Sarah Kane oli 1990-luvun kohu­dramaatikko, jonka teoksissa nähtiin ruumiinosia raahaavia rottia ja ulostetta: Nyt teoksia arvostetaan enemmän kuin omana aikanaan

Sarah Kanen esikoisnäytelmän näki vain noin tuhat ihmistä, mutta siitä tuli brittiteatterin kohutuin näytelmä vuosikymmeniin. Nyt Kanea muistetaan kolmella esityksellä KokoTeatterissa.

Helsinkiläinen KokoTeatteri toi Sarah Kanen Blastedin Suomeen vuonna 2004. Esityksen ohjasi Sami Ylisaari. Caten roolin näytteli Anna Veijalainen.

20.4. 15:36

Tammikuussa 1995 nuori brittiläinen näytelmäkirjailija Sarah Kane (1971–1999) tarjosi lontoolaisen Royal Court -teatterin pienellä Upstairs-näyttämöllä yleisölle shokin.

23-vuotiaan Kanen esikoisnäytelmä Blasted (”räjäytetty") sisälsi ulostamista, masturbointia, raiskauksia, sotaa ja kannibalismia.

Vaikka esityksen näki vain noin tuhat katsojaa, tuli siitä kohutuin, haukutuin ja kriitikoiden mielipiteitä jakavin brittinäytelmä vuosikymmeniin ja niin sanotun in-yer-face-teatteriksi ristityn genren lippulaiva. Harold Pinter puolusti, mutta Kane leimautui loppuiäkseen.

Jälkikäteen voi nähdä, että ehkä uutta ja pöyristyttävää oli lopulta kuitenkin vain se, että väkivaltaista kuvastoa kirjoitti nuori näytelmäkirjailija ja nainen, eikä esimerkiksi väkivaltaa estetisoiva amerikkalainen elokuvaohjaaja, kuten Quentin Tarantino.

In-yer-face-suuntaus läväytti ”päin katsojien naamaa” hyökkäävän aggressiivista kuvastoa ja kuvaa maailmasta. Perässä tyylilajissa seurasi vuonna 1996 Mark Ravenhillin Shopping and Fucking, joka esitettiin meillä Helsingin kaupunginteatterissa 2000.

Sarah Kane (1971–1999) ajoittamattomassa kuvassa.

Kanen rujo kuvasto ei ollut kuitenkaan itsetarkoituksellista. Blasted oli kipeää analyysia sodan, väkivallan ja seksin mekanismeista. Kane itse on kertonut kirjoittaneensa sen kommenttina joidenkin brittiläisten lausumiin Jugoslavian hajoamissodasta, siitä ettei britti muka voisi alentua moiseen väkivaltaan.

Blastedin toi Suomen kantaesitykseen vuonna 2004 helsinkiläinen KokoTeatteri, esityksen ohjasi Sami Ylisaari. Nyt 25-vuotta täyttävässä KokoTeatterissa nähdään tribuuttiesityssarja Kanen tuotannosta, paneelikeskustelu ja näyttely.

Henry Hanikka ja Ilari Johansson KokoTeatterin Blastedissa vuonna 2004.

KokoTeatteri on kunnostautunut muuten meillä varsin harvoin esitettyjen Kanen näytelmien maahantuonnissa. Vuonna 2001 KokoTeatterissa nähtiin nykyisen Tampereen Teatterin johtajan Mikko Kannisen ohjaamana Cleansed (1998) yhteistuotantona Circus Maximuksen kanssa.

KokoTeatterin tribuuttiesityssarjassa kuullaan Blastedin lukudraamaesitys alkuperäisten näyttelijöiden, Anna Veijalaisen, Ilari Johanssonin ja Henry Hanikan, lukemana.

Lisäksi uusintaensi-illan saa viime syksyltä Moe Mustafan ohjaama, masennuksesta kertova 4.48 Psychosis. Se kantaesitettiin Suomessa Kansallisteatterissa vuonna 2001 Michael Baranin ohjaamana. Vuonna 1999 psykiatrisessa sairaalassa kengännauhoihinsa hirttäytyneen Kanen viimeistä näytelmää on mahdotonta olla lukematta vasten kirjoittajansa elämää.

Aivan uuden tulkinnan saa Kanen tuotannon valoisin näytelmä Crave (1998, vapaasti suomennettuna halu). Sen ohjaa Sonja Sorvola. Aiemmin Crave on esitetty Teatteri Jurkassa vuonna 2000.

Sami Saikkonen ja Anna Veijalainen Mikko Kannisen ohjaamassa Cleansed-näytelmässä KokoTeatterissa vuonna 2001.

Miksi Kanen näytelmät kiinnostavat niin kovasti, KokoTeatterin johtaja Anna Veijalainen?

”Kanella oli poikkeuksellinen ja omalakinen tapa kirjoittaa. Omaan tanssitaustaani vetoaa, että tuotanto on symbolista ja hyvin tyyliteltyä jo tekstin tasolla. Se antaa vapauksia tulkintaan ja on varmasti tehnyt Kanen näytelmistä moderneja klassikoita ympäri maailman”, Veijalainen sanoo.

”Olen aina ajatellut, ettei rankistelu ollut itsetarkoitusta, vaan Kanen tapa virkata kipeät asiat pintaan. Näytelmät esittävät hirveän tarkkarajaisia havaintoja maailmasta. Esimerkiksi Blasted kertoo Jugoslavian sodasta, mikä tietysti resonoi ikävästi tässä ajassa.”

Sadistisen johtajan hallinnoimaan hoitolaitokseen sijoittuvan Cleansed-näytelmän KokoTeatterille 2001 ohjannut Mikko Kanninen sanoo, että hän luki näytelmän klassisen oopperan kertomuksena.

”Onhan se aika fantasiaa, kun käsiä irtoaa ja rotat raahaavat niitä ympäriinsä. Väkivalta ei ole henkilöön kohdistuvaa, vaan Kane puhuu rakenteellisesta väkivallasta.”

Kannisesta Kanen teksti on älykästä ja sivistynyttä. ”Kane on mielestäni kauhean tietoinen eurooppalaisen näyttämön traditioista ja siitä, mihin jatkumoon hän siinä itsensä sijoittaa. Kane kuljettaa samaan aikaan symbolisia ja rakenteellisia viittauksia entiseen. Kuitenkin hän teki samaan aikaan selkeästi jotain uutta ja irti ottavaa, modernia näytelmää.”

Sara-Maria Heinonen näyttelee Moe Mustafan ohjaamassa 4.48 Psychosis -näytelmässä, joka kertoo masennuksesta.

Suomen-esityksistä ei varsinaisia kohuja syntynyt, ja tulkinnat ottivat kuvastoon viitteellisemmän kulman. Esimerkiksi Cleansedin tulkinnassa ei nähty ruumiinosia raahaavia rottia eikä Blastedissa ulostettu lavalle.

Meillä Kanen tekstejä on taidettu pitää vähän vaikeina, ainakin haastavina näyttelijöille juuri havainnollisen väkivaltansa takia. Saksassa taas Kanea on esitetty paljonkin.

Kanninen ei ole palannut Kaneen sitten 2000-luvun alun.

”Jos ollaan ihan rehellisiä, niin Suomessa voi tällaisia tekstejä tehdä korkeintaan Helsingissä, ja sielläkin tällaisella on kauhean rajallinen yleisö. Kane on vaikeaa ja haastavaa tavaraa, joka vaatii oikeat olosuhteet, kuten 2000-luvun alussa, kun oli kaksi nuorta teatteria ja nuoria esiintyjiä, jotka olivat valmiita venymään.”

Kanen toiseksi viimeinen näytelmä Crave on kuin moniäänisesti soiva monologi. Se sisältää neljä pelkästään A:ksi, B:ksi, C:ksi ja M:ksi nimettyä hahmoa, joilla ei juuri ole ominaisuuksia, mutta sitäkin enemmän toiveita ja haluja. Ilman nimettyä tapahtumapaikkaa ja ulkoisia merkkejä tapahtuva teksti antaa paljon tulkintamahdollisuuksia. Kane itse kutsui näytelmää positiivisimmaksi tekstikseen.

Craven ohjannut ja suomentanut Sonja Sorvola sanoo, että näytelmä on loikkaus pois havainnollisesta väkivallan kuvauksesta.

”Kohtaamattomuuden teema nousee tekstistä vahvasti, mutta vaikka nämä neljä ääntä voisi ajatella irrallisina tarinoina, halusin korostaa juuri niitä hetkiä, kun tarinat kohtaavat. Tekstissä on paljon mustaa huumoria ja lempeyttä ihmisyyttä kohtaan”, kertoo Sorvola.

"Pyrkimys on koko ajan kohti valoa, jonkinlaista vapautusta. Olemme työryhmän kanssa pohtineet sitä, uskoiko Kane vielä tätä kirjoittaessaan voivansa selättää vaikean masennuksensa.”

Sarah Kane -tribuutti KokoTeatterissa 22.4. alkaen, paneelikeskustelussa 25.4. puhuvat Mikko Kanninen, Wanda Dubiel ja Mika Leskinen. Tarkat esitystiedot täällä.

Crave on Kanen tuotannon valoisin näytelmä, ja se saa Sonja Sorvolan ohjauksessa nyt uuden tulkinnan. Kuvassa Jouni Bäckström, Elina Aalto, Ismo Laakso ja Sonja Sorvola.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat