Totuus naamion takana

Totuuden paljastaminen ja uuden löydön tekeminen tuottaa aivan omanlaistaan nautintoa.

Kwakiutl- eli Kwakwaka'wakw-heimon muodonmuutosnaamio. Ensimmäinen naamio avautuu ja sen takana on toinen naamio.

12.3. 2:00 | Päivitetty 12.3. 8:26

“Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”, sanoi presidentti Sauli Niinistö, kun Vladimir Putin oli tehnyt siirtonsa. Sanat, joissa poliittinen realismi yhdistyy syvempään kommenttiin ihmisenä olemisesta, jäävät Suomen poliittiseen historiaan.

Naamion takana ovat todelliset kasvot. Olemme jotenkin itsestään selvästi sitä mieltä, että kun naamio riisutaan, paljastuu totuus. Se mikä on naamion takana, se mikä on ollut kätketty ja nyt tullut esiin, on totuus asiasta.

Naamion ja totuuden suhde ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Kuten Oscar Wilde sanoo: ”Ihminen on vähiten itseään, kun hän puhuu omassa persoonassaan. Anna hänelle naamio, niin hän kertoo sinulle totuuden.”

Mitä naamioiden ja niiden taakse jäävän välillä oikein tapahtuu?

Naamiot liittyvät nykyään useimmiten naamiaishuveihin. Yksi tunnetuimmista naamiojuhlista, Venetsian karnevaali, pidettiin taas viime kuussa koronatauon jälkeen saarikaupungin kaduilla ja aukioilla.

Karnevaaliperinne on nykyisin jännittävää visuaalista kulttuuria, mutta ainakin renessanssiajasta lähtien pidetyllä tapahtumalla oli aikanaan myös yhteiskunnallinen tehtävä. Karnevaalin osallistujat ovat kaikki vain naamioituneita juhlijoita. Naamioituneina herrat ja rengit, rouvat ja piiat ovat samanarvoisia. Naamio antaa luvan tehdä asioita, joita omalle säädylle tai moraalille ei muuten olisi soveliasta tehdä. Karnevaali on poikkeustila, jossa Oscar Wilden lause toteutuu, naamion suojissa ihminen tekee, mitä todella haluaa. Naamio paljastaa todelliset halut.

Naamioiden toinen perinteinen paikka on ollut teatterilavalla. Antiikin draamassa näyttelijät pukeutuivat naamioihin. Naamiot ilmaisivat yhtä selkeää tunnetta, iloa, surua, vihaa. Naamion suu oli esimerkiksi isossa hymyssä tai suupielet osoittivat suoraan alaspäin. Naamio oli viesti yleisölle: tämä roolihahmo toimii tämän tunteen ohjaamana.

Teatterissa naamion tehtävä ei ollut ensisijaisesti kätkeä näyttelijän kasvoja, eikä peitellä oikeastaan mitään, vaan päinvastoin tuoda erityisen selvästi esille joku tunne. Tässä Wilden väite naamioista toteutuu vielä suoremmin. Naamio ei kätke. Naamio näyttää.

Juhlija Venetsian karnevaaleilla viime helmikuussa.

Kreikan kielen naamiota tarkoittava sana on prosopon. Ajan myötä se kääntyi latinan sanaksi persona. Se taas on etymologisesti persoona-käsitteen taustalla, sanan joka tarkoittaa sitä mitä me olemme.

Tuntuu oudolta, että persoonan käsitteemme tulee naamiosta. Yhteys muuttuu ymmärrettäväksi, jos ajattelemme naamiota nimenomaan tunteen ilmaisun välineenä. Persoonaakin voi ajatella jonain, minkä ilmaisemme. Naamio ei kätke persoonaa, vaan persoona on naamio.

Kasvomme ilmaisevat, mitä sisällämme tapahtuu. Voimme myös valita, mitä ilmaisemme. Aina voi hymyillä, vaikka tekisi mieli olla hymyilemättä. Aina voi päättää irvistää vihaisena. Voi teeskennellä, voi valehdella.

Toisaalta kasvot mahdollistavat myös vilpittömyyden. Voin käyttää kasvojeni naamiota hymyilemiseen, kun tarkoitan sitä. Persoona naamiona on kasvomme, jotka erottavat sisäisen maailman ulkoisesta ja samalla ilmaisevat jotain sisäisestä maailmasta ulkoiselle maailmalle.

Kun kerran naamion ja totuuden suhde on näin monisyinen, miksi kuitenkin ajattelemme, että kun naamiot riisutaan, totuus tulee esiin?

Ehkä siksi, että totuuden paljastuminen on niin tärkeää.

Yhteiskunnan, politiikan ja median umpikujaan ajautumisesta on puhuttu viime aikoina paljon. Kyse on mutkikkaista muutoksista, joita on ajanut ongelmallinen teknologinen kehitys, mutta loppujen lopuksi kaikki tiivistyy yhteen asiaan. Valheet ovat hyväksytympiä kuin ennen.

Ehkä siksi valheita nähdään nyt sielläkin, missä niitä ei ole.

Totuuden paljastaminen ja uuden löydön tekeminen tuottaa aivan omanlaistaan nautintoa. Se ajaa tieteen tekijöitä, filosofeja, journalisteja, mystikoita ja taiteilijoita. Sokrateen mukaan totuuden nautinto on filosofisen elämän nautintoa, elämän suurinta nautintoa. 2000 vuotta Sokrateen jälkeen yksi nykyaikaisen tieteen käynnistäjistä Francis Bacon sanoi Lucretiusta mukaillen, ettei mitään nautintoa voi verrata siihen, kun seisoo totuuden korkeammalla maalla.

Tarinat perustuvat paljastumisen nautinnolle. Kun totuus paljastuu, Oidipus sokaisee itsensä ja Hamlet ymmärtää kohtalonsa. Naamiot riisutaan, kun Hercule Poirot paljastaa salonkiin kokoontuneelle suvulle murhaajan tai kun uusissa dekkareissa julkisilla kuvaruuduilla näytetään korruptoituneen poliitikon teot paljastava video.

Paljastumisen nautintoa voi kokea, vaikka se, mikä paljastuu, ei olisi totta. Riittää, että se tuntuu olevan totta, että sen edestä on repäisty pois naamio.

Poikkeukselliset olosuhteet riisuvat naamiot kaikkien kasvoilta, ei vain valtioiden johtajien. Keitä olemme, kun maailmanjärjestys muuttuu, perheitä tapetaan takapihallamme ja rauha rikkoutuu? Kuka minä olen, kun turvallisuutta tuoneet kiintopisteeni paljastuvat kestämättömiksi?

Me kaikki reagoimme omalla tavallamme. Monen kokemus on varmaan viime viikkoina ollut, että itsestä on paljastunut uusia piirteitä.

Kuljemme kotikaupunkimme kaduilla kuin aiemmin tuntemattomilla mailla. Askeleet pitää valita eri tavoin. Katselemme samaa taivasta kuin ennenkin, mutta silti se näyttää erilaiselta. Poikkeustilanteet paljastavat, että se mitä kutsumme persoonaksi, on varanto reaktioita, jotka laukeavat vasta, kun tulee tilanne, joka ne käynnistää. Tutut naamiomme eivät enää täysin istu kasvoillemme. On ehkä muututtava.

Antiikin Kreikassa draama oli erottamaton osa uskontoa. Eri puolilta maailmaa on löydetty naamioita tuhansien vuosien takaa. Vanhimpien oletetaan olleen uskonnollisen muodonmuutoksen välineitä.

Pohjois-Amerikan luoteisrannikon Kwakiutl-kansalla on taidokas naamioiden rakentamisen perinne. Puusta tehdyissä naamioissa on mekanismi, jolla ne aukeavat. Naamion alta paljastuu toinen naamio, joskus kolmaskin. Näissä naamioissa ei ole kyse siitä, että naamiolla peitetään totuus ja ottamalla se pois totuus paljastetaan. Nämä naamiot kuvaavat muodonmuutosta, joka ei lopu paljastumiseen.

On tärkeää riisua naamioita ja nähdä, että me kaikki käytämme niitä. Mutta on yhtä tärkeää nähdä, että naamioita harvoin on vain yksi. Kun naamion takana oletetaan olevan vain yksi totuus, kysyminen lopetetaan. Koska paljastaminen tuntuu niin hyvältä, uskomme ja luotamme siihen mitä löydämme, ehkä joskus liikaa. Jos jatkaisimme kysymistä, voisi naamion takaa paljastua lisää naamioita.

Totuus, se on melkein aina monimutkaisempaa kuin vain totuus. Kuten Oscar Wilde kirjoittaa esseessään Naamioiden totuus: ”En tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mitä olen sanonut tässä esseessä - - Totuus taiteessa on se, jonka vastakohta on myös totta”.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat