Helsingin kaupungin­orkesterin hienosti suunniteltu konsertti toi yhteen äärimmäisen pientä ja suurta

Brahmsin pianokonserton kanssa oltiin konsertissa liikkeellä sekä kirurginveitsen että raivaussahan kanssa.

Kapellimestari John Storgårds ja pianisti Kirill Gerstein.

31.3. 12:55

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 30.3. Kapellimestari John Storgårds, pianosolisti Kirill Gerstein. – Webern, Brahms.

Helsingin kaupunginorkesteri jatkoi keskiviikkona loistavasti suunniteltujen konserttiohjelmien linjalla.

Symmetrisessä ohjelmassa kuultiin kaksi Brahmsin massiivista pianokonserttoa ja kaksi Webernin lyhyttä muttei pientä teosta: Viisi kappaletta orkesterille op. 10, sekä sen sointimaailmaan vaikuttanut Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 7, jonka konsertin aluksi vivahteikkaasti tulkitsivat konsertin johtanut John Storgårds ja pianisti Kirill Gerstein.

Teoksessa jokainen ääni toimii omanlaisenaan motiivina. Kuuntelukokemuksen intensiivisyys tuo paikoin mieleen Kurtágin yli 70 vuotta myöhemmin sävelletyn Kafka-fragmentit sopraanolle ja viululle, joista lyhin kestää alle 20 sekuntia. Kontakti musiikin ja kuulijan välillä on äärimmäisen suora.

Molemmat Webernin teoksista vaativat äärimmäistä keskittymistä. Ne toimivat konsertissa eräänlaisena palate cleanserina, eli terävöittivät kuulon. Konsertti oli kuin näyttely, jossa on pieniä ja valtavia maalauksia. Havainto tarkentuu: mittasuhteet ja ymmärrys tilasta.

Brahmsin pianokonsertot ovat miltei tunnin mittaisia järkäleitä. Ensimmäisestä piti oikeastaan tulla sinfonia. Toisesta tavallaan tulikin.

Ensimmäinen konsertto d-molli on kypsä nuoruudenteos. Kuunnellessa vaistosi, että Gerstein tuntee teoksen niin läpikotaisin kuin sen voi tuntea. Tulkinta oli symmetriaa symmetrian sisällä: siinä korostuivat niin massiiviset sävyt kuin äärimmäinen herkkyys.

Liikkeellä oltiin sekä kirurginveitsen että raivaussahan kanssa. Välillä ensimmäisen osan jylisevissä forteissa piano vaikutti aiheuttavan jonkinlaisia maanjäristyksiä. Toisessa osassa orkesteri tuntui paikoin kuuluvan kuin seinän takaa, ja Gerstein soitti kuin olisi pidellyt käsissään saippuakuplaa.

Teoksessa oli paljon determinististä voimaa. Turhaan ei jääty uinumaan, vaan annettiin nuoruuden energian viedä. Maailma vaikuttaa vielä selkeältä, unelmat kirkkailta ja saavutettavilta. Tuskakin on jollain tavalla käsitettävissä olevaa.

Nautin soitosta koko illan ajan. Siinä oli lämpöä ja fokusta.

Konsertin toisen puoliajan pianisti Gerstein sai poikkeuksellisesti aloittaa takahuoneesta, kun HKO:n muusikot esittivät elegantisti Webernin Viisi kappaletta orkesterille. Sen jälkeen roudaus kesti suunnilleen teoksen keston verran, kuusi minuuttia. Omanlaistaan symmetriaa sekin.

Konsertin päättänyt Brahmsin neliosainen pianokonsertto B-duuri on elämän kokoinen. Kysymys on selviytymisestä, vaikka mikään ei selviä.

Gersteinin ja HKO:n tulkinta oli hieno. Gersteinin soiton sävy oli kysyvämpi kuin ensimmäisessä konsertossa. Ehkä se johtui siitäkin, että tätä konserttoa ei oikein voi ”hallita”. Se on soittajaansa suurempi teos.

Hallitsemisen sijaan pitää suostua.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat