Emmi-Liia Sjöholmin uutuus on hiottu esimerkki ääni­kirjojen tulevaisuudesta: Kuulijasta tuntuu, kuin kuulisi yksityisen keskustelun puoliksi salaa

Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tulkitsevat Virtahevot-romaania aidon keskustelun tavoin. Arpan Karuselli-kappale päättää äänikirjan kuin tuutulaulu.

Emmi-Liia Sjöholm on kirjailija ja toimittaja, joka kirjoittaa muun muassa Helsingin Sanomiin, Gloriaan ja MeNaisiin.

12.3. 2:00 | Päivitetty 12.3. 6:59

Emmi-Liia Sjöholm: Virtahevot. Kosmos. 255 s. Lukijat Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala. 3h 34 min.

Äänikirjojen tulevaisuus on koittanut, ja Emmi-Liia Sjöholm astuu uudelle temmellyskentälle varmoin jaloin. Mitä kaikkea voi tehdä, mikä toimii, millainen on äänikirjan kirjallisuus?

Virtahevot on tyylikäs, hallittu kokonaisuus, joka puhuu kohdeyleisönsä – kolmi-nelikymppisten kaupunkilaisten – kieltä vaivattomasti. Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala ovat rooleissaan kotonaan, eivät tunnu lukevan repliikkejään vaan käyvän aitoa dialogia. Kummallakin on miellyttävä, lämmin ääni, joka tekee puheen seuraamisesta helppoa.

Eevis ja Touko istuvat ja juttelevat vapaudella ja avoimuudella, joita kesäyö leimaa. Vuorosanojen kautta maalataan kuvaa sekä maisemasta että henkilöhahmoista, mutta yhtä lailla kokonaisuus rakentuu intonaatioista, tauoista, äänten sävyistä. Kuulijasta tuntuu kuin istuisi heidän vieressään, puoliksi salaa kuuntelemassa kahden elämän avautumista.

Teemat ovat osin tuttuja myös Sjöholmin esikoisesta, pari suotta sitten varsin laajan lukijakunnan keränneestä, omakohtaisesta Paperilla toinen -romaanista: ihmissuhteista, rakkaudesta, ihmisyydestä.

Ja samoin kuin esikoisessa, kysyy Sjöholm nytkin ääneen lausumattomiin odotuksiin alistumisen syitä. Teoksen nimi on peräisin virtahepojen varsin väkivaltaiselta vaikuttavasta tavasta harrastaa seksiä, jonka kautta Eevis pohtii naisten suostumista seksiin silloinkin, kun eivät itse sitä halua.

Teoksen loppua kohti kysymys on yhä tarkemmin siitä, miksi yksilöt ylipäätään suostuvat yhteiskunnan odotuksiin.

Virtahevot toimii äänikirjana paremmin kuin luettuna romaanina. Paperilla teksti asettuu käsikirjoituksen muotoon, vivahteet ja tekstin rytmi tippuvat vuorosanoista pois, vaikka Sjöholm sujuvasti kirjoittaakin.

Paperilla toinen rakentui useista hetkistä, Virtahevoissa varsinaisia kohtauksia on vain yksi, vaikka repliikkien kautta menneissä hetkissä vieraillaankin. Esikoisteokseen verrattuna Sjöholmin toinen romaani on kirkkaampi, hiotumpi – jopa siinä määrin, että rosoja jää paikoin kaipaamaan, dialogiin kömpelöä merkityksettömyyttä.

Eeviksen ja Toukon repliikit ovat täydellinen kokoelma viime vuosien trendikkäimpiä tiedostavia puheenaiheita, tasa-arvosta monogamiaan, isyysvapaista avioeroihin ja terapiaan.

”EEVIS: Mä tajusin jossain vaiheessa et mähän elän kaapissa. Et mä oon ihmisihminen.

TOUKO: Mikä se on?

EEVIS: Et mä just tarviin paljon ihmisiä ympärille. Mä en haluu et ne on vaan puhelimessa. Eikä se oo heikkous. Enkä mä oikeestaan koskaan oo ollu yksiavioinen, siis sillonkaan kun olin, et tää on aina ollu mussa eikä se lähde pois, siis et mähän oon jättäny mun kumppanit heti kun oon ihastunut uuteen. Kukaan ei oo koskaan sanonu et ei tarttis jättää. Mä haluun jakaa arkee monen rakkaan ihmisen kaa.”

Yön läpi valvoneiden dialogin päättää Arpan (Aaro Airola) kappale Karuselli pehmeästi rullaten, kuin tuutulaulu.

Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot on yksi esimerkki äänikirjallisuuden tulevaisuudesta, mutta ei ainoa: aivan yhtä hyvin äänikirjana toimii esimerkiksi Pirkko Saision 24,5 tunnin mittainen Passio, jonka kirjailija on itse lukenut nauhalle, tai Rosa Liksomin Väylä, jossa murteella on iso rooli.

Mutta mikä sitten erottaa äänikirjan kuunnelmasta – ja onko sillä merkitystä? Sitä en enää tiedä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat