Eeva Åkerbladin runoteoksessa kapinoidaan hyödyllisyyttä vastaan lepäämällä – Fantastisessa vuoristo­kylpylässä oppaana toimii pitkä mäyrä

Eeva Åkerbladin hoivaa ja lepoa tarkasteleva proosarunoteos leikittelee kielellä taidokkaasti.

Eeva Åkerblad maalaa esikoisrunoteoksessaan unenomaisen miljöön.

13.3. 2:00 | Päivitetty 13.3. 11:09

Runot

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja. S&S. 106 s.

Joutilaisuutta ovat ylistäneet oppineet kautta historian. Stoalaisfilosofina tunnettu Seneca kirjoitti ajanlaskun alussa, että: ”Vain joutilaisuudessa elämä, jonka nyt pirstomme mitä erilaisimpiin tavoitteisiin, voi virrata vakaasti yhdessä uomassa” (suom. Juhana Torkki, 2018).

Viimeistään valistusajan myötä joutilaisuus tuomittiin yhteiskunnallisesti hyödyttömänä, ja ajatus on vallalla yhä. Lepo on arvokasta lähinnä työhön valmistavana.

Eeva Åkerbladin (s.1990) esikoisessa kapinoidaan hyödyllisyyttä vastaan, lepäämällä. Huolenpitoja sijoittuu ihmeelliseen vuoristosanatorioon, jonka täytyy näyttää jotakuinkin sveitsiläiskylpylältä Paolo Sorrentinon elokuvasta Youth (2015).

Åkerbladin maalaama miljöö on unenomainen: vyöhykkeellä jolkottelee kojootti, maasta puskee karambolapensaita, passionhedelmä- sekä kirsikkapuita, vuoristot kehystävät järviä, jokia ja merta. Mennyt aika on läsnä puutarhassa ja tivolissa, radio kannattelee yksin joukkoviestimen roolia.

Päähenkilö, kertoja, viettää kohteessa määrittelemättömän ajan. Hän saapuu tarkoituksenaan hoitaa itsensä kuntoon, mutta kohentumisen tiellä on esteitä.

Sisäistetyn rentoutumiskielen alta pilkottaa kertojan aaltoileva suru ja ahdistus. Hän on kenties menettänyt läheisen ja hakee sanatoriosta ratkaisua.

”Valehtelen, että vointini vaihtelee: totta on, että olen tullut vuolluksi niin ohueksi että ympärille tuodaan täkkiä ja tyynyä ja / huolesta virkattuja shaaleja. Olen taas hoidettava, en hoitaja.”

Huolenpitojen proosarunot soveltavat elementtejä kokeellisesta ja konkreettisesta runoudesta. Osa runosäkeistä asettuu sivuille merkillisiin muotoihin. Säkeistä muodostuu mustetahrojen kaltaisia kuvioita, jotka kysyvät: mitä näet?

Kysymys on alati läsnä myös Åkerbladin tekstien sisällöissä. Runot herättävät kirkkaita näkö- ja tuoksuaistimuksia, samaan aikaan kieli on runollisesti viitteellistä ja epäsuoraa.

Millaista on esimerkiksi ”etsiä metsänpalon leveät tereet, kulkumuunnos ensin eteen taakse; seisova menneisyys on joka vuosi sama, ulostulo anelee ottamaan mukaansa”? Entä miltä näyttää ja tuntuu moreenimarenkiallas?

Erityisen viehättäviä ovat Åkerbladin epätarkat hahmot, alati metamorfoosissa risteävät ihmiseläimet: konduktöörillä on kuudet jalat ja oppaana toimii pitkä mäyrä. Vietettyään aikaa kylpylässä puhuja itse alkaa juosta seinänvierustaa kuin viritetty kettu.

Åkerbladin fantastinen runomaailma muistuttaa Markku Paasosen ja Saila Susiluodon 2000-luvun alun proosarunojen poetiikkaa. Samaan aikaan sanasto on ajattomuuden tuntuun pyrkivää – aforistinen runokieli kurottaa kohti Mirkka Rekolan ilmaisua ja tematiikkaa. ”Kun ei ole omaa pihaa, etenee kevät muiden pihoilla”, Åkerblad sanailee.

Huolenpitojen kieli on viehkeää. Sen näennäinen raukeus kätkee kuitenkin alleen malttamattoman rytmin: Åkerblad pudottelee ajatuksia ja mielikuvia kuin pikkukiviä sormiensa välistä. Rekolan tavoin Åkerblad sulauttaa eläimen, ihmisen ja ympäristön kokemusmaailmat.

Läsnä on romanttinen alavire, kun kertojan tunne-elämä heijastuu luontoon ja sieltä takaisin. Åkerblad on itse kirjoittamisen ohjaaja, joten vaikutteet lienevät harkittuja, mainitaanpa Rekola teoksessakin.

On virkistävää, ettei teosta ole luettu äänikirjaksi. Huolenpitoja omistautuu kirjallisen muodon epärytmille: varmistelu, poimiminen ja silmäily ovat teokseen sisäänkirjoitettuja lukutapoja.

Pinnallisesti Huolenpitoja kritisoi hoivan kaupallistumista ja keskiluokkaistumista. Hoivaa ja lepoa voivat ostaa ne, joilla on varaa ja aikaa: ”Olen maksanut rahaa. Kaikki täällä rakennettu on rakennettu minulle.”

Stoalaisen Senecan joutilaisuuskin perustui hierarkian ja sukupuolen sääntelemään vapauteen sekä orjien tekemään työhön (vaikka filosofi orjien ihmisarvoa puolustikin). Edelleen lepo on etuoikeus.

Yhteiskuntakritiikki ei tosin ole Åkerbladin teoksen terävin kärki. Teos kuvaa ennemmin sisäistä kokemusta: millaista on olla hoivattavana, miksi maksetun hoivan jäykät rakenteet ja roolitukset voivat tuntua luonnottomilta, ja kuinka lepo voi tällaisessa ympäristössä muuttua suoritukseksi.

”Olemme saaneet tietoomme, että on tapahtunut hoivaa ja huolenpitoa muiden kuin kylpylämme henkilökunnan toimesta. Toivomme, että otatte vastedes huomioon kylpylämme järjestyssäännöt”, sanatorion monilajinen henkilökunta muistuttaa oven alta livautettavan kirjelmän muodossa.

Teoksen esteettinen ja metaforinen miellyttävyys kuitenkin kiilaavat ohi sen, että jotain tulisi painavasti sanotuksi tai ehdotetuksi. Tematiikka ja miljöö antavat poikkeuksellisen hedelmälliset lähtökohdat, ja olisin toivonut, että Åkerblad olisi käyttänyt tilaisuuden sukeltaakseen aiheeseensa syvemmälle.

Minulle jää teoksesta toiveikkaasti käteen yksi vahva ajatus: Huolenpitoja haaveilee järjestyksestä, jossa hoiva rakentuu sosiaalisen hierarkian sijaan keskinäis­riippuvuuden muotona. Sinä hoivaat minua ja minä hoivaan sinua.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat