”Minun täytyy rakastua tai tulen hulluksi”, sanoi aseksuaalina pidetty Andy Warhol – Sarja näyttää taiteilijan sisäisen maailman, jota hän halusi eläessään peitellä

Andy Warholin päiväkirjat -sarja tutkii ikonisen taiteilijan sisäistä maailmaa ja intiimejä suhteita. Molemmat pysyivät pitkään visusti piilossa julkisuudelta.

Andy Warhol Trash-elokuvansa ensi-illassa Münchenissä pääosan esittäjän Jane Forthin kanssa vuonna 1971.

18.3. 2:00

Poptaiteen uranuurtaja Andy Warhol toivoi kuuluisassa lainauksessaan olevansa kone, koska ”niillä on vähemmän ongelmia”.

Netflixin uusi dokumenttisarja Andy Warholin päiväkirjat pyrkii romuttamaan yleistä käsitystä maailmankuulusta taiteilijasta kylmänä robottina. Sarja kaivelee Warholin sisäistä maailmaa ja intiimejä suhteita läheisten haastattelujen ja vuonna 1989 julkaistun The Andy Warhol Diaries -muistelmateoksen avulla.

Kuusiosaisen sarjan on tuottanut muun muassa American Horror Storyn, Gleen ja Posen luoja Ryan Murphy.

KOLLAASIMAISISSA, noin tunnin mittaisissa jaksoissa on lukuisia haastateltavia merkittävistä taidevaikuttajista Warholin lähipiiriin, kuten taiteilija Glenn Ligon, ystävä ja elämäkerran kirjoittaja Pat Hackett, näyttelijä Rob Lowe, huippumalli ja näyttelijä Jerry Hall sekä Warholin perustaman Interview-lehden päätoimittaja Bob Colacello.

Muistelmateoksesta kuullaan pätkiä näyttelijä Bill Irwinin lukemana. Puhe on muutettu tekoälyn avulla Andy Warholin lakonisen äänen kuuloiseksi. Ääneen lausuttuna päiväkirjojen intiimiys korostuu.

Ja onpa sarjaan otettu myös pätkä suomalaisen ambient-tuottaja AHOn eli Matti Ahopellon musiikkia.

Dokumenttisarjan ohjaaja Andrew Rossi kertoi The Guardianille, että lukiessaan Andy Warhol Diaries -teosta hänelle paljastui, ettei Warhol ollut vain ”manipulatiivinen hirviö tai onnellinen hölmö”. Päiväkirjoista nousi hänen mukaansa esiin ennen kaikkea ”ihmisyys, joka näyttäytyi kauniissa ja intensiivisissä romanttisissa suhteissa”.

”Vartuin ymmärtämään seksuaalisuuttani biseksuaalina miehenä hyvin homofobisessa ympäristössä, joten hän on ollut aina sankarini”, Rossi kertoi the Guardianille.

Muistelmateoksen tekstit perustuvat Andy Warholin ja Pat Hackettin arkiaamujen puhelinkeskusteluihin, joita he kävivät vuodesta 1976 Warholin kuolemaan asti vuonna 1987.

Hackett kertoo dokumenttisarjassa, että heidän oli ensin tarkoitus seurata puheluilla liikekuluja, mutta aiheet valuivat nopeasti muuhun elämään, suhteisiin ja tunteisiin. Warhol halusi tallentaa elämäänsä puheluissa ja sanoikin niissä ”puhuvansa päiväkirjalle”.

Puheluiden jälkeen Hackett litteroi tekstit ja kokosi lopulta parhaat palat kirjaksi, joka julkaistiin kaksi vuotta Warholin kuoleman jälkeen.

Warholin kuuluisat tomaattipurkit vuoden 1968 Campbell’s Soup I -teoksessa.

Warholin elämän tunnetuimmat tapahtumat, kuten ammutuksi joutuminen ja legendaarisen The Factory -studion perustaminen 1960-luvulla, käydään läpi sarjan ensimmäisissä jaksoissa. Myös lapsuus köyhässä maahanmuuttajaperheessä Pittsburghissa naapuruston ”kummajaisena” esitellään lyhyesti.

Eniten sarja keskittyy kuitenkin Warholin ihmissuhteisiin ja sisäisiin kamppailuihin. Samalla se on kertomus New Yorkin homokulttuurista, taiteesta, rakkaudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Sarjassa käydään läpi kolmea merkityksellistä suhdetta Warholin elämässä. Ensin oli sisustussuunnittelija Jed Johnson, jonka kanssa Warhol oli yhdessä noin 12 vuoden ajan.

Kun suhde kariutui Johnsonin kanssa, Warhol kertoi ”päiväkirjalleen”, että hänen täytyy löytää pian uusi ihminen. ”Minun täytyy rakastua tai tulen hulluksi. Minun täytyy tuntea jotain.”

Tämän jälkeen Warhol tutustui elokuvatuotantoyhtiö Paramount Picturesin varajohtajaan Jon Gouldiin. Kuten Jay Johnsoninkin kanssa, Warhol piti suhteen luonteen poissa julkisuudesta.

Kolmas tärkeä ihminen Warholille oli nuori, nosteessa oleva kuvataiteilija Jean-Michel Basquiat. Dokumentissa kuvataan, että kahden taiteilijan välinen suhde olisi ollut osin ”isällisen hoivaava” ja mentoroiva, mutta myös opportunistinen: molemmat saivat toisiltaan näkyvyyttä taiteilijoina.

Jean-Michel Basquiat ja Andy Warhol kuvattuna New Yorkissa vuonna 1984.

Julkisuus ja menestys kiehtoivat Warholia loputtomasti. Hän ei luonut pelkästään kuvataidetta ja ohjannut art house -elokuvia vaan pyöritti pienoista bisnesimperiumia. Vanhassa haastattelussa Warhol sanoo, että ”taitavuus liike-elämässä on taidemuodoista kiinnostavin”.

Toisaalta Warhol myös satirisoi kaupallisuutta, kuten kirjoittaja, kriitikko ja taiteilija Lucy Sante huomauttaa sarjassa. Selvää kantaa on lähes mahdotonta selvittää, koska Warhol puhui tässäkin asiassa välillä ristiin.

Se on kuitenkin varmaa, että Warholin töillä on ollut suuri vaikutus populaarikulttuuriin.

Vaikka Warhol oli eläessäänkin yksi aikansa kuuluisimmista taiteilijoista, hän ei kokenut saavansa taidepiireissä ansaitsemaansa tunnustusta. Aiemmin muun muassa mainostoimistojen graafikkona työskennellyt Warhol yhdisti taiteen häpeilemättömästi kaupallisuuteen ja teki tilaustöinä muotokuvia New Yorkin varakkaista seurapiiriläisistä. Tätä ei arvostettu.

Kärkkäimmäksi kriitikoksi esitellään sarjassa Robert Hughes. Vuonna 2012 74-vuotiaana kuollutta Hughesia pidetään laajasti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä taidekriitikoista. Hughesin mukaan Warhol oli ”kuuluisa taiteilija, joka rakasti vain banaaliutta ja toisteisuutta”.

”Warhol on lähes yhtä tunnettu kuin Picasso, ainakin jutustelun ja juorujen tasolla mitattuna. Mutta Picasso oli kuulu energiastaan ja maskuliinisuudestaan. Warhol seksittömyydestään ja passiivisuudestaan”, kerrotaan dokumentissa Hughesin aikanaan sanoneen.

Kommentti on samalla esimerkki siitä, miten maskuliinisesta ihanteesta poikkeava feminiininen olemus hämmensi ihmisiä ja näyttäytyi vastenmielisenä.

Vaikka monissa Warholin töissä voi nähdä vahvan homoeroottisen latauksen, taiteilijaa pidettiin yleisesti julkisuudessa aseksuaalina, joka ”ei ajattele seksiä ollenkaan”. Läheisten mukaan Warhol vahvisti medialle tätä kuvaa itsestään tarkoituksella.

The Andy Warhol -museon kuraattori Jessica Beck analysoi sarjassa, miten intiimiys ja queerius on ollut läsnä Warholin töissä alusta alkaen. Katolilaisessa perheessä varttunut Warhol hapuili oman identiteettinsä ilmentämisen kanssa.

Sex Parts and Torsos -teossarja (1977) on räikein esimerkki. Warhol kuvasi siihen Polaroid-kameralla ihmisten keskivartaloita ja genitaaleja, ja päiväkirjassaan hän kutsui otoksia ”maisemakuviksi”.

Dokumenttisarjassa kuvattu Yhdysvallat oli 1960-luvulta 1980-luvulle läpeensä homofobinen, vaikka alakulttuureita oman seksuaalisuuden toteuttamiseen syntyi etenkin juuri New Yorkissa.

Kuva Warholista välittyy sarjassa ennen kaikkea ristiriitaisena. Toisaalta hän eli hohdokasta elämää, keräsi kauniita ja menestyneitä ihmisiä ympärilleen ja paistatteli suosiossa. Samaan aikaan päiväkirjoissa ja läheisten haastatteluissa toistuu yksinäisyyden ja rakkaudenkaipuun teemat, halu tulla hyväksytyksi.

Taiteilijan ulkonäköpaineet ovat sarjassa läsnä. Kun vuonna 1985 tuntematon nainen nappasi Warholin päästä hänen tunnusmerkkinsä, vaalean hapsottavan peruukin, Warhol kuvaili päiväkirjalle, että ”pahin on tapahtunut”.

”Se tuntui siltä kuin joku olisi ampunut minua uudestaan.”

Andy Warhol kuvattuna Italiassa 1980-luvulla.

sarjan tunnelma on lämmin mutta myös surullisen riipaiseva. Viimeisissä jaksoissa hautajaiset ja kuolemanpelko valtaavat New Yorkin, kun käsitellään 1980-luvulla alkanutta hiv/aids-epidemiaa.

Moni halusi salata sairastumisensa, koska se olisi merkinnyt samalla ”kaapista ulos tulemista”. Uutta ja tappavaa tautia käytettiin röyhkeästi homofobian pönkittämiseen.

Epidemian aikaan Warhol oli vaitonainen. Hän ei ottanut silloin, eikä liiemmin muulloinkaan, kantaa homojen oikeuksiin. Päiväkirjoissa kuuluu niinä aikoina Warholin ahdistus. Hän pelkäsi saavansa taudin mitä kummallisimmilla tavoilla, kuten pistävästä parrasta, joka ihmistä halatessa ”puhkaisisi hänen naamassaan olevan finnin”.

Dokumenttisarja pyrkii käsittelemään Andy Warholia ennen kaikkea ihmisenä, ei siloteltuna pyhimyksenä tai pelkkänä taidenerona. Nykypäivän valossa kyseenalaisen kielen lisäksi jaksoissa nostetaan esiin se, miten Warholin vuoden 1975 teossarja Ladies & Gentlemen ei ollut ongelmaton. Teoksiin Warhol kuvasi pääosin mustia transihmisiä ja transvestiitteja, ja maksoi heille vaivaiset 50–100 dollaria.

Ladies & Gentlemen -sarja tuo esiin dokumentaarisuuden ikuisuusongelman: missä menee taiteen ja hyväksikäytön raja?

Warhol ei halunnut paljastaa sisäistä maailmaansa julkisuudelle ollessaan elossa. Löytyykö totuus päiväkirjoista vai valehteliko hän niissäkin, kuten hän valehteli medialle olevansa aseksuaali? Vai oliko se valhe?

Kuten Warholin ystävä, valokuvaaja ja taiteilija Christopher Makos toteaa jo heti dokumenttisarjan alussa: kaikilla on Andy Warholista oma tarinansa.

Totuus, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, on luultavasti sirpaleinen kokoelma eri tarinoita. Unohtamatta niitä kokemuksia ja tunteita, joita Warhol ei paljastanut kenellekään, ei edes päiväkirjalleen.

Andy Warhol Diaries, Netflix. (K16)

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat