Poika nimeltä Hamnet

Maggie O’Farrell kirjoitti menestyneen ja palkitun romaanin William Shakespearen perhetragediasta, 11-vuotiaan Hamnet-pojan kuolemasta.

William Shakespeare resitoi Hamletia perheelleen. Tuntemattoman taiteilijan teos.

20.3. 2:00 | Päivitetty 20.3. 8:27

On vuosi 1596 englannin Stratford-upon-Avonissa. 11-vuotias poika laskeutuu kotitalon portaita. Kaksoissisarelle on noussut korkea kuume ja kaulalle viiriäisenmunan kokoisia, hyllyviä paiseita. Tarvitaan kiireesti apua. Missä kaikki aikuiset ovat?

Näistä portaista käynnistyy Maggie O’Farrellin juuri suomennettu, palkittu romaani Hamnet (suom. Arja Kantele). Kirja kertoo William Shakespearen perheen tragediasta: lapsen menettämisestä, surusta ja siitä selviytymisestä. Rutto on tullut taloon ja vie toisen kaksosista. Mutta ei sittenkään sisarta, vaan pojan, Hamnetin.

”Halusin antaa Hamnetille äänen, kertoa ihmisille, että tämä lapsi oli olemassa ja hän oli tärkeä”, Maggie O’Farrell sanoo videopuhelussa kotoaan Skotlannin Edinburghista.

Hamnetin tarina alkoi kiehtoa O’Farrellia jo koulussa. Opettaja mainitsi tunnilla ohimennen pojasta sekä siitä, että nelisen vuotta Hamnetin kuoleman jälkeen Shakespeare alkoi kirjoittaa Hamletia, yhtä kuuluisimmista näytelmistään.

1600-luvun vaihteen Englannissa Hamnet ja Hamlet olivat käytännössä yksi ja sama nimi, sillä englannin kirjoitusasu ei vielä ollut vakiintunut.

Nimiyhteys jäi vaivaamaan O’Farrellia. Samoin se, että poika oli jäänyt historian hämärään. Kukaan ei tuntunut kuulleen hänestä edes, kun O’Farrell opiskeli englantilaista kirjallisuutta Cambridgen yliopistossa.

”Shakespearesta on kirjoitettu niin paljon, että hänestä lukemiseen voi käyttää koko loppuelämän, mutta näytti, että tätä tarinaa ei vielä kukaan ollut kertonut.”

Monet arvostetut Shakespeare-tutkijatkin ovat O’Farrellin mukaan esittäneet, että on mahdotonta tietää, ajatteliko Shakespeare poikaansa näytelmää nimetessään, tai miten paljon hän ylipäätään suri. Lapsikuolleisuushan oli noihin aikoihin yleistä, tavallinen asia.

”Herranjestas, hän oli yksitoista! Ainoa poika. Miten hän ei olisi voinut surra!” O’Farrell parahtaa.

”Olen kieltäytynyt uskomasta, että missään historian vaiheessa lapsen menettäminen olisi ollut yhtään sen vähempää kuin katastrofaalista ja musertavaa. Näillä ihmisillä oli tunteita aivan kuten meilläkin.”

Shakespearen aseman länsimaisessa kirjallisuudessa tietävät kaikki. Miten O’Farrell rohkeni kirjoittaa hänestä romaanin?

”Alkuun olin tietysti kauhuissani”, O’Farrell sanoo ja purskahtaa nauruun.

”Kuka ryhtyy sellaiseen, kirjoittaa romaanin Shakespearesta! Miten sellainen tehdään?”

O’Farrell päätti jättää Shakespearen nimen kirjasta kokonaan pois. Hänestä puhutaan sen sijaan nuorena latinanopettajana, puolisona, isänä.

”Jos yritin kirjoittaa ’William Shakespeare kävelee polulla’, tuntui, että voi luoja, koko homma hajoaa käsiin.”

Kirjoittamisessa auttoi myös Shakespearesta tiedettyjen faktojen niukkuus. Vaikka kirjailijalta on säilynyt mittava määrä teoksia, hänen elämästään ei ole jäänyt jäljelle juuri mitään kirjallisia lähteitä.

”Luin jostain, että koko hänen aikuiselämänsä ajalta on vain kolme tai neljä päivää, joista tiedämme varmasti, missä hän oli ja mitä teki.”

Muusta perheestä ei tiedetä senkään vertaa. Hamnetista oikeastaan vain, että hän syntyi ja kuoli. Edes kuolinsyytä ei tunneta.

”Elämäkerturille sellainen voi olla turhauttavaa, mutta romaanikirjailijalle se on myös mahdollisuus.”

Se vapautti kertomaan tarinaa.

Hamnetissa Shakespeare ei ole vielä se maailmankuulu kirjailija, vaan 18-vuotias epävarma hansikkaantekijän poika. Hän lähtee Lontooseen tekemään hansikaskauppaa isälleen ja päätyy teatterilavoille.

Romaanin keskiössä on kotiin Stratfordiin jäänyt perhe: tuulihaukkaa lennättävä ja villinä noitanaisenakin pidetty vaimo Agnes (myös Annena tunnettu), esikoistytär Susanna ja kaksoset Hamnet ja Judith.

O’Farrell teki romaaniaan varten sekä kirjallista että fyysistä taustatutkimusta. Hän luki Shakespearesta tehtyjä elämäkertoja ja tutkimuksia. Monista Shakespearen elämästä esitetyistä teorioista hän valitsi uskottavimman oloiset ja otti kirjaan aineksia niistä sekä Shakespearen näytelmistä.

Lukija haistaa kodin rosmariinin, hunajan ja maltaan tuoksuun, kuulee kärryjen ryminän kadulla ja tuntee hien kuumeisen lapsen otsalla.

Aikakauden kuvausta varten O’Farrell opetteli jopa leipomaan leipää tudorinaikaisella reseptillä sekä valmistamaan saippuaa ja kasveista rohtoja.

”Istutin oman elisabetinaikaisen lääkekasvipuutarhan, joka minulla on itse asiassa edelleen.”

Hauskinta oli kuitenkin opetella lennättämään tuulihaukkaa. Se osoittautui myös tarpeelliseksi faktojen kannalta.

”Olin kuvaillut kirjassa, miten lintu tömähtää Agnesin hanskalle. Kävi ilmi, että tuulihaukka onkin kutakuinkin kissanpennun kokoinen ja hyvin kevyt. Se laskeutuu täysin äänettä.”

Kukaan ei tiedä, millainen perhe-elämä tai avioliitto Shakespearella oli. Silti myös historioitsijat ovat päätyneet esittämään siitä tietynlaisia kertomuksia.

”Monet ovat halunneet vähätellä perheen merkitystä Shakespearelle sanomalla, että hänhän vietti niin paljon aikaa Lontoossa. Että hän jätti perheensä, eikä ollut siitä kiinnostunut.”

Varsinkin vaimo Agnesista on O’Farrellin mukaan kerrottu vain yhtä tarinaa: sivistymätön, lukutaidoton ja tyhmä vanhempi maalaisnainen, joka huijasi Shakespeare-neron avioliittoon.

”En tiedä, mihin tämä perustuu. On aivan selvää, että häntä on paneteltu ja hänestä on esitetty käsittämättömiä oletuksia.”

Agnes oli vauraasta perheestä, tiettävästi 26-vuotias ja raskaana, kun hän meni naimisiin 18-vuotiaan, vielä ammattia vailla olevan Shakespearen kanssa.

Moni lähti tuolloinkin Lontooseen töiden perässä. O’Farrellin mukaan tiedetään, että Shakespeare lähetti jokaisen siellä tienaamansa pennyn takaisin Stratfordiin. Vuosi Hamnetin kuoleman jälkeen hän osti vaimolleen ja lapsilleen kartanoa muistuttavan talon. Kun Shakespeare jäi eläkkeelle, hän oli aikansa monimiljonääri, O’Farrell sanoo. Hän olisi voinut elää missä ikinä olisi halunnut. Silti hän muutti takaisin Stratfordiin.

”Se, että palaa jakamaan viimeiset vuotensa vaimonsa kanssa, ei vaikuta avioliittoaan katuvan miehen ratkaisulta.”

Vaikeinta oli kirjoittaa lapsen kuolemasta. O’Farrellilla oli idea Hamnetista jo vuonna 2013, mutta vasta kolme kirjaa ja nelisen vuotta myöhemmin hän pystyi aloittamaan sen kirjoittamisen.

Kuten Shakespearella, myös O’Farrellilla on poika ja kaksi tytärtä. Vaikka syntymäjärjestys on eri, O’Farrell halusi odottaa, että oma poikansa oli ohittanut Hamnetin 11-vuoden iän.

”Tiesin, että voidakseni kirjoittaa kirjan, minun olisi pakko mennä poikansa kuolemista vierestä katselevan äidin pään sisään. Ja tiesin, että noissa kohtauksissa ajattelisin väistämättä omaa poikaani. Kuvittelemassani Hamnetissa on paljon häntä.”

Kohtauksen piti tuntua potkuna vatsassa.

Kun kirjoittamisen aika lopulta tuli, O’Farrell vetäytyi kirjoittamaan sitä kotitalosta ja muun perheen luota pihavajaan.

”Kirjoitin 20 minuutin rykäyksissä, ja lähdin väliin kävelemään puutarhaan.”

O’Farrellin omassa perheessä lapsen kuolema on myös todellinen pelko. Hänen tyttärellään on synnynnäinen immuunihäiriö. Jo samassa huoneessa kuorittu kananmuna tai pähkinöihin koskeneiden käsien kosketus voi laukaista hengenvaarallisen allergisen reaktion, ja tavallinen flunssa voi viedä hengityskoneeseen sairaalaan. Silti lapsesta on uskallettava päästää, laskea hänet kouluun ja muualle, minne vanhempien silmä ei yllä.

“Omalla taikauskoisella tavallani kirjan Judith muistuttaa hyvin paljon tytärtäni. Kirjassa tyttö jää eloon, ja hän elää pitkän elämän. Vain sillä tavalla pystyin kirjoittamaan.”

O’Farrell oli kahdeksan, kun hän itse melkein kuoli. Tuolloin hän sairastui hengenvaaralliseen aivotulehdukseen, joka vei liikuntakyvyn. Hän vietti kaksi vuotta lähes kokonaan vuoteessa.

O’Farrell on kirjoittanut kokemuksestaan Hamnetia edeltävässä kirjassaan, vuonna 2017 ilmestyneessä, kiitellyssä muistelmateoksessa I am, I am, I am: Seventeen Brushes with Death. Siinä hän käy läpi myös muita elämänsä varrelle osuneita isoja ja pieniä kertoja lähellä kuolemaa, joista myös erityistarpeisen lapsen vanhemmuus on yksi.

Oma vakava sairaus vaikutti O’Farrellin mukaan kahdella tapaa siihen, että hänestä tuli kirjailija.

Ensinnäkin hänestä tuli lukija. Muuta tekemistä sängyssä ei ollut. Edelleen O’Farrell sanoo lukevansa useita kirjoja viikossa.

Erityisen vaikutuksen lapseen teki lainaksi saatu Tove Janssonin Taikatalvi. Sitä O’Farrell luki uudelleen ja uudelleen.

”Muistan olleeni täysin ällistynyt.”

Muumipeikon herääminen oudoksi muuttuneeseen maailmaan kaikkien muiden nukkuessa, oli kuin metafora sairaudelle.

”Silloin on yksin. Kaikki on muuttunut ja kaikki muut ovat kiireisinä jossain toisaalla. Kirja vaikutti minuun valtavasti.”

Toisekseen O’Farrellista tuli sairausaikana tarkkailija. Koska sairastavalle lapselle ei useinkaan kerrota hänen tilanteestaan kaikkea, piti opetella lukemaan ilmeitä, asentoja ja sitä, mikä jätetään sanomatta.

O’Farrellille jäi aivotulehduksesta pysyviä oireita, kuten vaikeuksia tasapainon ja asentoaistin kanssa. Joulun alla sairastettu korona pahensi oireita niin, että viime ajat hän käyttänyt kävelykeppiä.

”Rikon paljon laseja ja kuppeja. Olen hyvin kömpelö, mutta se on pieni hinta”, O’Farrell sanoo.

”Olen niin onnekas, etten kuollut, ja että pystyn kävelemään ja pitämään kynää kädessäni ja kirjoittamaan. Tai tökkäämään kynän tukkaani”, O’Farrell lisää ja viittaa keltaiseen lyijykynään, joka pistää esiin ylöskietaistujen kiharoiden keskeltä.

O’Farrellin teosten maailmat ovat vaihdelleet paljonkin, mutta yhteistä niille on perheen ja sen siteiden tarkastelu. O’Farrell kirjoittaa psykologisesti tarkkanäköisiä lukuromaaneja, joissa yhdistyy älyn ja tunteen imu. Hänellä on taito kuljettaa tekstiä nautinnollisen pakottomasti kuin se olisi vain ilmestynyt sivuille. Onko kirjoittaminen helppoa?

O’Farrell alkaa nauraa niin, ettei alkuun saa puhuttua.

”Ei. Ei, ei, ei, ei todellakaan”, hän sanoo.

”On viikkoja, jolloin kiskon hiuksiani ja ajattelen, etten ikinä pysty tähän, että minun on etsittävä toinen työ.”

”Mutta ehkä teoksissa näkyy se, että todella rakastan työtäni”, hän jatkaa.

O’Farrell työstää kirjojaan kirjoittamalla, ilman suurta ennakkosuunnittelua.

”Ensimmäinen versio on kuin raakamateriaalia. Jos olisin kuvanveistäjä, se olisi klöntti savea tai lohkare marmoria. Kirja on jossain siellä sisällä, mutta nyt on aloitettava monta eri työvaihetta.”

Hamnetista O’Farrell kirjoitti 25–30 eri versiota. Nyt työhuoneen seinillä on viikko sitten valmistuneen seuraavan romaanin materiaaleja.

O’Farrell nostaa seinältä esille kuvan uuden kirjan päähenkilöstä, Medicien-sukuun kuuluneesta Lucrezia de’ Medicistä. Syyskuussa ilmestyvä The Marriage Portrait kertoo 13-vuotiaana poliittisena pelinappulana naitetun ja siitä vuoden sisään kuolleen tytön tarinan.

Vaikka kyseessä on Hamnetin tapaan historiallinen romaani, O’Farrellin mukaan jokainen kirjoitusprosessi on erilainen. Teokset ovat kuin lapsia.

”Kun saa yhden lapsen, sitä opettelee huolehtimaan kaikesta ja ajattelee, että okei, pystyn tähän. Ja sitten kun saa toisen, tajuaa, että herranjumala, tämähän on aivan erilainen henkilö! Ja sitten pitää keksiä taas kaikki uudelleen.”

Shakespearen pojalla ei tähän mennessä ole ollut edes hautakiveä, mutta pian tilanne saattaa korjautua. O’Farrell on ajanut asiaa jo pari vuotta. Enää viimeinen lupa puuttuu. Jos kaikki menee suunnitellusti, Hamnetin hautakivi pystytetään kirkkomaalle Stratfordiin toukokuussa.

”Pidetään peukkuja, että se toteutuu”, O’Farrell sanoo.

”Olen mielestäni sen velkaa hänelle.”

Maggie O’Farrell: Hamnet (suom. Arja Kantele). S&S, 382 s.

Oikaisu 20.3. kello 8.27: Toisin kuin artikkelin ingressissä kirjoitettiin, Shakespeare ei kirjoittanut surustaan, mutta teki Hamlet-näytelmän muutama vuosi poikansa kuoleman jälkeen.

Maggie O’Farrell

  • Syntynyt Pohjois-Irlannissa, muutti 2-vuotiaana perheensä kanssa Walesiin ja teini-ikäisenä Skotlantiin, missä asuu edelleen.

  • Opiskeli englantilaista kirjallisuutta Cambridgen yliopistossa.

  • Työskennellyt toimittajana ennen kirjailijanuraansa, muun muassa Hongkongissa.

  • Hamnet voitti ilmestyttyään 2020 muun muassa arvostetun brittiläisen Women’s Prize for Fiction -palkinnon. Kirja on ollut myyntimenestys, ja esimerkiksi brittiläinen Waterstones-kirjakauppaketju valitsi sen vuoden kirjaksi.

  • Hamnet on O’Farrellin kahdeksas romaani. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset Käsi jota kerran pitelin sekä Varoitus tukalasta helteestä.

  • Naimisissa kirjailija William Sutcliffen kanssa, joka on myös hänen käsikirjoitustensa ensimmäinen lukija. Yleensä tämä saa luettavakseen version numero kolme tai neljä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat