Romanttisista romanttisimmat teokset saivat Helsingin kaupunginorkesterin heruttelemaan ja herkuttelemaan

Mackenzie Melemed tarjoili konserttiyleisölle korvakarkkia tulkinnallaan Rahmaninovin toisesta pianokonsertosta.

Kapellimestari Mei-Ann Chen (vas.) ja HKO:n konsertin pianosolisti Mackenzie Melemed.

17.3. 14:17

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 16.3.2022. Martinů, Rahmaninov, Dvořák. Joht. Mei-Ann Chen, sol. Mackenzie Melemed.

Nostalgiaa kokeva ihminen haluaa käydä uudelleen menneessä kuin se olisi paikka, johon voi yhä matkustaa, kirjoittaa Antto Vihma teoksensa Nostalgia johdannossa. Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa keskiviikkona tällainen paikka hetkeksi luotiin. Ohjelmassa oli kaksi romanttisista romanttisinta teosta, Rahmaninovin toinen pianokonsertto solistinaan Mackenzie Melemed ja Dvořákin 7. sinfonia d-molli. Konsertin johti HKO:n edessä debytoinut Mei-Ann Chen.

Aluksi kuultiin Martinůn Toccata e due canzoni vuodelta 1946, jonka yltä vuosisadan alun hirveydet ovat repineet yksilökeskeisyyden rippeet. Mielestäni koko teosta sen ahdistusta väreilevästä alusta saakka leimaa ennen muuta kysyvä traagisuus, sotienjälkeisessä taiteessa esiin noussut tuska: mitä on vielä mahdollista tehdä ja miten?

Kolmannen osan melankoliaa tavataan analysoida myös Martinůlle tapahtuneen onnettomuuden kautta – säveltäjä joutui muun muassa opettelemaan uudestaan kävelemään.

Esitys oli jämäkkä ja innostunutkin, joskin aavistuksen yksitotinen.

Rahmaninovin toinen pianokonsertto on sävellajistaan c-mollista huolimatta eräänlaista katkeransuloista lohtumusiikkia. Se on säveltäjänsä pitkän hiljaisen kauden tuloksena syntynyt yleisön rakastama teos, joka sopii niin HKO:lle kuin Melemedille erittäin hyvin.

Kiitollista kuunneltavaa, solistille erittäin vaativaa soitettavaa.

Hankaluus ei välittynyt tulkinnassa: Melemed aloitti ensimmäisen osan upealla crescendolla ja toi soitossaan esiin musiikin kauneuden. Fraasit olivat pitkiä ja makeita, artikulaatio hienovireistä ja sävykästä. Konsertto tarjoaisi mahdollisuuksia myös brassailulle, mutta Melemed soitti sävellyksen ehdoilla, itseään liiemmin korostamatta.

HKO pääsi näyttämään kykynsä herutteluun ja herkutteluun. Orkesterin ääni oli syvä ja intensiivinen.

Encorena Melemed soitti Bachin Giguen sooloviulupartitasta no. 3 Rahmaninovin pianosovituksena.

Dvořák löysi sinfonisen kypsyytensä kuudennessa sinfoniassaan, joka kuultiin Helsingissä hiljattain RSO:n soittamana, ja kypsyys kuuluu myös vuonna 1885 valmistuneessa, Brahms-vaikutteisessa seitsemännessä sinfoniassa. Tämäkin teos sopi HKO:n romanttisiin taajuuksiin viritetylle ilmaisulle oikein hyvin.

Tarkkuudessa oli välillä hakemista. Asiaa olisi todennäköisesti auttanut, jos Mei-Ann Chen olisi johtanut tietyt ylimenot ja esimerkiksi kolmannen osan trion hieman tarkemmin; hänen johtamistyylinsä oli erittäin ekspressiivinen muttei erityisen selkeä. Ylipäätään ajoittain tuntui, ettei yhteys orkesterin ja kapellimestarin välillä ollut aivan paras mahdollinen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat