Nobelisti José Saramagon hahmo muuttuu kuvitteelliseksi José Luis Peixoton romaanissa

Kriittinen sielu voisi kutsua Peixotoa perinnepostmodernistiksi.

José Saramago (vas.) vuonna 2009 ja José Luis Peixoto vuonna 2017.

30.4. 9:43

Romaani

José Luis Peixoto: Saramago & José (Autobiografia). Suom. Tarja Härkönen. Aviador. 275 s.

Kun Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto sai Finlandia-palkinnon, verkossa puhkesi kiivas keskustelu. Jotkut moittivat kirjaa liian vaikeaksi tai kokeelliseksi, toiset kyseenalaistivat, onko se romaani ensinkään.

”Kyllä romaanissa pitää olla tarina”, kuuluu kirjallisuuspopulismin tunnuslause.

Portugalilaisen José Luis Peixoton romaanissa Saramago & José on selvä tarina: José-niminen nuori prosaisti ryhtyy kirjoittamaan elämäkertaa maineikkaasta kirjailijasta José Saramagosta.

Veikkaan kuitenkin, että jos Saramagon ja Josén kaltainen romaani palkittaisiin Finlandia-palkinnolla, se herättäisi samanlaisia vastalauseita kuin Taivaallinen vastaanotto. Viikilän tavoin Peixoto tunkee tarinan tehosekoittimeen ja jättää kannen auki niin että ainekset roiskuvat pitkin seiniä.

Tästä pääsemme asian ytimeen: kirjallisuuspopulismin tunnuslauseen pitäisi tarkkaan ottaen kuulua: ”Kyllä romaanissa pitää olla perinteisesti kerrottu tarina.”

Tarina itsessään on pelkkä kirjan tapahtumasisältö: päähenkilö rakastuu tai kuolee, valaistuu tai uhrautuu, kulkee harhaan tai löytää kotiin. Juoni levittää tarinan romaanin sivuille, tyyli ja kerronta kuljettavat sen lukijan tajuntaan.

Klassisesta realismista lähtevä kertomakirjallisuuden valtavirta korostaa juonta, kun taas modernismin avaamat sivuvirrat keskittyvät pikemminkin kielellisten maailmojen luomiseen.

Peixoton romaanissa on juonen peruselementit eli alku, keskikohta ja loppu – mutta eivät välttämättä tässä järjestyksessä. Kirja haluaa pikemminkin yllättää lukijansa kuin vastata perusrealismin luomiin odotuksiin. Juonilähtöinen lukutapa johtaa pettymykseen.

Saramagon & Josén alkukielinen nimi on Autobiografia eli omaelämäkerta. Pidän Tarja Härkösen suomennoksen nimeä osuvampana, koska romaanissa on kyse yhtä paljon Saramagosta kuin Josésta.

Alkukielinen nimi leikittelee ajatuksella, että romaanin kirjoittaja olisi Peixoto itse. Se on kuitenkin liian yksioikoinen ja suoraviivainen tulkinta. Romaani rakentaa peilileikin, jossa tekijä heijastuu henkilöhahmoihin ja henkilöhahmot toisiinsa.

Romaanin loppupuolella Saramago väittää Josélle, että he ovat sama henkilö, mutta varoittaa heti perään luottamasta peileihin, koska peilit vääristävät.

Mitä ajatella tällaisista väitteistä?

Ehkä vastaus piilee oikean Saramagon esittämässä ajatuksessa, että kaikki on omaelämäkertaa: ”Me kerromme joka iikka elämästämme kaikessa, mitä teemme ja sanomme.”

Saramagon ja Josén ytimessä on kysymys siitä, kuka kertoo, mitä kertoo ja miten kertoo. Kirja alkaa toteamuksella: ”Saramago kirjoitti romaanin viimeisen lauseen” ja päättyy toteamukseen: ”José kirjoitti romaanin ensimmäisen lauseen.”

Peixoto lataa kirjan täyteen metatasoja, jotka virtaavat toistensa lävitse. Hän tekee fiktiota fiktion kirjoittamisesta – ja lopulta myös fiktion lukemisesta, sillä ääneen pääsee myös lukija, joka keskustelee romaanista isänsä kanssa.

Lukijan isä on vanhan kunnon romaanin ystävä, sillä häntä närkästyttää kirjallinen nokkelointi eli ”huonosti perusteltu paljastus siitä että tarinan kaksi päähenkilöä olivat sama ihminen, hän ei keksinyt uskottavaa selitystä moiselle julkeudelle.”

Peixoton kirjallisissa tempuissa ei ole varsinaisesti mitään uutta ja mullistavaa, niitä ovat harrastaneet kerronnan konventioita rikkovat prosaistit vuosikymmenten ajan. Kriittinen sielu voisi kutsua Peixotoa perinnepostmodernistiksi.

Kirjailija José Saramagon arkku oli esillä ruumiinvalvojaisissa Tíasin kaupungin kirjastossa Lanzarotella kesäkuussa 2010. Sarmango oli asunut saarella 1990-luvun alusta lähtien.

Nobel-palkinnon vuonna 1998 saanut José Saramago (1922–2010) oli Portugalissa elämää suurempi hahmo, jonka vaikutus säteili kirjallisuuden lisäksi myös laajemmin kulttuuriin ja politiikkaan.

Peixotokin tulee tavallaan Saramagon viitan alta, sillä hänen kirjailijanuransa lähti 2000-luvun alussa nousuun Saramago-palkinnon siivittämänä.

Verevyyttä romaanille antaa Saramagon elämän ja tuotannon kekseliäs käsittely. Henkilöhahmot, tapahtumat ja asetelmat ovat väärällään viittauksia kirjailijamestarin tuotantoon.

Olen lukenut useimmat Saramagolta suomennetut romaanit, mutta olen varma, etten tunnistanut läheskään kaikkia tekstuaalisia yhteyksiä.

Portugalilaisille lukijoille Peixoton romaani aukeaa eri tavalla kuin suomalaisille, mutta uskoisin, että sen lukeminen on antoisaa pintapuolisellakin Saramago-tuntemuksella.

Ei haittaa, vaikka ei tunnistaisi läheskään kaikkia viittauksia, sillä monet niistä voi aistia tekstistä etäisinä, arvoituksellisina kaikuina.

Peixoto onnistuu luomaan Saramagosta moniulotteisen ja ristiriitaisen hahmon. Kirjailijamestarin elämää kuvaavat jaksot lienevät suurelta osin sepitettä.

”Mahtaako todellista Saramagoa ollakaan?” kysyy romaani, mikä tarkoittaa kääntäen, että mahdollisia Saramagoja on monta.

Fiktion voima ja viehätys piilee sen kyvyssä lähestyä tällaisia kysymyksiä. Vastauksia sillä ei tietenkään ole antaa, mutta Peixoton romaani todistaa kysymysleikin kiehtovuuden.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat