Leevi and the Leavings -kirja ei anna mitä lupaa – Hyvin rullaavassa tekstissä yhtyeen tarina jää torsoksi, eikä teos kerro juuri mitään bändin soittajista

Timo Kalevi Forssin kirjan lähestymistapa sopii levyn kansiteksteihin mutta jää kirjana vaillinaiseksi.

Leevi and the Leavings huhtikuussa 1985. Kuvassa Juha ”Juppe” Karastie (vas.), Gösta Sundqvist ja Risto ”Rife” Paananen.

29.3. 12:16

Tietokirja

Timo Kalevi Forss: Leevi and the Leavings – Hittitehtaan tarina. Like. 304 s.

Lähtöasetelma ei ole kaikista kutkuttavin, mutta ainakin se on erilainen: tietokirjailija-toimittaja-muusikko Timo Kalevi Forss on halunnut kirjoittaa Leevi and the Leavings -aiheisen kirjan, joka ei keskity bändin johtohahmoon Gösta Sundqvistiin (1957–2003) vaan hänen luottomuusikoihinsa.

Valinta on perusteltu, sillä Forss käytti Gösta-korttinsa jo vuonna 2017, jolloin häneltä ilmestyi musiikkikirjaksi erittäin hyvin myynyt Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo.

Sundqvist oli pääosassa myös Santtu Luodon teoksessa Raperperitaivas (2004) ja Juha Partasen teoksessa Cyrano ja hullu koira: Nuoruusvuosia Leevi and the Leavingsin Gösta Sundqvistin kanssa (2006).

Forssin uutuusteos Leevi and the Leavings – Hittitehtaan tarina voisi olla virkistävä pelinavaus Sundqvist-keskeisten kirjojen joukossa, sillä Leevi and the Leavings ei ollut Gösta Sundqvistin sooloprojekti. Se oli kokonainen yhtye, jonka muodostivat Sundqvistin lisäksi multi-instrumentalistit Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund.

Juha Karastie (vas.), Risto Paananen, Gösta Sundqvist ja Niklas Nylund levy-yhtiön lehdistökuvassa vuonna 1995.

Heidän tarinaansa ei ole aiemmin kerrottu, ainakaan isossa mittakaavassa.

Vuosina 1978–2003 toiminut Leevi and the Leavings oli ristiriitaisuuksien taidetta:

Se oli kaupunkilaispoikien junttibändi, jonka musiikki oli samanaikaisesti kepeää ja haikeaa, irstasta ja kaunista, hauskaa ja herkkää, parodiaa ja täyttä totta.

Se hämäsi kuulijoitaan naivistisilla melodioilla, jotka Sundqvist sitten viilsi auki K18-kuvaston teksteillään, joissa esiintyi kiimaisia peräkammarin poikia, transvestiittejä, rantojen miehiä, prostituoituja, pillurallikuskeja ja itsemurhakokelaita.

Laulujen antisankarit tuntuivat ehkä elävän toisella puolen katua, mutta kun Sundqvist lähestyi heitä tarkkanäköisellä ja ymmärtäväisellä tyylillään, jokainen suomalainen löysi hahmoista palan itseään.

Vuonna 2022 Leevi and the Leavings on yhä relevantti: sen biisit soivat radiossa, ja sen faneiksi on tunnustautunut useita nykyartisteja Maustetytöistä Arttu Wiskariin ja Rosita Luusta Paula Vesalaan.

Myös Leevi and the Leavingsin raunioille perustettu Leavings-orkesteri on yhä aktiivinen. Ei siis ihme, että Forss on halunnut tehdä kirjan heistä.

Hittitehtaan tarina ei kuitenkaan anna mitä lupaa. Se ei kerro lopulta juuri mitään Leavings-soittajista: heidän taustoistaan, persoonistaan tai suhteestaan toisiinsa. Se ei taustoita kuin ohimennen yhteiskunnallista ja kulttuurista ilmastoa, jossa Leevi and the Leavingsin musiikki syntyi, eikä tuo yhtyeen tarinaan paljoakaan sellaista, mikä ei olisi jo luettavissa Wikipediasta.

Tälle on syynsä. Forss kertoo kirjan esipuheessa, että Hittitehtaan tarina on laajennettu versio haastatteluista, joita hän teki viitisen vuotta sitten, kun Svart Records pyysi häneltä kansitekstit kuuteentoista Leevi and the Leavings -levyn uudelleenjulkaisuun.

Sen huomaa. Kirjassa puhutaan lähes yksinomaan levyistä ja niiden tekemisestä. Forss käy Paanasen, Karastien ja Nylundin avustuksella läpi jokaisen Leevi and the Leavingsin levyttämän kappaleen ja kertoo niiden soitinarsenaalista, studiotekniikoista, vierailevista muusikoista ja lyyrisistä oivalluksista.

Lähestymistapa sopii levyn kansiteksteihin. Jää epäselväksi, miksi Forss on halunnut laajentaa haastattelut kirjan muotoon.

Tällaisenaan Leevi and the Leavingsin tarina jää auttamatta torsoksi, mistä kertoo myös se, että kirjalla on pituutta vain nippanappa 300 sivua. Siitäkin 1/6 menee diskografiaan, kuvaliitteeseen, lähdeluetteloon ja hakemistoon.

Tämä on sääli, sillä Forss kirjoittaa helppolukuista ja hyvin rullaavaa tekstiä. Hänen ainut helmasyntinsä on musiikkitoimittaja-jargon: teksti vilisee sanastoa, jossa tuottaja on kannuksensa ansainnut, solisti avaa sanaisen arkkunsa, kansitaiteilija on legendaarinen, kosketinsoittaja on konevelho ja yhteissoitto on maukasta.

Hittitehtaan tarina mainostaa olevansa kirja Leavings-yhtyeestä, mutta lopulta sen(kin) suurimmaksi tähdeksi nousee Gösta Sundqvist.

Forss on tuonut hänen äänensä ja persoonansa kirjaan kaivamalla arkistoista suuren määrän vanhoja haastatteluja. Niissä puhuu terävä, mediaa jekuttanut espoolainen talonmies, joka ymmärsi, että paras ironia on aina monitulkintaista.

Forss kuitenkin jättää syventämättä haastatteluista esiin nousevia herkullisia teemoja. Yksi tällainen on Sundqvistin inho rock- ja ylipäätään muusikkopiirejä kohtaan.

Olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää vaikkapa siitä, miksi Sundqvist vältteli kollegoitaan, inhosi Juicea, piti Hectoria tekotaiteilijana, haukkui Ismo Alangon nilkkimäiseksi juntiksi, ja niin edelleen.

Myös Leavings-soittajien kommentit Gösta Sundqvistista jäävät yksipuolisiksi, lähinnä studiotyöskentelyä kuvaaviksi pintaraapaisuiksi.

Niiden perusteella Sundqvist oli toisaalta uuvuttava perfektionisti, toisaalta amatöörimäisyyden arvostaja, joka toppuutteli bändikavereitaan, jos heidän soittonsa alkoi svengata liikaa. Sundqvist ei kuunnellut neuvoja muilta, minkä myös kitaristi Risto Paananen sai huomata:

”Sanoin joskus studiosta tullessamme automatkalla, etten saa selvää jonkin biisin sanoista. Gösta kuittasi asian sanomalla, että kyllä niistä saa selvää.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat