Seurapiirien rakastama Dora Kallmus jätti muotikuvat ja alkoi kuvata pakolaisleirejä ja teuraseläinten kalloja – Merkittävän kuvaajan elämäntyö oli vähällä unohtua

Wienissä syntynyt valokuvaaja Dora Kallmus liiteli 1900-luvun alussa kulttuuripiireissä ja kuvasi parhaille muotilehdille. Toinen maailmansota muutti kaiken.

Madame d'Oran omakuva julkaistiin Die Dame -lehdessä 15/1929. – Näyttelykatalogin kuvitusta.

20.3. 16:00

Tukholma

Parikymppinen Dora Kallmus oli vuonna 1903 lomamatkalla Cote d’Azurissa Ranskassa ja tuli hankkineeksi muodikkaan Kodakin laatikkokameran. Filmille tallentui Ranskan Rivieran näkymiä ainakin Nizzasta, oletettavasti palmuja, auringon leikkiä Välimeren aalloilla, huolettomia lomalaisia rantakahviloissa…

Valokuvaaminen lumosi nuoren naisen niin voimallisesti, että Kallmus päätti luoda siitä itselleen ammatin.

Kallmusin valtava elämäntyö, jopa 200 000 valokuvaa, oli jäädä unohduksiin, koska hänen kuoltuaan vuonna 1963 jäämistö päätyi yksityiselle keräilijälle. 1980-luvulla tutkija Monica Faber löysi kuitenkin sattumalta suuren määrän Kallmusin kuvia, ja hänen tutkimustyönsä ansiosta Kallmusin nimi voidaan nyt liittää 1900-luvun merkittävien kuvaajien joukkoon.

Kallmusin uskomattomaan elämäntarinaan voi tutustua parhaillaan Millesgårdenissa Tukholmassa. Näyttely Madame d’Ora, Wien & Paris 1907–1957 kertoo kattavasti naisen poikkeuksellisesta urasta: ensin hän oli muodin ja seurapiirien kuvaaja, joka ikuisti tunnettuja kulttuurihenkilöitä balettitanssija Anna Pavlovasta ja muodinluoja Coco Chanelista taiteilija Pablo Picassoon, sitten hän tallensi reportterina natsi-Saksan tuhojen jälkiä päätyäkseen lopulta vuosikausiksi teurastamoihin kuvaamaan sarjaa runnelluista ruhoista, irrallisista sorkista, irti hakatuista päistä.

Madame d’Oran muotokuva tanssija-näyttelijä Elsie Altmann-Loosista, 1922. Altman-Loos kehui valokuvaajan taktiikkaa: tämä oli usein jo ehtinyt ottaa kuvat rupattelun lomassa, mallin vasta valmistautuessa poseeraukseen.

Dora Kallmus syntyi vuonna 1881 Wienissä hyvin toimeentulevaan juutalaistaustaiseen porvarisperheeseen: isä oli tšekkiläissyntyinen juristi, äiti kroatialaistaustainen kotirouva. Äiti kuoli vuonna 1892, ja Dorasta ja hänen isosiskostaan Annasta huolehtivat heidän isoäitinsä sekä ranskan- ja englanninkielen kotiopettajat.

Tytöiltä odotettiin tuon ajan tyyliin lähinnä onnistuneita naimakauppoja eikä urasuunnitelmia, mutta Kallmus toimi toisin. Hänen päätöksensä taustalla kummitteli myös suhde naimisissa olevan miehen, ”Ésten” kanssa. Sen varaan Kallmus ei voinut rakentaa, hän halusi seisoa omilla jaloillaan.

Dora Kallmus opiskeli valokuvausta ensin Wienissä, sitten Berliinissä, vuokrasi studiotilat Wienistä ja alkoi työskennellä taiteilijanimellä Madame d’Ora. Ura lähti heti nousuun, sillä sosiaalisesti taitavalla, hurmaavaksi ja hauskaksi luonnehditulla d’Oralla oli taito saada kuvattavansa rentoutumaan kodinomaiseksi sisustetussa studiossaan, jossa oli tarjolla kuvattaville rekvisiittaa ja vaatteita. Nimekkäiden ja varakkaiden asiakkaiden hankintaa helpotti myös juristi-isän laaja verkosto.

Madame d’Oran varhaisissa, usein epäkonventionaalisen rennoissa kuvissa poseeraa kulttuurielämältään kuplivan vilkkaan Wienin näyttelijöitä, tanssijoita, muodinluojia, kuvataiteilijoita. Säveltäjä Alban Berg on ikuistettu unelmoivana käteensä nojaten vuonna 1909, Anna Pavlova vuonna 1913, säveltäjä Alma Mahler 1916… Taiteilija Gustav Klimtin muotokuvasta oli tuskin ehtinyt kiinnite kuivua, kun se jo ripustettiin esille Madamen valokuvien ensimmäiseen näyttelyyn taidesalonki Hellerissä Wienissä keväällä 1909. Näyttely matkasi myöhemmin Lontooseen, ja siitä kirjoitettiin myös yhdysvaltalaisissa lehdissä.

Näkymä Millesgårdenin näyttelyn pääsalista. Madame d’Oran elämäntyötä esittelevä näyttely on toteutettu yhteistyössä Wienin Bonartes-valokuvainstituutin, Ullstein Bildin (Berliini) ja Norjan Preus-museon kanssa. Kaksi vuotta sitten d’Oran valokuvia oli esillä Neue Galeriessa New Yorkissa.

Kun laskeutuu Millesgårdenin portaat näyttelytilaan, ensimmäisenä katseen vangitsee juuri Heller-näyttelyn suuri juliste d’Oran tunnusomaisine logoineen. Sen viereen vitriineihin on aseteltu iso joukko vintagelumoa pursuavia aikakauslehtiä ja seinille toinen toistaan upeampia muotikuvia. Niissä on Wiener Werkstätten ja Zwieback-muotihuoneen luomuksia, Rochas’n talvitamineita, Jean Patoun ja Jeanne Lanvinin vaatteita.

Madame d’Oran ura muotikuvaajana alkoi jo 1910-luvulla. Yhdysvaltalainen Vanity Fair ja Lontoossa ilmestyvä Tatler julkaisivat hänen kuviaan vuodesta 1914 lähtien ja berliiniläinen Die Dame vuodesta 1916. Tärkeä oli myös muotialan oma julkaisu L’Officiel, johon d’Ora otti myöhemmin valokuvan ranskalaisesta naisesta, jonka elämä sivusi sota-ajan Suomea. Palataan häneen tuonnempana.

Itävallassa vuonna 1919 perustettu Moderne Velt julkaisi Kallmusilta valokuvien rinnalla myös pieniä tekstejä. Ranskan Vogueen Kallmus kuvasi vuodesta 1922 lähtien.

Dora Kallmus alias Madame d'Ora rakkaine koirineen vuoden 1935 tienoilla Anna-sisarensa omistaman Haus Dorannan portailla Frohnleitenissa Itävallassa.

Vuonna 1924, kun Kallmus muutti Pariisiin ja hänen assistenttinsa Arthur Benda jatkoi työskentelyä Wienin studiossa, parivaljakon välille syntyi muheva riita d’Ora-nimen käyttöoikeuksista. Madame d’Ora lisäsi logoonsa sanan ”Paris” ja Benda täsmensi omaa logoaan, mutta välit olivat iäksi menneet.

Pariisin studio rakennettiin ystävän isosta asunnosta vuokrattuihin tiloihin osoitteessa 22, rue Eugène Flachat. Seuraavana vuonna d’Ora asettui pysyvästi Ranskaan. Elämä oli hyvin työteliästä – ja toki myös mukavaa, ylellistäkin, piipahduksineen Biarritzissa, ystävien luona. Ensimmäinen maailmansota oli takana, eikä kukaan voinut nähdä toista maailmanpaloa tulevaksi niin pian.

D’Ora eli työlleen ja koirilleen, jotka poseerasivat välillä myös kuvattavien sylissä. Pitkä suhde Wienissä asuvaan ”herra Ésteen” tuli tiensä päähän.

Pariisiin asettunut yhdysvaltalainen tanssija Josephine Baker oli Madame d’Oran mallina vuonna 1925.  Näyttelyyn kuuluvassa vihkossa on tiiviit elämäkerrat 16:sta valokuvaajan tunnetusta mallista. Bakerin yhteydessä mainitaan myös hänen menneisyytensä vakoojana. Ansioistaan vastarintaliikkeessä ja ihmisoikeuksien puolesta Bakerille myönnettiin vuonna 2021 paikka Panthéonissa, ensimmäisenä mustana naisena.

Euroopan ilmapiiri alkoi 1930-luvulla kiristyä uhkaavasti, eikä muotikuville ollut enää samalla tavalla kysyntää kuin aiemmin. D’Ora keskittyi ranskalaisen sosieteetin ikuistamiseen. Muun muassa suosittu laulaja Maurice Chevalier kuului hänen ystäväpiiriinsä, ja näyttelyssä on useita kuvia Chevalierista. Vuoden 1939 otoksessa hän poseeraa täysvalkoisissa tenniskentän laidalla.

Madame d'Oran muotokuva taiteilija Tamara de Lempickasta, n. 1930.

Samaan aikaan elämä Kallmusin kotimaassa Itävallassa mullistui. Hitlerin joukot liittivät maan Saksaan, ja Kallmusin Anna-sisar menetti kotinsa, joka ”arjalaistettiin” saksalaisten haltuun. Dora Kallmus yritti espanjalaisen ystävänsä, muodinluoja Cristóbal Balenciagan avulla saada sisarelleen ja itselleen viisumia Espanjaan ja päästä sitä kautta Yhdysvaltoihin, mutta pakosuunnitelma epäonnistui. Sisar siirrettiin Łódźiin marraskuussa 1941 ja sieltä Chełmnon (Kulmhofin) keskitysleirille, jonne hänen jälkensä päättyvät. Doran kirjeisiin ei enää tullut vastauksia.

Epätietoisuus sisaren kohtalosta oli raastavaa, kertovat näyttelyn dokumentit.

Pariisiin saksalaisjoukot marssivat vuonna 1940. D’Ora joutui myymään studionsa, mutta jatkoi kuvaamista ja teki muistiinpanoja aikomuksenaan julkaista kirja.

Juuri näihin aikoihin hän ikuisti vielä l’Officiel-lehdelle Henriette Mendelsohn -nimisen naisen, univormussa. Magdalena Vukovićin näyttelykatalogiin kirjoittaman artikkelin mukaan Mendelssohnin on sanottu olleen ”ensimmäinen ranskalainen nainen joka tarjosi palveluksiaan Suomelle”. Mendelsohn oli siis palvellut talvisodan aikana Suomessa.

Helsingin Sanomien arkistosta löytyy huhtikuulta 1940 uutinen, jonka mukaan Henriette Mendelsohnin on palkittu 4. luokan vapaudenristillä ”urhoollisuudesta ja taistelussa osoitetusta neuvokkuudesta”:

Helsingin Sanomat 13. huhtikuuta 1940.

Vuonna 1942 juutalaisten elämä Pariisissa kävi niin vaaralliseksi, että Kallmus joutui pakenemaan kaupungista. Itävallan passi oli epäilyttävä, mutta tarkastuksessa hänet pelastivat dokumentit, joilla Kallmus pystyi todistamaan asuneensa Ranskassa liki 20 vuotta.

Kuvaaja päätyi lopulta Lalouvescin pikkukylään Ranskan maaseudulla, jossa hän piileskeli yksinäisenä 18 kuukautta, kirjoitti ja käveli. Valokuvia tuolta ajalta ei ole löytynyt.

Tuntojaan hän kirjasi saksaksi ja ranskaksi kirjoittamiinsa runoihin, vapaasti käännettynä tähän tyyliin: ”...Kuljen tietäni täysin yksin .../sillä pois kääntyivät ystäväni/ Arkkuani ei saattele kukaan.”

Haaveksimalleen kirjalleen Dora Kallmus ei yrityksistään huolimatta saanut kustantajaa. Nimi sille olisi ollut valmiina: Histoire de petites feuilles de thé, Pienten teelehtien tarinoita. Se juonsi mukana kulkeneesta, kadonneen arjen muistosta: hyvistä teelehdistä.

Pakopaikassa todellisuutta olivat säännöstelykupongit, nälkä ja pelko lähettämisestä muualle. Lohtua toi kirkko. Kallmus oli kääntynyt katoliseksi, ja Lalouvescissä hänellä oli enemmän asiaa papille kuin koskaan aiemmin.

Rauhan tultua Kallmus palasi Pariisiin 1945, uuteen todellisuuteen. Sisar oli kuollut kammottavalla tavalla. Entinen elämä oli mennyttä, työtilaisuudet valuivat nuoremmille kuvaajille. Valoisan studion korvasi 26-neliöinen huone, jota Kallmus kutsui vankilaksi.

Nainen Madame d’Oran kuvaamana pakolaisleirillä Salzburgissa vuonna 1948. D’Ora kuvasi pakolaisleireillä YK:n toimeksiannosta.

Näissä oloissa, traumatisoituneena ja järkyttyneenä, Kallmus loi nahkansa valokuvaajana. 1940-luvun lopulla hän matkusti YK:n lähettämänä kuvaamaan tuhoja ja pakolaisleirejä Salzburgissa ja Wienissä 35-millin kamerallaan ja Rolleiflexillä. Hänen aiemmin vähättelemänsä reportaasikuvaus tuntui yhtäkkiä relevantilta.

Sen jälkeen Kallmus aloitti Pariisissa kahdeksan vuotta kestäneen projektin, jonka tuloksena syntyi joukko raadollisen inhorealistisia valokuvia. Kuvaaja anoi luvat teurastamoilta, kulki kameroineen heräävän Pariisin halki ja asettui kuvaamaan eläinten viimeisiä hetkiä, kivuliasta kärsimystä.

Hätkähdyttävä on myös kuva markiisi George de Cuevasista, d’Oran pitkäaikaisesta asiakkaasta. Hohdokkaiden seurapiirikuvien jatkoksi d’Ora pani chileläissyntyisen baletti-impressaarion poseeraamaan nyljettyjen lampaanpäiden kanssa. Ja tämä suostui.

Markiisi George de Cuevas oli Madame d’Oran tärkeä toimeksiantaja tämän viimeisinä työvuosina. Poikkeuksellinen kuva markiisista nyljettyjen lampaanpäiden kanssa on otettu vuosien 1956–1957 paikkeilla.

Markiisi de Cuevas tanssija Vladimir Skuratoffin kanssa, n. 1954–55. Skuratoff oli de Cuevasin rahoittaman Le Grand Ballet du Marquis de Cuevasin keskeisiä tanssijoita.

Kontrasti aiempaan hämmästytti häntä itselläänkin: ”Kohtaan tämän kuvan nyt kuin en olisi koskaan sitä tehnyt. Täysin vieras itselleni.”

Teurastamokuvia hän piti suurena viimeisenä työnään.

Kuvissa eläimet ovat yksilöitä, joilta on riistetty elämä.

Dora Kallmus omisti kahdeksan vuotta eli vuodet 1949–1957 teurastamosarjalle. Nahattomat lampaan päät kuuluvat sarjaan.

Niiden vuoksi pieni elegantti Chanelin vaatteisiin mieltynyt nainen seisoi vuosien ajan kameroineen verilammikoiden keskellä, korvissaan lampaiden ja nautojen kuolinhuudot, mielessään sodan kauhut.

Madame d’Ora, Wien & Paris 1907–1958, Millesgården 12.2.-4.9.2022.

Lähteenä myös: Monika Faber (toim.): Madame d’Ora.Vienna & Paris 1907-1957. Prestel.

Nuo muodikkaat naiset omissa ateljeissaan – 1900-luvun alun valokuvaajien töitä on nyt esillä myös Helsingissä

Varhaiset naisvalokuvaajat ovat parhaillaan poikkeuksellisen näkyvästi esillä näyttelyissä myös Helsingissä. Ateneumin taidemuseon Vuoropuhelua-näyttelyssä Elina Brotherus ja Hannele Rantala nostavat esiin useita pioneereja, kuten Emmi Fockin, Nancy Pietisen ja Hilja Raviniemen. Valokuvataiteen museon Piktorialismi – valokuvataiteen synty -näyttelyssä voi tutustua vielä moniin muihin.

Piktorialismi-kirjaa (Parvs) lukiessa mietin, mahtoivatko Siri Fischer-Schnéevoigt ja Dora Kallmus koskaan kohdata.

Kallmus opiskeli Berliinissä Nicola Percheidin johdolla valokuvausta vuonna 1907. Suomalaissyntyinen Fischer-Schnéevoigt oli silloin kuvannut jo pari vuotta Berliiniin perustamassaan ateljeessa.

Naiset menestyivät ateljeekuvaajina 1900-luvun alussa, ja Suomenkin esikuvat tulivat usein juuri Saksasta. Kun Kallmus perehtyi pimiötyöskentelyn saloihin, ala oli erittäin suosittu, suorastaan muodikas, nimenomaan naisten keskuudessa.

1920-luvulla valokuvaajista ja valokuvaamojen työntekijöistä Suomessa oli yhteensä jo yli puolet naisia, Piktorialismi-kirjassa kerrotaan.

Kallmusin oppivuosina valokuvauksen katsottiin sopivan myös ”hyvien perheiden” tyttärille. Varakkaimmat perustivat omia studioitaan, köyhemmät työskentelivät esimerkiksi retusoijina. Madame d’Oralla oli uransa aikana useita assistentteja, heistä monet naisia.

Ennen valokuvaajaksi ryhtymistään Kallmus oli haaveillut niin näyttelijän kuin muotisuunnittelijan ammatista. Päädyttyään kuvaajaksi hän kuvasi huomattavan paljon juuri näyttelijöitä, tanssijoita ja muodinluojia. Ei ehkä aivan sattumaa.

Elizaveta Porodinan kuva puolalaisesta mallista Julia Banasista on vuodelta 2021.

Muoti ja valokuvaus ovat yhä erottamattomat. Tukholmassa voi parhaillaan tutustua myös isosti läpilyöneen venäläis-saksalaisen Elizaveta Porodinan, 35, hehkuvan värikylläisiin muoto- ja muotikuviin. Porodinan kuvia on julkaistu muun muassa Voguessa ja Vanity Fairissä.

Porodinan näyttely koostuu hyvin tuoreista, osaksi korona-aikana tehdyistä kuvista. Niitä näkee Fotografiskassa kesäkuun 4:nteen päivään saakka.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat