Batman käyttää voimansa pieneen puuhasteluun, vaikka voisi muuttaa maailman: Siksi sankarista on tullut turha, ja pahikset ovat häntä kiinnostavampia

Supersankarielokuvissa vain pahat hahmot ehdottavat, miten mätää maailmaa pitäisi muuttaa. Batmanista on hahmona tullut tarpeeton, kirjoittaa Tero Kartastenpää.

Batman (1989) aloitti synkkien sankarielokuvien kauden, jolle ei tule loppua. Michael Keaton palaa tänä vuonna rooliin. Jack Nicholson esitti Jokeria, joka pystyy muita luovempiin ratkaisuihin.

5.3. 2:00 | Päivitetty 5.3. 6:22

Koulussa Batman-televisiosarjan pääosaa Adam Westiä kutsuttiin Pömppömaha-Bätmäniksi.

Lepakkomiehen vartalonmyötäinen lepakkoasu tursusi yli lepakkovarustevyön, kun hän köpötteli ylös kerrostalon seiniä pitkin napatakseen kaupunkilaisia kiusaavan superkonnan. Tappeluissa sinkoilivat sarjakuvamaiset tekstit: Bonk! Crrack!

Alkuperäisen Batman-sarjakuvan piirtäjä Bob Kane ei pitänyt koomisesta Batmanista. Hänen vuonna 1939 luomansa hahmo oli sankari, jonka voimat pohjautuivat pelkoon ja rankaisemiseen.

Onneksi Kane (1915–1998) ehti nähdä hahmon vakavoitumisen.

Yli vuosikymmenen väännön jälkeen Warner Bros saatiin tekemään synkkä Batman, ja sittemmin niitä onkin tullut enemmän kuin kenenkään tarvitsisi nähdä.

Tim Burtonin Batmania voi pitää nykyään mylläävän supersankaribuumin perustana, ensimmäisenä näkemyksellisen ohjaajan tulkintana rikosten torjujan syntytarinasta. Elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1989.

Tummasävyisen megamenestyksen jälkeen Batmanilla ei ole ollut hätää. Näyttelijä vaihtuu, mutta hahmo saa pysyä vakavana, vähäsanaisena ja väkivaltaisena. Rikas perijä Bruce Wayne on kostanut vanhempiensa murhaa valkokankaalla kymmenkunta kertaa.

Vastikään ensi-illan saanut The Batman tekee hahmosta hieman ujomman vakoilijan, mutta sekin haluaa kostaa vanhempiensa kuoleman.

Jopa buumin aloittanut näyttelijä Michael Keaton palaa Batmaniksi kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen tänä vuonna ensi-illan saavissa The Flashissa ja Batgirlissä.

Todennäköisesti taas ollaan kostamassa vanhempien murhaa.

Elokuvia tehdään jatkuvasti lisää, koska niitä halutaan nähdä jatkuvasti lisää. Batmanin loputon suosio ei kuitenkaan pohjaa lepakkologoa rinnassaan esittelevään sankariin. Oikeastaan sankarista on tullut jatkuvasti yhdentekevämpi hahmo.

Italialainen kirjailija-semiootikko Umberto Eco kirjoitti vuonna 1962, kuinka Teräsmiehen ja Batmanin kaltaisten supersankareiden pitää edustaa lakia – tai jotain universaalisti tunnustettua hyvyyttä. Siksi niistä tehdään täysin ennustettavia.

Jokainen näistä sankareista on saanut sellaiset voimat, että he voisivat oikeasti kaataa hallitukset, kukistaa armeijat tai muuttaa planetaarisen politiikan tasapainon, Eco kirjoitti.

Supersankarihahmot ovat pohjattoman kilttejä, moraalisia ja uskollisia ihmisille ja luonnonlaille. Ecosta on oikein (ja kivaa), että ne käyttävät voimiaan hyvän puolesta.

Mutta mikä on hyvää? Eco harmittelee, kuinka Teräsmies voisi tuottaa tähtitieteellisiä määriä työtä ja vaurautta sekunneissa: Voisi odottaa hämmästyttävimpiä poliittisia, ekonomisia ja teknologisia mullistuksia maailmassa.

Sen sijaan Teräsmies touhuilee pienessä Smallvillen kylässä. Kaikki hyvä mitä hän tekee, on hyväntekeväisyyttä.

Myös Bruce Wayne harjoittaa lähinnä hyväntekeväisyyttä, sitäkin laiskasti. Välillä projektit katkeavat rahanpuutteen takia ja orvot jäävät ilman apua. Yöllä hän selvittää rikoksia kalliin teknologian avulla.

Pohjimmiltaan tarinoiden perusta on sankarien kyvyttömyys muokata maailma mihinkään suuntaan.

Vaikka hahmot ovat Econ kirjoituksen jälkeen monimutkaistuneet, Batman-elokuvissa asetelma on edelleen samankaltainen.

Robert Pattinsonin esittämä lepakkomies kuvailee uudessa The Batmanissa ympäristöään kuin kovaksikeitetty yksityisetsivä. Gotham City on mätä, mutta hänen on silti tehtävä parhaansa.

En voi olla kaikkialla, mutta he eivät tiedä, missä olen, Batman ilmoittaa taktiikakseen.

Batman kitkee pikkurikollisia kuin rikkaruohoja, jotka kasvavat taas seuraavaksi yöksi.

Hän ei havittele suurta muutosta, koska on löytänyt paikkansa ”Kostona”, kuten hän nimittää itseään hakatessaan valloilleen päässyttä ohdaketta. Hänen pitää valvoa katuja jonkinlaisena yhden hengen paramilitiana, sillä järjestelmä on korruptoitunut.

Minä olen Kosto, Robert Pattinson esittäytyy elokuvassa The Batman.

Politiikan epäonnistuminen on ohjannut toimintaa Tim Burtonin Batmanista lähtien. Siinä Jokeri alkaa hoitaa Gotham Cityn asioita myrkyllä, joka kääntää ihmisten suut hymyyn.

Jo 1960-luvun hupi-Batman-sarjassa ratsastettiin aikansa poliittisimmilla kysymyksillä. Aina kun konservatiivinen apuri Robin tölväisi juoppoa tai alkuperäiskansan ihmisistä, Batman huomautti opettajamaisesti, että kaikki ovat ihmisiä ja kuuluvat kaupunkiin.

Yhdessä jaksossa Gotham Cityssä järjestettiin pormestarinvaalit, jossa Pingviini sai vaaliväittelyissä vastaansa Lepakkomiehen.

Pingviini perustaa kampanjansa yhdelle ainoalle asialle: Lepakkomiehelle. Epäilyttävästä, naamioituvasta miehestä pitää paljastaa kaikki.

Kenen kanssa Batman aina nähdään? Rikollisten!”

Batman pidättäytyy ”halvoista sirkustempuista”. Jos maan päättäjät valittaisiin nokkelilla sloganeilla, puhallinorkestereilla ja näteillä tytöillä, maa joutuisi sotkun valtaan, hän selittää Robinille.

Batmanin oikeamielisissä vaalitilaisuuksissa nukahdetaan.

The Washington Post
huomasi, että viiden vuosikymmenen takaisen tv-sarjan vaaliasetelma muistutti hämmentävän paljon vuoden 2016 presidentinvaaleja, jotka Donald Trump voitti välttelemällä kaikkea perinteistä keskustelua.

”Ei politiikkaa! Asiat hämmentävät ihmisiä”, Pingviini linjasi.

Burtonin jälkeiseen Batman-aikaan mahtuu yksi erittäin epäpoliittinen yritelmä.

Studio vaati, että vuoden 1997 Batman & Robinista tehdään mahdollisimman lelumainen, ”toyetic”. Leluyhtiöt päästettiin mukaan suunnitteluun, jotta ne pystyivät tuomaan markkinoille mahdollisimman paljon oheistuotteita.

Huippuhetkissä keskityttiin näyttämään Batmanin ja Robinin puvun nännejä, takamusta ja nivussuojaa.

Elokuvasta tuli valtava floppi.

Ohjaaja Joel Schumacher on saanut puolustella huonoimmaksi supersankarielokuvaksi nimitettyä tekelettä vuosikausia.

Batman on asu, Schumacher sanoo elokuvan tekemisestä kertovassa dokumentissa. Ei ole väliä, kuka hahmoa näyttelee, koska musta viittapuku tekee aina työt.

Schumacher on tavallaan oikeassa. Paljon tärkeämpiä ovat viholliset.

Lelusekoilun jälkeen Christopher Nolanilla oli sopiva hetki muokata kurttuotsainen ja monumentaalinen Batman-trilogia, jossa epätoivo ja julmuus hallitsivat Gotham Cityä.

Päätösosassa Yön ritarin paluu (2012) ”välttämättömäksi pahaksi” itseään kutsuva pahis Bane aikoo mullistaa kapitalistisen järjestelmän. Hän saa seuraajikseen ihmisiä, jotka ovat valmiita kuolemaan päämäärän puolesta.

Varkaana itsensä elättävä Kissanainenkin puoliuhkailee miljardööri Bruce Waynea: ”Miten pystyy elämään niin suureellisesti ja jättää niin vähän muille.”

Banen vallankumous alkaa vallan ytimestä. Pörssin valtaavat matalapalkkaisiksi pukeutuneet kätyrit – siivoojat ja lähetit – jotka alkavat ampua konetuliaseilla osakekursseja viliseviä näyttöjä.

Myöhemmin Banen joukot perustavat tuomioistuimen, jossa yritysmaailman johtajia karkotetaan ohuelle jäälle ja tuomitaan kuolemaan.

Nolan kertoi ottaneensa vaikutteita Ranskan vallankumouksesta.

Tuho on ratkaisu elokuvassa Yön ritarin paluu.

Päätösosa kiihotti kulttuurikirjoittajia. Yhtymäkohtia nähtiin Occupy Wall Street -liikkeeseen, joka kritisoi samaan aikaan finanssitaloutta.

Yhdysvaltalaisantropologi ja vasemmistolaisaktivisti David Graeber kirjoitti The New Inquiry -lehteen, että Nolanin elokuva oli ”anti-Occupy-propagandaa”. Hänestä trilogia toi kuitenkin hyvin esille luovuuden ja väkivallan yhteyden.

Graeber jatkoi Econ ajattelua siitä, miten supersankarit eivät koskaan rakenna mitään.

Pahikset, päinvastoin, ovat loputtoman luovia, hän kirjoitti.

Graeberin mielestä katsoja pannaan samastumaan hauskaa pitävään konnaan ja tuntemaan syyllisyyttä jälkeenpäin.

Se on laiskaa elokuvakatsojan vähättelyä, mutta argumenttinsa siitä, miten superpahikset edustavat ainoaa tahoa, joka haaveilee yhteiskunnallisesta uudistuksesta, Graeber perustelee paremmin.

Supersankarit estävät joka kerta reformit, edustavat status quota.

He eivät ole fasisteja. He ovat vain tavallisia, kunnollisia, supervoimakkaita ihmisiä, jotka asuvat maailmassa, jossa fasismi on ainoa poliittinen mahdollisuus.

Uudessa The Batmanissa annetaan ymmärtää vähän liiankin selvästi, että suuret ihmisjoukot voivat tehdä yhdessä myös ”hyviä” asioita.

Aiemmin joukot ovat olleet pahoilla teillä.

Gotham Cityn järjestelmää ei ole viime vuosien elokuvissa koetellut yksittäinen naurava Jokeri. Uhkaavinta ei ole enää pelkkä mielisairas yksilö, vaan pelottavinta on, jos sellainen saa massat mukaansa. Jokerista on tehty kaaoksen mestari, joka nauraa kaikelle. Batman ei naura millekään.

Asetelma toistuu myös The Batmanissa. Virkavalta kauhistuu, kun jostain ilmestyy tappajia, jotka Arvuuttaja on saanut netin kautta houkuteltua toteuttamaan verisiä fantasioitaan.

Ilman Jokeria Batman on vain puku. Ei kukaan halua nähdä valkokankaalla hyvistelevää leirinuotiolla lauleskelua.

Oikeastaan elokuvateollisuudessa on jo huomattu, ettei Batmania tarvita lainkaan.

The Jokerissa (2019) päävihollisesta tehtiin työttömyydestä ja mielenterveysongelmista kärsivä surkimus, joka onnistui keräämään samankaltaisia kaltoinkohdeltuja suorittamaan väkivaltaisia tekoja.

Todd Phillipsin ohjaus ratsastaa trumpilaisuudella, pellenaamiobuumilla ja vakaan yhteiskunnan horjuttamisfantasioilla.

Medioituneen maailman kuvauksena elokuva on lattea, mutta siinä on jotain, jota ei voi ohittaa vain trollailuna.

Jokeriksi muuntuvan Joaquin Phoenixin pakonomainen nauru lähentelee itkua. Nauramisesta on tullut kehontila, jota ei pysty pysäyttämään. Kuin yskisi vanhempiensa murhaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat