käänne, jonka myötä Eemil joutuu katsomaan itseään ulkoapäin ja kyseenalaistamaan oman hauraan identiteettinsä.

Hautalaa kiinnostaa toden ja fiktion häilyvä suhde. Samoin se, missä menee intohimoisen fanittamisen ja pakonomaisen palvonnan raja.

Mieleen tulee niin ikään ihmismielen äkkisyvänteitä luotaava novellisti Maritta Lintunen. Hänen kokoelmissaan Mozartin hiukset (2011) ja Boriksen lapset (2021) lähestytään vastaavia kysymyksenasetteluja muun muassa klassisen musiikin kautta.

Kuolleiden valssin parhaimmistoon kuuluu Koskaan ei täyty se kaipuu -novelli. Kuusikymppinen, leskeksi jäänyt siivooja Raisa rakastaa Suomi-Filmin ja Adams Filmin melodraamoja, aaltoilevine viljapeltoineen ja jykevine kansallismaisemineen. Samoin elokuvien tanssisaleja, kristallikruunuja ja kirkassilmäisiä, ikinuoria ihmisiä.

Raisa pakenee arjessaan kokemiaan nöyryytyksiä yhä syvemmälle elokuvien maailmaan. Kunnes saa käsiinsä salaperäisen VHS-kasetin, tulipalon tuhoamaksi luullun 1950-luvun ”romantillista houretta” ja ”sydäntä raastavaa kaipuuta” huokuvan elokuvan.

Kuten Hautalan romaaneissa Kuiskaava tyttö (2016) ja Leväluhta (2018) uutuusnovellit asettavat modernin maailman rationaalisuuden vastakkain arkaaisen, ihmiskunnan kollektiivisesta alitajunnasta kuuluvan kuiskeen kanssa.

Käärmetaajuuden eron jälkeisessä masennuksessa vellova nuori nainen Pilvi alkaa hahmottaa harmittomien korvamatojen ja ihmisten ruuhkabussissa hyräilemien biisien takaa eräänlaisen ”piilotetun radiotaajuuden”: yhteyden esikielelliseen ja -historialliseen kerrostumaan kaikissa meissä.

Shirley Jackson Award -palkintoehdokkaana ollut Varpaat vie ihan konkreettisestikin Ranskan ja Espanjan rajamaille, muinaisten palvontapaikkojen ja luolamaalausten maanalaiseen verkostoon.

Hautala sivaltelee vinkeästi myös 2020-luvun maailmaa.

Teurastajan paradigmassa kirjallisuudentutkimuksen professori Julius Partala kamppailee akateemisten pudotuspelien ja rahoitusleikkausten ristipaineissa.

Partala ohjaa Robert E. Howardin (1906–36) Conan Barbaari -tarinoista gradua tekevää opiskelijaa. Ennen pitkää professoria itseäänkin alkavat riivata hurmeiset näyt toisesta, miekka ja magia -henkisestä todellisuudesta. Näyt ovat kaukana muotiteorioiden poliittisesta korrektiudesta.

Novellissa Hänen vihansa päivä maailmanloppu etenee selittämättömällä voimalla Välimereltä. Keskustelijat seuraavat luonnonmullistuksia Twitteristä, mutta jumittuvat levittämään salaliittoteorioita, jankkaamaan keskustelukulttuurista tai jakamaan kissamuistoja ja -videoita.

Novellissa on samaan henkeä kuin Adam McKayn ohjaamassa ilmastonmuutossatiirissa Don’t Look Up (2021): Maata lähestyvä asteroidikaan ei saa herätettyä ihmisiä takaisin todellisuuteen.

Mutta onko edes mitään yhtä ja jakamatonta todellisuutta?

Kuolleiden valssi jättää usein kutkuttavalla tavalla avoimeksi, ovatko yliluonnolliset voimat todella liikkeellä. Vai tapahtuvatko tietyt asiat vain henkilöhahmojen päiden sisällä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat