Suomen puolustuksen suurin ongelma ei ole 1 300 kilometrin itäraja, kirjoittaa Jukka Tarkka

Jukka Tarkan erittäin ajankohtainen kirja tarjoaa särmikkään kokonaistulkinnan Suomen kylmän sodan jälkeisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehityksestä.

Uudenmaan prikaatin rannikkojääkärikomppania osallistui Trident Juncturen sotaharjoituksen näytökseen Norjan Trondheimissa 2018.

9.3. 2:00 | Päivitetty 9.3. 10:38

Tietokirja

Jukka Tarkka: Itsenäisyyden elpymisaika. Aikalaiskronikka vuosilta 1990–2020. Siltala. 252 s.

Suomen muuttuvasta asemasta kylmän sodan päätösvaiheissa on kirjoitettu useita hyviä tietokirjoja. Asialla ovat olleet niin tutkijat kuin mukana olleet päätöksentekijätkin. Pelin avasi presidentti Mauno Koivisto vuonna 1995 julkaistuilla muistelmillaan, joiden tietoja muut ovat tarkentaneet.

Kovin suurta revisiota eivät myöhemmät kirjoittajat ole aikalaisten näkemyksiin kyenneet tekemään. Kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto hajosi ja Suomi livahti länteen.

Onnellinen loppu tylylle 1900-luvulle.

Päähuomio on ollut siinä, mikä päättyi, mutta vähemmän siinä, mikä alkoi.

Kun katse nostetaan 1990-luvun tapahtumarikkaista alkuvuosista niitä seuranneisiin kehityskulkuihin, alkaa tulkintavaihtoehdoissa jo syntyä eroja:

Kuinka pitkälle länteen Suomi livahtikaan? Miten ja minkälaisten tietojen tai toiveiden varassa Suomessa on suhtauduttu Venäjään? Missä ovat olleet Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sokeat pisteet?

Jukka Tarkka

Jukka Tarkka tarjoilee uutuusteoksessaan Itsenäisyyden elpymisaika Suomen kylmän sodan jälkeisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehityksestä särmikkään kokonaistulkinnan. Teokselle on vaikea kuvitella osuvampaa julkaisuhetkeä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja läntisten demokratioiden siihen kohdistamat vastatoimet ovat muuttaneet Suomen turvallisuustilannetta enemmän, kuin mitä valtiojohto on suoraan myöntänyt.

Sota käy kuumana Ukrainassa, mutta Venäjää eristetään ja padotaan myös Itämeren alueella.

Kuten Tarkka osuvasti havainnoi, Venäjän ja lännen intressikentät lomittuvat Itämerellä toisiinsa, eikä kerta ole historiassa ensimmäinen. Pietari ja Kaliningrad takaavat, ettei Venäjä ole alueelta häipymässä mihinkään. Itämerellä vallitsee kauhun tasapaino.

Tarkka painottaa, ettei Suomen puolustuksen suurin ongelma ole 1 300 kilometrin maaraja idässä, vaan paljon lyhyempi pätkä merirajaa etelässä, jonka varassa ovat Suomen yhteydet muuhun maailmaan: lähestulkoon koko vienti, tuonti, tietoliikenne ja ihmisten liikkuminen.

Tämän nykyajan Mannerheimin linjan lukkona seisoo vankasti demilitarisoitu Ahvenanmaa.

Ihan näin huonosti ei Suomi sentään nykyiseen myllerrykseen ole valmistautunut.

Pitkäaikaisena Suomen Nato-jäsenyyden kannattajana tunnettu Tarkka antaa tunnustusta 1990-luvun alun Hornet-ratkaisulle, joka oli paljon enemmän kuin pelkkä hävittäjähankinta. Vaikka seuraava askel kohti Nato-jäsenyyttä jäi vuosituhannen vaihteessa ottamatta, Hornet-hankinnasta alkaneen Yhdysvaltojen-suhteiden lämmittämisen satoa kerätään nyt.

Suomi on 2010-luvulla luonut turvallisuusdilemmaansa verkostomaisen ratkaisun, joka koostuu niin monesta sopimuksesta, periaatejulistuksesta, yhteistyömuodosta ja isojen kirjaimien yhdistelmästä, että sen hallinta edellyttää melkoista asiantuntemusta.

Lopputulos on kuitenkin selvä: Suomi on käytännön tasolla paremmin Natoon jo nyt sulautunut kuin monet varsinaiset Nato-maat. Tarkka korostaa, että päätös olla liittymättä Natoon olisi suurempi muutos kuin siihen liittyminen, joka vain vahvistaisi jo tapahtuneen kehityksen.

Tarkan argumentti muistuttaa EU-jäsenyydestä käytyä väittelyä 1990-luvulla.

Jäsenyyden puolustajat korostivat, kuinka Suomi oli jo ennen EU-jäsenyyttä integroitunut Länsi-Eurooppaan taloudellisesti. Päätös jättäytyä EU:n ulkopuolelle olisi ollut muutos jo 1960-luvulla omaksuttuun linjaan, joten parempi oli hyväksyä jo tapahtunut.

Venäjällä ei ole illuusioita Suomen tosiasiallisesta asemasta, ja se on siihen jo varautunut.

Venäjä näkee, kuinka hyttynen on hankkinut suojakseen seitin, johon se odottaa hämähäkin jäävän kiinni. Tarkka näkisi yhtälössä mieluusti vielä jotakin muutakin, joka saisi hämähäkin pysymään tontillaan.

Tarkka piirtää kolmen vuosikymmenen läpäisevistä teemoista kaaria, jotka keskeisiltä osin palautuvat 1990-luvun alussa tehtyihin ratkaisuihin ja joita sittemmin on 2010-luvulla täydennetty. Väliin osuvat Paavo Lipposen pääministerikaudet ja Tarja Halosen presidenttikaudet tuntuvat tässä kertomuksessa menetetyiltä mahdollisuuksilta.

Virolaisten kanssa on Neuvostoliiton tai Venäjän suhteen oltu useampaankin kertaa eri mieltä.

Tapahtumat ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet virolaisten olleen oikeassa. Ensin suomalaiset väheksyivät virolaisten käsityksiä Neuvostoliiton hauraudesta ja omista itsenäisyysmahdollisuuksistaan.

Presidentti Halosen mukaan Putinin vaarallisuudesta puhuneet virolaiset kärsivät postsovieettisesta traumasta. Olisiko Suomessakin 2020-luvulla jo aika kuunnella virolaisten käsityksiä Venäjästä?

Suomen oma, 1990-luvun vaihteeseen palautuva lähihistoria antaa silti aihetta optimismiin. Historian valossa eivät jahkailu ja omahyväisyys ole Suomen ulkopolitiikan ainoita perushyveitä, vaan tarvittaessa ovat reaktiot tulleet nopeasti.

Kylmän sodan päättyessä Suomi vastasi muutokseen suorastaan hämmästyttävän nopeasti. 1990-luvun alkuvuosiin osui tapahtumahistorian tihentymä, jossa Suomi vahvisti ripein askelin turvallisuuttaan ja itsenäisyyttään.

Itsenäisyyden edellyttämä kyky päättää maan kansainvälisistä velvoitteista ja puolustuksesta vahvistui syyskuussa 1990, kun presidentti Mauno Koivisto suureksi yllätykseksi ilmoitti Suomen puolustuskykyä rajoittaneiden Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen määräysten menettäneen merkityksensä. Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kulmakiven yya-sopimuksen Saksaa koskevat viittaukset eivät nekään olleet enää ajankohtaisia.

Kylmä sota oli Suomen osalta ohi – presidentin yksipuolisella ilmoituksella. Jatkossa Suomi päättäisi itse, miten ja ketä vastaan se puolustaisi itseään.

Operaatio Paxina tunnetut tapahtumat ovat Tarkan teoksen ajatuksellinen kiinnepiste. Olennaista ei ollut vain päätöksen sisältö, vaan miten se tehtiin.

Tarkan tulkinnan mukaan Koivisto saavutti operaatiollaan kaksi asiaa. Hän irrotti Suomen sitä koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan kahlinneesta suurvaltapolitiikan rakenteesta.

Kyse ei ollut vähemmästä kuin Suomen puolustuspoliittisen täysivaltaisuuden palauttamisesta. Tarkan historiakertomuksessa siitä saattoi alkaa Suomen itsenäisyyden elpymisaika.

Koivisto jätti myös seuraajilleen perinnön: Suomen ja suomalaisten itsenäisyyttä ja puolustamista koskevissa asioissa on aloiteoikeus Suomen valtiojohdolla itsellään. Te voitte, saatte ja teidän pitää tehdä nämä päätökset itse.

Suuressa kuvassa Tarkka korostaa Suomen omaa toimijuutta. Ahtaassakin raossa mahtuu liikkumaan, mutta suuremmat voimat auttavat niitä, jotka ovat kykeneviä auttamaan itseään.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat